Hyppää pääsisältöön

Jättiläisaskeleet etsii ihmisiä ja maailmaa jazzin klassikkolevyjen takaa

Saksofonisti, trumpetisti, vuosi 1959 ja muusikoiden nimiä: Sonny Rollins, Ella Fitzgerald, Duke Ellington, Miles Davis, John Coltrane ja Charles Mingus
Saksofonisti, trumpetisti, vuosi 1959 ja muusikoiden nimiä: Sonny Rollins, Ella Fitzgerald, Duke Ellington, Miles Davis, John Coltrane ja Charles Mingus jazz,musiikki,Jättiaskeleet - jazzin ihmevuosi 1959

Viime vuoden lokakuussa etsin työhuoneellani musiikkia työntekoni taustalle. Kuulun siihen puolikkaaseen ihmiskuntaa, joka pitää musiikin kuuntelusta lukemisen tai työnteon taustalla.

Mutta kun työssäni käytän sanoja, etenkin suomeksi lauletun musiikin kuunteleminen on aivan mahdotonta. Instrumentaalimusiikki on siis työnteon taustalla parasta ja kun pitää keksiä uusia ajatuksia, jazzmusiikki kuljettaa yleensä mietteitä uusiin suuntiin.

Lokakuussa mietinkin, että voisin pitkästä aikaa kuunnella Charles Mingusin levyä Ah Um. Laitettuani levyn soimaan katselin sen upeaa levynkantta, jonka kansitaiteen on suunnitellut ja taiteillut S. Neil Fujita (sama mies muuten, jonka työtä on Mario Puzon Kummisetä-kirjan alkuperäinen kansi).

Huomasin, että Mingus Ah Um on levytetty vuonna 1959. Mietin, että sepä hassua, eikös se ole myös toisen suosikkilevyni Miles Davisin Kind Of Bluen levytysvuosi. Kyllä, 1959.

Aloin miettiä, löytyykö vuosiluvun takaa jotain muutakin. Muistelin muita mieleeni tulevia jazzklassikoita. Mitenkäs John Coltrane, milloinkas Giant Steps tehtiin? Wikipedia kertoo: vuonna 1959. Entä mikä olisi maailman tunnetuin jazzlevy tai -kappale, no tietenkin Dave Brubeckin Take Five… Kyllä, levytetty 1959. Oho!

Nyt kaivoin esiin Wikipedian listan vuoden 1959 jazzlevyistä ja aloin selailla. Ornette Coleman, Sonny Rollins, Duke Ellington montakin levyä, Wes Montgomery – tuttuja nimiä jazzklassikoiden ystäville ja mikä hassuinta, monet heidän vuonna 1959 tekemänsä levyt olivat jollain lailla erityisiä.

Duke Ellington, Ella Fitzgerald ja John Coltrane
Duke Ellington, Ella Fitzgerald ja John Coltrane Duke Ellington, Ella Fitzgerald ja John Coltrane Kuva: Courtesy Everett Collection/All Over Press Duke Ellington,Ella Fitzgerald,John Coltrane

Aloin miettiä, onko vuosi 1959 tosiaan jollain lailla erityinen jazzmusiikin historiassa

Pari kuukautta aiemmin tuottajani oli ilmoittanut minulle, että voisin kehittää kesäksi 2019 erikoissarjan ja Aristoteleen kantapää olisi sen aikaa tauolla. Koska vapaa toimittaja saa elantonsa siitä, että tekee, mitä tilataan, aloimme perinpohjaisen ideoinnin.

Ajattelin, että Aristoteleen kantapään kuulijat ovat tottuneet kieliasioihin, joten olisi mukava tehdä jotain samalla linjalla. Niin olimme miettineet lukuisia kielellisiä aiheita, mutta mikään ei oikein tuntunut niin sanotusti naksahtavan.

Nyt aloin miettiä, olisiko tästä jazzin klassikkolevyjen vuodesta ohjelmasarjaksi, tuleehan tuosta maagisesta vuodesta tänä vuonna kuluneeksi tasan 60 vuotta.

Riemastuin, koska uskoni siihen, että olin osunut johonkin kiinnostavaan, oli saanut vahvistuksen.

Asiantuntemukseni jazzin(kaan) alalla ei kuitenkaan ole parempi kuin intomielisen kuuntelijan. Niinpä halusin tarkistaa ajatuksen vuodesta 1959. Ensimmäisenä mieleeni tullut alan auktoriteetti oli Jari-Pekka Aukusti Vuorela.

Tutustuin JP:hen vuonna 1982, kun tulin Tampereelle opiskelemaan sosiologiaa. Sosiologian laitoksen johtaja, professori Seppo Randell esitteli meille aloitteleville opiskelijoille ylpeänä laitoksen henkilökuntaa. Joukossa oli pitkätukkainen kaveri JP Vuorela, josta Randell ylpeästi mainitsi, että ”tässä on mies, joka on voittanut EBU:n jazztietokilpailun!”

Vuorelalla oli silloin opinto-ohjelmassa oma kurssinsa, nimeltään Afroamerikkalaisen musiikin historia. Siis perinpohjainen jazzin historia sosiologisilla mausteilla. Suoritin kurssin ja olin iloinen: sosiologiahan on hauskaa!

Pian JP siirtyi enemmän musiikkitoimittajaksi ja minunkin opintoni vaihtuivat radiotyöhön ja Alivaltiosihteerin keikkabussiin, mutta tavallisesti kun kävin jazzkonserteissa tai Pori Jazzissa, JP oli paikalla.

Niinpä laitoin hänelle sähköpostin suuresta löydöstäni, mukana kysymys, saisiko aiheesta ohjelmasarjan radioon. JP vastasi:

– Asiaa on jopa tullut mietityksi silloin tällöin. Toista niin keskittyneesti merkittävää vuotta ei ole, ehkä 1928 pääsee lähimmäksi. Ihan musiikinsisäisetkin kehitysprosessit... Jaaha juu, ehkä puhutaan tarkemmin sitten ohjelmissa.

Riemastuin, koska uskoni siihen, että olin osunut johonkin kiinnostavaan, oli saanut vahvistuksen.

Tarinoita ja näkökulmia siihen, mitä nuoret aikuiset uraohjukset tekivät kuusi vuosikymmentä sitten, löytyi kosolti.

Saman tien esitin ohjelma-aiheen tuottajalleni otsikolla ”Ennakkoluuloton idea kesäsarjalle 2019”. Suureksi yllätyksekseni tuottaja ilmoitti, että koska kanavan teemana heinäkuussa on USA, alamme valmistella sarjaa vuoden 1959 jazzklassikoista. Millaisia olivat nuo nuoret muusikot, jotka klassikkonsa tuolloin tekivät? Millainen USA silloin oli?

Alkoi ahkera lukeminen, kuuntelu ja tutustuminen tuon ajan musiikkiin. Osa albumivalinnoista oli ilmiselviä, mutta muutamassa kohdassa piti hiukan puntaroida, vuoden 1959 levyissä kun olisi tarjontaa useammankin kuukauden sarjaa varten!

Tammikuussa pidimme palaverin JP:n kanssa. Emme tienneet vielä ohjelmien määrää emmekä muutakaan täsmällistä, mutta tuntui siltä, että tarinoita ja näkökulmia siihen, mitä nuoret aikuiset uraohjukset tekivät kuusi vuosikymmentä sitten, löytyi kosolti.

Jeanne Moreau ja Miles Davis, Dave Brubeck Quartet ja Wes Montgomery
Jeanne Moreau ja Miles Davis, Dave Brubeck Quartet ja Wes Montgomery Kuva: CSU Archives/Everett Collection/All Over Press Jeanne Moreau,Miles Davis,Dave Brubeck Quartet,Wes Montgomery

Pian JP lähetti sähköpostia. Hän oli löytänyt blogin, jossa käydään läpi vuoden 1959 jazzelämää päivä kerrallaan! ”The 1959 Project. A snapshot of jazz 60 years ago, every day.

Pian ohjelmapäällikkö Färm lähetti postia. Hän kysyi, ”tästähän kesäsarjassasi on kyse?” ja perässä linkki USA:n julkisen palvelun radion sivulle, jossa on juttu otsikolla: More Than 'Kind Of Blue': In 1959, A Few Albums Changed Jazz Forever

Huh! Muutkin ovat huomanneet merkkivuoden!

Färmin linkin takaa löytyi Esquire-lehden juttu tammikuulta 1959. Siinä lehti julistaa, että ”nyt on jazzin kulta-aika”. Mukana on mustavalkoinen valokuva, jossa 57 maineikasta jazzmuusikkoa poseeraa samassa kuvassa jollain Manhattanin kadulla.

Kyseessä on Esquiren graafikon Art Kanen elokuussa 1958 juttua varten järjestämä ja ottama valokuva, johon saapui jazzmuusikoita neljältä vuosikymmeneltä. YouTubesta löytyy valokuvan ottamisesta tehty dokumentti, joka vie kiinnostavasti vuosikymmenten taakse.

Elämä kuuden vuosikymmenen takaisessa USA:ssa kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin nykyäänkin.

Kun aloin koota materiaalia ohjelmiin, olin hiukan huolissani siitä, että ehkä kaikki kuulijat eivät ole kiinnostuneita 60 vuotta vanhasta jazzmusiikista. Tajusin kuitenkin nopeasti, että kyse ei ole pelkästään jazz-musiikista, vaan ihmisistä, jotka ponnistelevat elossapysymisen ja itsensä toteuttamisen kanssa aivan samalla tavalla kuin nykyäänkin.

Miles Davis ja John Coltrane olivat tuolloin 33-vuotiaita miehiä – samanikäisiä muuten kuin Ivar Kamprad, Fidel Castro ja Tenho Saurén! – jotka olivat aloittaneet uransa nuorina. Duke Ellington (60 v) ja Ella Fitzgerald (42 v) olivat jo uransa huipun ohittaneet, ja heillä oli edessään keski-iän tuomat haasteet niin elämässään kuin työssään.

Ornette Coleman ja Sonny Rollins olivat 29-vuotiaita, toinen New Yorkin taiteilijakortteleista, toinen taas Texasin pikkukaupungista. Heidän haasteensa oli se, miten tehdä edeltäjien luomasta taiteesta uutta.

Charles Mingus ja Dave Brubeck taas olivat hiukan alle 40-vuotiaita ja kotoisin Kaliforniasta länsirannikolta. Kummallakin oli taustalla klassisen musiikin opintoja, mutta heidän löytämät suuntansa olivat aivan erilaiset.

Kaiken kaikkiaan elämä kuuden vuosikymmenen takaisessa USA:ssa kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin nykyäänkin. Silloinkin elettiin uuden tekniikan vyörytyksessä (silloin automaattikameroiden, LP-levyjen ja satelliittien seassa). Ihmiset taistelivat oikeudesta olla sitä, mitä he olivat ilman ulkoisten odotusten paineita.

Osa ihmisistä loi samalla sellaisia mestariteoksia, että monelle ne ovat yhä parasta jazzia, mitä koskaan on tehty.

Kuuntele audiosarja Jättiläisaskeleet - Jazzin ihmevuosi 1959:

Spotify-linkit albumeihin.

Miles Davis: Kind Of Blue

John Coltrane: Giant Steps

Ella Fitzgerald Sings Ira And George Gershwin Songbook

Sonny Rollins: Freedom Suite

Duke Ellington: Anatomy Of A Murder

Charles Mingus: Mingus Ah Um

Dave Brubeck Quartet: Time Out

Ornette Coleman: The Shape Of Jazz To Come

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri