Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja Anja Erämajan puhe palkintojenjakotilaisuudessa Kajaanin Runoviikolla 2019.
Merkillinen talvi ja kevät, niin paljon kirjapaketteja. Niin monta maailmaa ja tapaa sanansa asettaa. Ja tämä mahdoton tehtävä, oli otettava kantaa, valittava. Oli kestettävä se, että valitsemalla yhden jättää toisen valitsematta.
Niin monta lähtökohtaa ja pyrkimystä. Yksi tutkii kokopäivätoimisesti kieltä, toinen sanallistaa elämänsä käännekohtia työn ohessa. Erilaisia johtotähtiä, kauneus, totuus, erilaisia runokäsityksiä, poetiikkoja, ehdotuksia. Liikettä kohti musiikkia, kohti kuvaa, hykerryttäviä havaintoja, asennetta. Runopamfletti vanhustenhoidosta, haikuja lähimetsästä. Paneutuminen räsykudosten vuodenaikaväreihin. Tasokoordinaateilla kirjoitettu rakkaudenosoitus kotimaamme paikannimille.
Unelma omasta runokirjasta elää.
Runo on notkea muoto ja palvelee erilaisia tekijöitä. Se pakenee määritelmiä eikä tarvitse toteutuakseen painokonetta. Netti tarjoaa alustoja, lavarunous on voimissaan. Runon voi kaivertaa puistonpenkkiin, kiinnittää lyhtypylvääseen. Kirjaksi ne silti usein hakeutuvat, edelleen ja enenevässä määrin. 50-luvulla Suomessa julkaistiin kymmenkunta runoteosta vuodessa, nykyään satoja. Tanssiva karhu -palkintoa tavoittelee yleensä 60-80 teosta, näin minulle syksyllä kerrottiin, mutta kirjojen määrä löi tänä vuonna ällikällä konkariraatilaisetkin, teoksia tuli lähes 200. Suurin osa palvelu- ja omakustanteita. Unelma omasta runokirjasta elää.
Omakustanteita on alettu kutsua ite-kirjallisuudeksi. Ite-taide on sitä väkevämpää mitä itempää se on. Useimmiten omaperäisyys ei kuitenkaan ole yksin puurtamista. Tarvitaan yhytystä ja kriittistä silmää, sitä, että homma viedään maaliin asti. Tarvitaan kustannustoimittajia, edelleen. Näkymätön työ näkyy, se, että on mietitty teos kannesta kanteen, sanasta sanaan, kirjainten paikka – painettu runo on vääjäämättä myös tilan taidetta, kuva, runokirja kokonaisvaltainen taideteos. Tärkeintä lienee, erottuakseen, miten kirkkaasti ja rohkeasti teos on oma ainutkertaisuutensa, ja miten se kurkottuu lukijaa kohti.
On etsittävä kirjoja kuin geokätköjä.
Ei siis huolta etteikö Suomessa runoja kirjoitettaisi. Mutta kuka niitä lukee ja mistä ne löytää? Hetken aikaa kirjat ilmestyivät elämääni kuin itsestään, putosivat luukusta eteisen lattialle. Oli etuoikeutettu olo. Nyt puheenjohtajan pesti on ohi, pitää taas osata etsiä, siinä on haasteensa. Runoja ei mainosteta teiden varsilla tai televisiossa, runokirjoja harvoin näkee näyteikkunoissa, ja mikä oudointa, ei niitä juuri näy kirjakauppojen hyllyilläkään. On toivottava, että kirjastoilla riittää määrärahoja. On seurattava kenttää, otettava vihjeistä vaarin, on etsittävä kirjoja kuin geokätköjä. Kirjavinkkailkaamme.
Kääntäjät tekevät arvokasta työtä, tuovat ulottuville eri maiden ja aikojen tekijöitä.
Raati sai luettavakseen myös monta kiinnostavaa suomennosta, nekin ovat näkyvyyden suhteen heikoilla. Kääntäjät tekevät arvokasta työtä, tuovat ulottuville eri maiden ja aikojen tekijöitä. Vuoden sisään ilmestyi suomeksi mm. Lorcan 30-luvun runot ja italialaisen Eugenio Montalen tuotantoa, renessanssin Sapfoksi kutsutun Louise Labén sonetteja, itävaltalaisen, vuonna 1924 syntyneen Friederike Mayröckerin kokeellista runoutta. Anni Sumari kokosi ja käänsi yhdysvaltalaisen nykyrunouden antologian Meren vaahdon palatsi ja Pirkko Talvio-Jaatinen suomensi tanskalaisen Pia Tafdrupin kokoelman Tarkovskin hevoset, vaikuttava teos muistista ja muistin menettämisestä. Runoilija Kari Aronpuro teki järeän työn, käänsi ja taustoitti Ezra Poundin Pisan cantot.
Kiitos kääntäjät. Kiitos runoilijat. Kiitos raati hyvästä yhteistyöstä. Ja onnea palkittavat. Kieli on hereillä.
