Hyppää pääsisältöön

Suomi vs USA – Viisi havaintoa stand up -keikoilta koomikon näkökulmasta

Stand up -koomikko Kaisa Pylkkänen esiintymässä Yhdysvalloissa klubilla.
Stand up -koomikko Kaisa Pylkkänen esiintymässä Yhdysvalloissa klubilla. Kuva: Kaisa Pylkkänen KulttuuriCocktail

”Stand up ei toimi Suomessa” on vuosikymmeniä toisteltu hokema, jota kuulee edelleen. Yleensä niiden suusta, jotka eivät käy katsomassa stand up -keikkoja. Mutta mikä on sitten paremmin lajin syntysijoilla Yhdysvalloissa? Stand up -koomikko Kaisa Pylkkänen teki kiertueen USA:n länsirannikon komediaklubeilla ja yllättyi.

Kun amerikkalainen koomikkokollegani Erin Crouch kysyi viime kesänä Tallinnassa yhdessä tekemämme stand up -illan jälkeen, kiinnostaisiko minua tulla keikkareissulle Yhdysvaltoihin, vastasin toki myöntävästi. En silti kuvitellut hetkeäkään, että hän olisi tosissaan. Sikäläiseen tapakulttuuriin kun kuuluu lupailla kaikenlaista oikealle ja vasemmalle.

Crouch oli kuitenkin tosissaan.

Keväällä sain kuvattua englanninkielisen keikkatallenteen, jolla lähteä kyselemään spotteja klubeilta. Lopputuloksena syntyi länsirannikon kiertue, joka alkoi feministisen komedian festivaalilta Los Angelesista ja jatkui Oregonin ja Washingtonin osavaltioihin, Portlandiin, Tacomaan, Olympiaan ja Seattleen.

Osa oli ammattilaisklubeja, osa open mic -klubeja, osa jotain siltä väliltä. Kaikkineen tein 13 keikkaa ja näin klubeilla 98 muuta koomikkoa.

Rundi antoi aika laajan käsityksen alasta ja sen erikoisuuksista tämän päivän Yhdysvalloissa. Paljon oli tuttua, mutta useampaan kertaan sain myös kerätä leukojani. Tässä kooste havainnoistani.

Havainto 1: Klubien tuotanto ei toimi

Suomessa stand up -klubit pyritään tuottamaan niin, että yleisö saa nähtäväkseen mahdollisimman hyvän esityksen ja miellyttävän kokemuksen. Tähän kuuluu huolehtiminen perusasioista.

Tilassa ei saa olla muita häiriötekijöitä. Pääsylipulla varmistetaan, että yleisö ei ole tullut paikalle seurustelemaan vaan katsomaan esitystä. Kaikki jaksavat keskittyä paremmin, kun esiintyjiä ei ole liikaa ja iltaa rytmittävät tauot, joiden aikana katsojat pääsevät asioille.

Yhdysvalloissa tämä kaikki tuntui olevan yhdentekevää. Koomikoita saattoi olla peräti 20 illassa, kullakin 3–4 minuuttia lava-aikaa. Kun pääesiintyjä pääsi viimeisenä lavalle pitemmällä setillä, oli puolet yleisöstä ehkä jo kotimatkalla.

Jopa Hollywoodin Comedy Storessa näkemässäni illassa oli "16 pääesiintyjää", kullakin 15 minuuttia, ei taukoja. Ja sielläkin kävi juuri kuten arvelin. Yleisö väsyi ja poistui kesken esityksen, viimeiset koomikot vetivät jo lähes tyhjälle katsomolle. Esityksestä puuttui kaikki dramaturgia loppuhuipennuksineen. Se oli vain jotain, joka tapahtui lavalla porukan tullessa ja mennessä, ja sitä jatkui neljä tuntia.

Kontaktin luominen yleisöön oli kenelle tahansa vaativaa, saati sitten kun aikaa on ylipäätään vain muutama minuutti.

Pienemmillä klubeilla saattoi tilassa olla mitä tahansa muuta samaan aikaan. Yleisö söi esityksen aikana, puolet baarista jatkoi seurustelua normaalisti toisen puolen seuratessa puolikorvalla esitystä, tauko oli tuntematon käsite, ja pahimmillaan taustalla soi musiikki.

Kunnon kontaktin luominen yleisöön oli kenelle tahansa vaativaa, saati sitten kun aikaa on ylipäätään vain muutama minuutti.

Hämmentävin tapaus oli klubi ruokaravintolassa, jossa koko yleisölle tuli yllätyksenä, että he ovatkin tulleet tietämättään komediaklubille!

Suomessa tuossa kohtaa ei olisi yleisössä ainuttakaan ilahtunutta ruokailijaa, joiden keskustelu keskeytetään stand upilla. Amerikkalaiset jaksoivat esittää hetken ilahtunutta, mutta tilanne oli kaikille jotenkin kiusallinen. Yritä siinä sitten saada porukka nauramaan, kun edessäsi hieman ärtyneet pariskunnat istuvat ruoka suussa, oma lause kesken.

Stand up -esitys pienessä kahvilassa. Paikalla kourallinen kuulijoita.
Stand up -esitys pienessä kahvilassa. Paikalla kourallinen kuulijoita. Kuva: Kaisa Pylkkänen KulttuuriCocktail

Havainto 2: Koomikot maksavat itse lava-ajastaan

Stand up on laji, jota ei voi oikein harjoitella ilman yleisöä. Vasta yleisön reaktiot kertovat, mikä toimii ja mikä ei. Joten kaikki aloittavat uransa open mic -klubeilta, joissa he pääsevät kokeilemaan vitsejään yleisön edessä ja sitä myöten kehittymään lajissa.

Oli hämmentävää nähdä, kuinka vähän todellista yleisöä yhdysvaltalaisilla open mic -klubeilla näkyi. Kun katsomossa istui vain muita koomikoita odottamassa vuoroaan, eivätkä he välttämättä seuranneet muiden keikkoja juuri lainkaan, jäi keikan hyöty koomikolle kokolailla kysymysmerkiksi.

Kun klubit järjestetään ylipäätään vain koomikkoja varten, he eivät juuri koskaan pääse esiintymään kunnon yleisölle.

Stand upin mekat New York ja Los Angeles ovat yllättäen breikkaamistaan odottaville koomikoille vaikeimpia paikkoja edetä urallaan. Näissä kaupungeissa on yleistynyt käytäntö, jossa koomikot maksavat itse lava-ajastaan, jolloin koko klubin ansaintalogiikka kääntyy päälaelleen. Iltoja ei yritetäkään tehdä yleisölle, vaan tienestit syntyvät koomikoiden omasta pussista, lava-aikaa janoavia yrittäjiä kun riittää.

Ja kun klubit järjestetään ylipäätään vain koomikkoja varten, he eivät juuri koskaan pääse esiintymään kunnon yleisölle. Vastassa on kourallinen muita koomikoita, jotka eivät edes seuraa toistensa esityksiä. Eli kaikki maksavat treenistä, josta heille on hyvin vähän tai ei lainkaan hyötyä.

Tuttu tarina tuntui olevan, että koomikot lähtevät Los Angelesiin tavoittelemaan tähtiä. He kuitenkin palaavat maitojunalla taskut tyhjinä manaten, että koko skene oli surkea, eikä yhtään kunnon keikkaa päässyt tekemään.

Sama ilmiö on jossain määrin tuttu Suomestakin. Pienemmissä kaupungeissa on vähemmän kilpailua, joten niissä kokemattomammatkin koomikot pääsevät nopeammin tekemään pitempiä keikkoja. Näin osaaminen kehittyy ja siitä voi päästä etenemään paremmille klubeillekin nopeammin. Aina suurempi ei ole parempaa.

Stand up -klubin settilista.
Stand up -klubin settilista. Kuva: Kaisa Pylkkänen KulttuuriCocktail

Havainto 3: Politiikasta ei puhuta

Odotin innolla päästä kuulemaan, mitä koomikot puhuvat Trumpin ajasta. Vastaus: ei mitään.

Ainoat politiikan alueet, joista lavalla kukaan oikeastaan puhui, olivat identiteetti- ja huumepolitiikka. Trump tuntui olevan kuin komediaklubien Voldemort: hänen nimeään ei mainita. Syitä on varmasti monia.

Yksi perussyy on universaali: päivänpolitiikasta puhuessa jutut vanhenevat nopeasti, ja aiheesta stand upin kirjoittaminen on yksinkertaisesti liian työlästä kannattaakseen. Toiseksi, television uutissatiirit tyhjentävät tämän pajatson joka viikko, jolloin saa olla aika velho, että keksii mitään tuoretta. Katsojien pitäisi myös tietää taustat, mistä puhutaan, jotta vitsit olisivat heistä hauskoja.

Suomessakin lopulta melko harva seuraa politiikkaa niin paljon, että siitä liiemmin kannattaisi puhua lavalla. Vitsit eivät yksinkertaisesti aukea.

Klubeilla puhe keskittyi maan ongelmista puhumisen sijaan tarinoihin omista vanhemmista ja teini-iän kiusallisista kukat ja mehiläiset -keskusteluista isän kanssa.

Tuli myös vahvasti tunne, että se mitä Yhdysvalloissa nyt tapahtuu, on yksinkertaisesti liian kaameaa ollakseen hauskaa. Kaiken Trumpin sekoilun lisäksi opioidikriisi ja kodittomuusongelma iskee silmille joka kadunkulmassa, ja kasvaa ennennäkemätöntä vauhtia.

Tilastojen mukaan jo seitsemän kymmenestä amerikkalaisesta on yhden palkkapussin päässä asuntonsa menettämisestä. Mutta klubeilla puhe keskittyi maan ongelmista puhumisen sijaan tarinoihin omista vanhemmista ja teini-iän kiusallisista kukat ja mehiläiset -keskusteluista isän kanssa.

Tunnistettavia tilanteita ja asioita toki, mutta tuli tunne, kuin komediaklubi olisi paikka, jossa voidaan leikkiä, että tämän hetken ajan kaikki on hyvin. Ihmiset ovat tulleet komediaklubille viihtymään, ja maan tilasta puhuminen laukaisee ahdistuksen, ei nauruja.

Havainto 4: Erikoisklubeilla katoaa stand upin idea

Ehkä yllättävin piirre klubikentässä oli erikoisklubit, joissa on jokin kikka, lisäelementti, jonka oli kaiketi tarkoitus tehdä illasta hauskempi.

  • Koomikot tekevät ensin lyhyet setit, sitten polttavat pilveä, ja yrittävät sitten vetää paukuissa settinsä uudestaan.
  • Koomikoiden on esiinnyttävä dildo kourassa ja integroitava tämä jotenkin settiinsä.
  • Koomikot esiintyvät VR-lasit päässä ja katsojat seuraavat tätä rämpimistä, miten koomikko esittää settinsä.

Ja niin edelleen.

Nämä kaikki tuntuvat toimivan täysin komiikan perimmäistä tavoitetta vastaan.

Stand up on parhaimmillaan silloin, kun koomikon ja yleisön välille syntyy täydellinen yhteys. Komiikan taika tapahtuu siinä, kun kaikki tilassa olijat ajattelevat samoja asioita ja ymmärtävät samassa tahdissa samat käänteet luoden kollektiivista tietoisuutta lähenevän hurmoksellisen naurun täyttämän tilan. Tätä ei voi kokea oikein missään muualla.

Näistä erikoisklubien elementeistä jokainen tekee tämän yhteyden mahdottomaksi. Pahantahtoisempi voisi ajatella, että nämä ovat epätoivoinen keino yrittää saada nauruja edes vääristä syistä, jos niitä ei muuten tule. Toisaalta, ainahan sitä saa edes itseänsä viihdyttää vaihtelun vuoksi.

Erikoisin tekemäni keikka oli seksiklubilla. Komedia toimi jäänrikkojana ja auttoi asiakkaita rentoutumaan, ennen kuin nämä pääsevät seksitouhuissaan vauhtiin.

Erikoisin tekemäni keikka oli seksiklubilla. Komedia toimi jäänrikkojana ja auttoi asiakkaita rentoutumaan, ennen kuin nämä pääsevät seksitouhuissaan vauhtiin. Meiltä toivottiin pikkutuhmia juttuja, jotta yleisö voi esityksen edetessä lähentyä toistensa kanssa.

Tällä klubilla yleisö maksoi lipuistaan ja oli periaatteessa paikalla oikeista syistä. Eli hyvän klubin edellytykset täyttyivät ja ilta oli oikein mainio. Yleisökin piti vaatteet päällään esityksen loppuun asti. Mutta kokemuksena tämä oli ainakin suomalaiskoomikolle jotain uutta. Ei ole ennen tullut itselle vastaan s/m-välineistöä takahuoneessa sen enempää kuin lappuja wc:n ovissa: "No fucking in the restrooms."

x
x Kuva: Kaisa Pylkkänen KulttuuriCocktail

Havainto 5: Säännöt toimivat

Oliko Amerikassa mikään sitten paremmin kuin Suomessa? Kun ammattiklubeille päästiin, ehdottomasti.

Huippukoomikot ovat laadullisesti omaa luokkaansa. Ammattiklubit toimivat siltä osin myös paremmin, että koomikoille taattiin rauha tehdä työnsä hyvin – ja siten kuin he ovat sen tarkoittaneet.

Suomessa eniten hermoja koettelevat liian humalaiset katsojat, joita ei tahdo saada hiljaiseksi. Siis ne, jotka eivät vain tunnu tajuavan, että tilassa on kymmeniä tai satoja muitakin ihmisiä, eikä koko esitys voi keskittyä juuri heidän ympärilleen. Ja että koomikon jutut eivät parane siitä, että keskeyttää jokaisen lauseen ja rikkoo huutelullaan koomikon rytmin ja hyvällä tuurilla pilaa vitsien iskut.

Tämäntyylistä häiriötä en nähnyt länsirannikolla missään. Ei siksi, että yleisö olisi välttämättä merkittävästi raittiimpaa kuin suomalaiset, vaan koska yleisölle tehtiin selväksi säännöt jo ennen esityksen alkua.

Säännöt olivat selkeät: ei puhetta esityksen aikana, ei heklausta eli huutelua lavalle, ei kuvaamista, ei puhelinten räpläämistä kesken keikan. Näiden rikkominen johtaa poistamiseen tilasta. Ja tämä toimi.

Komiikka on hauskempaa, kun koomikoita ei keskeytetä jatkuvasti. Kaikilla on kivempaa, kun ihmisten huomio ei herpaannu jatkuvasti kaikenlaiseen ylimääräiseen. Tällaisia sääntöjä en ole turhista säännöistään pilkatussa Suomessa nähnyt, usein kyllä kaivannut.

Aivan omat sääntönsä oli taas "turvalliseksi tilaksi" määritellyillä klubeilla. Jokaiselle koomikolle tehtiin etukäteen selväksi, että kyseisellä klubilla ei ole sallittua vitsailla raiskauksista, naisiin kohdistuvasta väkivallasta, eivätkä minkäänlaiset rasistiset, homo- tai transfoobiset jutut ole tervetulleita.

Kyse ei ole niinkään koomikoiden sananvapauden rajoittamisesta, vaan yksinkertaisesti kunnioituksesta.

Huomasin jännittäväni näitä keikkoja kaikkein eniten. Mitkä kaikki juttuni voidaan tulkita väärin, jos niin halutaan? Voiko vitsini peniskateudesta osua pahasti transihmisiin? Voivatko klubit olla tunnelmaltaan rentoja, jos koomikoillekin asetetaan kieltoja mistä saa puhua?

Aika nopeasti pelkoni osoittautuivat tyhjiksi. Tilalle tuli ajatus, että onpa hienoa, että myös ne ihmiset, jotka kokevat arjessaan syrjintää ja usein myös todellista väkivallan uhkaa, voivat tulla katsomaan komiikkaa levollisin mielin joutumatta julkisen pilkan kohteeksi.

Ehkä kyse ei ole niinkään koomikoiden sananvapauden rajoittamisesta, vaan yksinkertaisesti kunnioituksesta.

Mitä sitten ajattelen reissun jälkeen kysymyksestä Suomi vs. USA komediassa?

Omat keikat menivät hyvin, laadullisesti en nähnyt suuria eroja maiden välillä, taso vaihtelee kuten kaikkialla. Diversiteettiä koomikoiden sukupuoli- ja etnisyys-akseleilla oli arvatenkin Amerikassa enemmän, kuten myös selkeitä niche-yleisöjen klubeja.

Suomeen verrattuna, monilla koomikoilla perinteiset vitsirakenteet - setup, punch - tuntuivat olevan vähän passé, ja moni puhui enemmän henkilökohtaisista asioista, joka tuntuu olevan lajin suunta ja trendi. Ja hyvä niin.

Ainakin yksi asia reissulla kirkastui: Suomessa stand up -klubit toimivat yleisön näkökulmasta todella hyvin!

Teksti ja kuvat: Kaisa Pylkkänen
Kirjoittaja on stand up -koomikko, ohjaaja ja käsikirjoittaja

Kommentit