Hyppää pääsisältöön

"Elvytyksen aikana muut miehet saunoivat aivan normaalisti" – maanisen saunojan muistelmat

Saunojia maalauksessa
Saunojia maalauksessa Kuva: Yle KulttuuriCocktail

En kuulu ihmisiin, joiden mielestä on "kivaa vaihtelua" päästä löylyihin. Minun on yksinkertaisesti päästävä, koska olen saunariippuvainen. Olen pyrkinyt saunomaan osapuilleen viimeiset 20 vuotta joka päivä vähintään tunnin. Jos en pääse löylyihin pariin päivään, tulen huonovointiseksi ja ärhenteleväksi – tunnen, kuinka jokin demoninen mehu kertyy sisälleni ja aiheuttaa ummetusta vastaavan tilan.

Elämäni merkittävimmät kokemukset ja kohtaamiset ovat tapahtuneet saunassa. Uskoakseni psyykeni on rakentunut mitä suurimmissa määrin lauteilla hikoillessa. Jos yhteiskunta olisi erilainen ja ruumiini kestävämpi, eläisin, työskentelisin ja asuisin saunassa. Miten minulle on käynyt näin?

1. "Tuoltako kaikki tarinat tulevat?"

Ilahdun aina, kun osun samaan saunaan lasten kanssa. Lapsilla on huomattavasti estottomampi ja mutkattomampi tapa ottaa löylytila haltuun kuin aikuisilla.

Istuin vuosia sitten Joensuun uimahallin saunassa, kun paikalle pelmahti ryhmä pikkupoikia. Heistä yksi katsoi minua pitkään ja sanoi: "Olet karvaisin ihminen, jonka olen koskaan nähnyt! Taidat olla eläin. Olet mörrimöykky!"

Tämän jälkeen koko ryhmä huusi montaa kertaa mörrimöykkyä ja nauroi. Osa halusi nykiä olkapäistä kasvavia karvojani. Kun pääsin altaan puolelle, he huusivat, että katsokaa kaikki, tuolla menee mörrimöykky! Myös aikuiset uimarit kääntyivät katsomaan. Heitä oli paljon. En kokenut tilannetta mitenkään nolona, päinvastoin olin ylpeä uudesta arvonimestäni.

Prinsessalla on tapana istua ja leikkiä omassa rauhassaan isossa muoviämpärissä.

Helsingissä sijaitsevan Allas Sea Poolin sekasaunassa olen tutustunut pikkutyttöön, joka toivoo, etten kutsuisi häntä hänen etunimellään. "Toivon, että puhuttelet minua prinsessana", hän sanoi esittäytyessämme. Kysynkin häneltä aina ensimmäisenä, miten prinsessa voi tänään.

Prinsessalla on tapana istua ja leikkiä omassa rauhassaan isossa muoviämpärissä. Keskustelun aloittaa aina hän, eivät muut. Kerran hän kysyi äidiltään, mikä pimppi on. Äiti vastasi, että lapset tulevat sieltä. "Tulevatko siis kaikki tarinat sieltä", prinsessa tarkensi. Se oli mielestäni hyvin kauniisti sanottu.

Eräs toinen pikkutyttö ilahdutti minua kerran laulamalla 90-asteisissa löylyissä kolmeen kertaan Heikki Klemetin säveltämän Peipon pesän. Viimeisen Tiri tiri teijaan jälkeen (ollessani pyörtymispisteessä) tyttö sanoi, että nyt juoksemme halaamaan tien toiselle puolelle lumiukkoa, koska avantoa ei ole ja jotain kylmää täytyy saada vastapainoksi.

Niinpä juoksimme höyryävinä ja alastomina pohjois-helsinkiläisessä lähiössä halailemaan lumiukkoa. Tämän jälkeen söimme tulikuuman luukun läheisyydessä lämmitettyjä sipsejä. Tällaista hetken riemua koen aniharvoin aikuisen kanssa.

2. Hikinen kohtu

Kärsin paniikkikohtauksista. Kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet, kuten juhlat, teatteriin meneminen, jonottaminen tai ravintolassa syöminen ovat minulle vaikeita. Siksi välttelenkin niitä. Sauna sen sijaan on ainoa paikka maailmassa, jossa en voi saada paniikkikohtausta.

Tajusin tämän vähän alle kolmekymppisenä, kun etsin apua ongelmaani. Tuntui lähes kopernikaaniselta vallankumoukselta löytää kotini ulkopuolelta kohtua muistuttava paikka, jossa voin olla täysin turvassa ja hikoilla antaumuksella.

Samaa ovat sanoneet minulle monet kuiville päässeet alkoholistit: heille sauna on merkittävä, AA-kerhoa vastaava kokemus, jolla on myös fyysisesti puhdistava vaikutus. Olen pannut merkille, että yllättävän monella vanhalla, säännöllisesti saunovalla miehellä on alkoholistitausta.

Voi olla, että kompensoin erakkomaista elämääni tekemällä saunomisesta sosiaalisen spektaakkelin, ainakin pääni sisällä.

Suomen Saunaseuran julkaisemassa Sauna-lehdessä ilmestyi taannoin juttu otsikolla "Saunominen ja psykoosi". Kirjoituksen mukaan useamman kerran viikossa saunovilla on pienempi riski sairastua mielen sairauksiin kuin harvoin saunovilla.

Koen olevani jäävi arvioimaan omaa psykoosialttiuttani, mutta tästä olen varma: saunominen on vaikuttanut voimakkaasti mielenterveyteeni. Voi olla, että kompensoin erakkomaista elämääni tekemällä saunomisesta sosiaalisen spektaakkelin, ainakin pääni sisällä.

Sosiaalisten tilanteiden pelkoni ei yllä saunan lauteille, vaan suorastaan toivon, että paikalla olisi muitakin ihmisiä. En tykkää saunoa yksin ja suren, jos ainoa seuralaiseni on vesiämpäri.

Saunon mielelläni yksin vain isäni pienessä kerrostalosaunassa. Siellä minulla on tapana lukea päivän lehdet aamulöylyjen yhteydessä. Jäljiltäni jäänyt vettyneiden sanomalehtien pino ei kuulemma ole erityisen kaunis näky.

3. Puolituttujen ja nollapuheen merkityksestä

Puolitutut ovat minulle ehkä tärkein ja eniten arvostamani ihmiskontaktin muoto. Ja mikä onkaan parempi paikka tavata puolituttuja kuin sauna.

Juttelen aina jotain samaan saunaan osuvien puolituttujen kanssa, ja viikon aikana keskusteluita kertyy varmasti enemmän kuin ystävien ja lähiomaisten kanssa yhteensä. En edes tiedä kaikkien saunatuttujeni nimiä, eivätkä he minun.

Eräs huonokuuloinen eläkeläinen kutsuu minua Ismoksi. Hän kuuli nimeni väärin aikoinaan, kun esittäydyimme, enkä ole jaksanut alkaa huutaa hänelle oikeaa nimeäni. Terve Ismo, hän kajauttaa saapuessani saunaan.

Olen huomannut, että puolituttuus on varjelemisen arvoinen asia. Jos puolitutut alkavat ideoida tapaamista saunan ulkopuolella, jotain olennaista saattaa särkyä.

Nautin valtavasti siitä, kun saan puhua lauteilla täysin nollatason aiheista, joista on jauhettu iät ajat.

Puolituttuus toimii juuri niin pitkään, kun ollaan puolituttuja – enemmän tai vähemmän anonyymejä, saunassa kohtaavia alastomia hahmoja, joiden kommunikoimista säätelevät ulkopuoliset tekijät: muut saunojat, lämpötila ja fyysinen jaksaminen. Pitkällinen avautuminen vaikeasta aiheesta tuskin onnistuu saunassa, jos monta punaista korvaparia on kuulolla ja 120 astetta lämmintä.

Nautin valtavasti siitä, kun saan puhua lauteilla täysin nollatason aiheista, joista on jauhettu iät ajat. Seuraavanlaisen dialogin olen käynyt tai kuullut sivukorvalla hieman muunneltuna tuhansia kertoja:

– Kylläpä teki hyvää.
– No niin kyllä teki.
– Kyllä puusauna on aivan eri asia kuin sähkösauna.
– On niitä joitakin ihan ok sähkösaunojakin.
– Kallion uimahallissa on ihan hyvä.
– Mut saatana se on ärsyttävää, kun joku hullu tulee ja heittää ämpärillisen kerralla kiukaaseen.
– Joo sellainen kilpailu ei kyllä kuulu saunaan.
– Eikö se yks venäläinen silloin kuollut...

Tällainen epäpuhe on olennainen osa saunakulttuuria. Toivonkin, että Ylen kesän ajan sauna-aiheisissa ohjelmissa ei yritetä analysoida liian hienosti saunomista, vaan annetaan kliseiden ja nollapuheen kukoistaa: se on todellista saunakulttuuria.

Jouduin kerran isännöimään englanniksi ulkomaalaisia saunaentusiasteja. Olin hermostunut, koska en tiennyt, mitä asioita minun pitäisi kertoa heille suomalaisesta saunaperinteestä. Kysyin vinkkiä eräältä kokeneelta saunaesittelijältä. "Hoe niille vaan, että sauna is a state of mind. Sillä olen pärjännyt aina!"

4. Sauna, sureminen ja kuolema

Kun äitini kuoli, menin saunaan. Se on elämäni ainoa kerta, kun palelin kuumassa saunassa. Ei ollut silti epäilystäkään, että tekisin niin sanotun surutyöni jossain muualla kuin lauteilla. Itkemisen ja hikoilemisen yhdistelmä tuntui puhdistavan minut kaipuusta nopeasti. Tuntui, että nestettä tuli ulos paljon enemmän kuin normaalisti saunoessani.

Kuolemaan ei voi olla törmäämättä, kun käy paljon julkisissa saunoissa. Esimerkiksi Helsingin Yrjönkadun uimahallissa valtaosa asiakkaista on hyvin iäkkäitä miehiä. Kuulen heidän toisinaan sivuavan ruumiin raihnaistumista ja kuolemaa keskusteluissaan.

Joskus käy niinkin, että he käyvät konkreettisesti kuoleman lähellä saunoessaan.

Todistin kerran Yrjönkadun hallissa tilannetta, jossa eräs puolituttuni makasi saunan edessä elvytettävänä. Elvytys kesti pitkään ja vaikutti siltä, ettei vanha mies selviä. Yhtäkkiä hän kuitenkin virkosi.

Kun ensihoitajat saivat keskusteluyhteyden mieheen, tämä totesi: "Olipahan aivan saatanan hyvät löylyt ennen kuin tämä tapahtui!" Mies toivoi myös voivansa jatkaa saunomista. Surukseen hän joutui lähtemään kalpeana ambulanssiin. Elvytyksen aikana muut miehet saunoivat aivan normaalisti.

Parisenkymmentä vuotta sitten luulin itse kuolevani Oulun Raksilan uimahallin saunassa. Tapahtumien kulku oli verrattain erikoinen. Olin ottanut kovat löylyt ja menin suihkuun tasaamaan oloani. Tajusin, että kastepappini on peseytymässä toisella puolella tilaa, ja päätin mennä esittäytymään hänelle.

Pappi ilahtui eleestäni niin paljon, että halusi lähteä välittömästi saunaan jatkamaan juttua. Olin tässä vaiheessa jo varsin naatti saunomisesta, mutta päätin mennä papin mieliksi ottamaan vielä löylyt.

Pappi aloitti pikän ja rönsyilevän monologin siitä, miten hankalaa eri uskontojen kohtaaminen on. Samalla heitettiin monta täyttä kauhallista. Sydämeni hakkasi ja oloni oli tukala, mutta juttu vaan jatkui. Kiltti kun olin, jatkoin kuuntelemista ja esitin valaisevia jatkokysymyksiä.

Lopulta pappi lopetti puheensa ja nousi ylös. Lähdin hänen mukaansa. Oven edessä pyörryin lattialle. Muistan, että ensin lähti kuulo, sitten aloin nähdä tähtiä ja lopulta polvet pettivät alta. Seuraava muistikuvani on se, että virkoan invasuihkusta. Luulin hetken heränneeni kuolleista.

Pappi seisoi vieressäni ja suihkutti kylmää vettä päälleni. Hän laittoi käden olkapäälleni ja sanoi: "Sen lisäksi, että olen kastanut sinut, olen nyt myös manannut sinusta pahat henget ulos." Sitten hän lähti pois ja jätti minut suihkun alle parantelemaan oloani. Sen koommin en ole miestä nähnyt.

Olen miettinyt paljon, haluaisinko kuolla saunassa. Asiaa pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että en – mieluummin heitän veivini ulkoilmassa. Yksi kuolemaan liittyvä toive minulla kuitenkin on. Haluaisin, että tuhkani ripoteltaisiin jonkun yleisen saunan viemäriin. Minua lohduttaa ajatus siitä, että päädyn sinne, minne hikenikin.

Kommentit