Hyppää pääsisältöön

Runojen kirjoittaminen vaatii laiskuutta ja nopeiden palkintojen karttamista, sanoo Tuukka Pietarinen

Runoilija Tuukka Pietarinen
Runoilija Tuukka Pietarinen Kuva: Raili Tuikka / Yle Tanssiva karhu,Tuukka Pietarinen

Tuukka Pietarisen tiiviissä runoissa liikutaan omalaatuisissa rinnakkaistodellisuuksissa. Yksin ja toisin on ehdolla Ylen Tanssiva karhu -runouspalkinnon saajaksi.

Tuukka Pietarinen on tarkka sanoista.

Kun häntä pyytää kuvailemaan teoksensa maailmaa, hän jää miettimään, mitä ylipäätään tarkoittaa “teoksen maailma”.

Pohdinnan jälkeen hän sanoo Yksin ja toisin - teoksestaan näin:

– Minua kiinnostavat kehämäiset ja toistuvat rakenteet ja erilaiset heijastuvuuden kysymykset. Kertooko tämä kokoelma mistään, sitä on jo vaikeampi sanoa.

Tässä tapauksessa kannattaa pysähtyä katsomaan runoteoksen kantta, joka Marjaana Virran käsialaa. Ensivilkaisulla kuvassa on maisema: tuuhea metsä ja sumuisella taivaalla lentäviä lintuja. Sitten oivaltaa, että maisema onkin ylösalaisin ja kokee lievän huimauksen tunteen.

Tällaista on myös Pietarisen runous. Se leikkii heijastumilla ja peilikuvilla, läsnä- ja poissaolemisella. Maisema on vino ja vieraantunut, pelottavakin.

Puu oli kuollut aikaa sitten. Miksei sen varjo ymmärrä kadota / vaan jatkaa yhä kasvuaan?

Runojen henkilöt ovat juuttuneet kehämäisiin tilanteisiin ja maailma on vinksallaan.

Tuukka Pietarinen on 23 -vuotias helsinkiläinen estetiikan ja teoreettisen filosofian opiskelija ja tottunut käsitteelliseen ajatteluun.

Esikoisteos Yksin ja toisin syntyi kolmen vuoden aikana hitaasti, mutta määrätietoisesti kirjoittaen. Pietarinen työsti esikoistaan myös Kriittisessä korkeakoulussa.

– En ole kirjoittanut yksittäisiä runoja, vaan minua on koko ajan kiinnostanut teoksen mittainen ajattelu. Harhailua oli paljon, vasta myöhäisessä vaiheessa teoksen ydin tuli esiin, se oli palkitsevin vaihe, hän kertoo teoksen synnystä.

Runon kimmokkeena on yleensä jokin juuri luettu teksti. Pietarisen runoissa soi filosofian kaanon, mutta ketään yksittäisiä filosofeja hän ei halua nimetä.

– Olen tavoitellut pikemminkin sellaisia rakenteita, jotka toistuvat eri ajattelijoilla ja eri aikakausina. Olen koettanut purkaa niitä ja rakentaa uudelleen.

Yksin ja toisin on kielellisesti tiivis ja tyyliltään pelkistetty teos. Hetkittäin ilmaisu on niin riisuttua, että se lähenee aforistiikkaa. On myös absurdeja, pieniä proosarunoja oudon kaupungin nimettömistä asukkaista:

Hän seisoi keskellä rakennustyömaata ja huomasi, että tässä / rakennetaan sitä kaupunkia, josta hän on kotoisin. Hän yritti / puhua työmiehille, mutta he katsoivat häneen oudosti ja totesivat/ ykskantaan “lankku”tai “vasara” tai naula”

Runojen henkilöt ovat juuttuneet kehämäisiin tilanteisiin ja maailma on vinksallaan. Logiikka muistuttaa usein painajaisunta, kuten runossa, jossa puhuja tajuaa olevansa kaupungilla ilman vaatteita ja lisäksi:

Hän ei muista / mihin on menossa ja jatkaa kulkuaan tietämättä missä on; / kaupunginosa on etäisesti tuttu, mutta kuin väärässä / kaupungissa...

Tuttua unimaailman kauhua siis!

– Moni on sanonut tuota, mutta kuulostaa vieraalta omalle kokemukselle, runoilija itse sanoo ja nauraa.

– Olen noista teksteistä ihan vieraantunut, minulla ei ole niihin mitään tunnesidettä. Jos joku emootio joskus oli, se on kadonnut pitkän työstämisen aikana.

Kaikki kirjoittaminen ja lukeminen suhteutuu jotenkin ilmastonmuutokseen.

Koska runoilija itse puhuu teoksestaan niukanlaisesti, on pakko jatkaa omien tulkintojen testaamista.

Aivan kokoelman alussa on runo, jossa ihminen katsoo maisemaa, mutta ei ymmärrä itse olevansa osa sitä: Ihminen katosi ja maisema jäi, mutta hän ei / ymmärtänyt vielä silloinkaan.

Tuntuu, että runo kertoo paitsi olemassaolon kauhusta myös ilmastonmuutoksesta. Jälkimmäiseen tulkintaan runoilija myöntyy.

– Totta kai kaikki kirjoittaminen ja lukeminen suhteutuu jotenkin ilmastonmuutokseen, kun elämme ekologisen kriisin keskellä, Pietarinen sanoo.

– En kirjoita ilmastonmuutoksesta fysikaalisena tai geologisena ilmiönä, mutta olen kyllä toivonut, että kun kirjoitan joitain ajattelureittejä ja logiikoita, ne suhteutuvat lukijan päässä ympäröivään maailmaan.

Laiskuuden ja intensiivisen ajattelun yhdistelmä on tila, joka käynnistää kirjoittamisen.

Pietarinen on jo aloittanut seuraavan kokoelman työstämisen. Esikoiskokoelman julkaisu merkitsi institutionaalista siunausta työlle ja mahdollisuutta hakea helpommin apurahoja. Runoilijan tai taiteilijan identiteettiä hän ei koe tärkeäksi, päinvastoin sellaiset määritelmät ovat hänestä “kauhistuttavan banaaleja”.

Tärkeää on ajattelutyön jatkaminen, joko runoja kirjoittamalla tai muuten.

Ajattelun kannalta taas on tärkeää, että käytössä on tyhjää aikaa. Pietarinen puhuu laiskuuden merkityksestä.

– Sellainen jännä laiskuuden ja intensiivisen ajattelun yhdistelmä on tila, joka käynnistää kirjoittamisen. Se, ettei puuhaa mitään, mistä on saatavissa nopeita palkintoja, opintopisteitä tai kuukausipalkkaa.

Nopeiden palkintojen tavoittelu kuuluu Pietarisen mielestä ihmisluontoon. Se ei ole mikään tämän ajan kännykkäkulttuurin synnyttämä ilmiö.

– Keskittymiskyvyn katoaminen on hirveän tyypillinen ja aika latteakin puheenaihe. Ihmisethän tekevät koko ajan todella kompleksisia asioita ja ratkovat vaikeita ongelmia. Asia on paljon moniulotteisempi kuin miten siitä puhutaan.

Isompi asia on Pietarisen mielestä suhteemme fossiiliseen energiaan.

– Nopeita palkintoja saa fossiilienergian ansiosta koko ajan. Jos haluaa taloon lisää lämpöä, voi vääntää patterin nuppia sen sijaan, että täytyisi pilkkoa iso kasa puita. Meillä ei ole kosketusta siihen energiantuotantoon, jota elämäntyylimme vaatii. Se vaikuttaa ihmiseen.

Tuukka Pietarinen (s.1996)

Helsinkiläinen estetiikan ja teoreettisen filosofian opiskelija.
Yksin ja toisin (WSOY) on hänen esikoisteoksensa.

Tuukka Pietarisen teos Yksin ja toisin (WSOY) on ehdolla Ylen Tanssiva karhu -runouspalkinnon saajaksi. Voittaja julkistetaan Kajaanin runoviikolla 3.7. 2019. Palkinnosta kisaa yhteensä kuusi uutta runoteosta.

Raadin perustelut: Pietarinen Tuukka: Yksin ja toisin (WSOY)

Tuukka Pietarinen on kuorinut ilmaisunsa kirkkaimpaan ytimeen, minimalistiseen ja tarkkaan. Aikaa ei ole. Rinnakkaistodellisuudessa outo kansa elää elämää, jossa kaikki katoaa ja korvautuu, mikä on poissa, on olemassa jossain muualla. Lukija ilahtuu aina uudesta koukusta, syvien ja mystisten tapahtumien omalaatuisesta keveydestä. Väkivaltaisetkaan kuvat eivät ole tuomitsevia vaan toteavia. Teos luo rauhallisen tilan ajatuskokeille, jotka kieli mahdollistaa. "Samaan aikaa toinen kulkee rantaviivaa kunnes maata tai vettä ei ole, kunnes rantaviiva on. Hän etenee kuin nuorallatanssija tasapainottaen pitkällä kepillä jokaista askeltaan: aivan kuin pelkäisi, että tyhjään voi pudota.”

Kulttuuriykkösessä puhutaan Tanssiva karhu -runouspalkinnon ehdokkaista:

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Tanssiva karhu

instagram #tanssivakarhu

Runoutta Twitterissä

Info: Tässä oli aikaisemmin ulkoinen upotus. Se on valitettavasti nyt poistettu.

Info: Tässä oli aikaisemmin ulkoinen upotus. Se on valitettavasti nyt poistettu.

Info: Tässä oli aikaisemmin ulkoinen upotus. Se on valitettavasti nyt poistettu.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri