Hyppää pääsisältöön

Musiikkitoimittajalta: Klassisen musiikin ohjelmia ovat tehneet yli 90 vuoden ajan kaltaiseni henkilöt, ja asian on aika muuttua!

musiikkitoimittaja Tatu Tamminen
Sinisen nuotin rapsodia -ohjelmasarja käy muun muassa Harlemissa, jossa toimittaja Tatu Tamminenkin pääsi vierailemaan tänä vuonna. musiikkitoimittaja Tatu Tamminen Kuva: Teemu Sipilä / Yle musiikkitoimittajat,musiikkitoimittaja,tatu tamminen

Yksikään ilmiö ei ole saari, sanotaan. Valitettavasti tuon filosofian todeksi eläminen ei tapahdu musiikkipuheessa. Ei ainakaan julkisessa puheessa, ei kovin onnistuneesti eikä siinä alati kiihtyvässä tahdissa, jollaista koko muu todellisuutemme velvoittaisi.

Genre, jota nimitetään klassiseksi musiikiksi, on meriaiheisista metaforista pikemminkin yksi yhteinen vene. Sen airoja kiskovat oman perhepiirin sukurutsaajat. Airojen synkronoitu veto tapahtuu Suomessa “ihmemaa”-komennolla, koska me olemme klassisen musiikin ihmemaa.

Soraääniä sen sijaan ei kuulu, ainakaan medialta. Mekin näet rakastamme menestysmantraa. Kenties yleisökin sitä meiltä tilaa, mutta tilaisiko se, jos palvelisimme totuutta ‒ joskus jopa yleisön hyvänolontunteen kustannuksella? Liturgian jatkaminen on kuin onkin ruokkiva käsi, mutta sitä pitäisi rohjeta purra, kun ammattietiikka niin vaatii. Muu tarkoittaisi itsepetosta.

Koko teollisuudenalan arki toteuttaa kolmiomallia, jossa vaikuttavat taiteilija, mediapuheen sekä mainoslauseiden laatija ja kuluttaja. Tämä jälkimmäinen on siis yleisön edustaja, jolla on lopulta valta säilyttää kolmiomalli taloudellisessa tasapainotilassa. Airojen hankaimet öljyttyinä.

Kolmiomallin osapuolena kuluttaja ei välttämättä kustanna kuin pelkän taiteilijan toimeentuloa, ja sitäkin vain osittain, koska toisaalta valtionosuusjärjestelmä ja apurahat ovat olemassa. Asiakassuhteen mukana raha kulkeutuu taiteilijan oman “analyysipuheenvuoron” eli mainonnan rahoittamiseen. Myös taiteilijan ansioluettelon koristelu ja sen painoarvon korottaminen on osa tätä myynninedistämistoimintaa.


Surullista vain on se, että tämä ansioluettelopuhe kloonautuu sellaisenaan journalismiin, jossa palkkaa tulisi saada tiedon suodattamisesta ja joskus taiteilijan kannalta varsin ikävienkin kysymysten asettamisesta. Journalistiksi ei kannata ryhtyä, jos suuntautuu omalle erikoisalalleen hakemaan kenttäväen hyväksyntää ja pysyviä kaverisuhteita. Tätä unohdettua seikkaa voisi kutsua viestintätoimistojen ja riippumattoman median väliseksi eroksi.

Miksei kuluttaja välttämättä rahoita kuin pelkkää taiteilijaa? Monelle riittää harrastukseksi konserteissa käyminen. Liika puhuminen pilaa itse teoksen, alleviivasi kansallissäveltäjämmekin aikoinaan. Ei idylliä suoda rikottavan millään “meidän asioihimme” puuttumisella. Tämä on tietenkin median oma syy, koska todellinen laatu löytäisi kyllä ostajansa. Se voisi jopa synnyttää uudenlaisen yleisön sellaisista ihmisistä, jotka ylipäänsä tarkastelevat elämää ja kulttuuria kriittisin silmin. Yleisöä on mahdollista kasvattaa tai oikaista kieroon kasvamista.

Toinen selitys mediakentän pienuudelle on yhtä tyly: klassisen musiikin teollisuusrakenteessa ei ole varsinaista yllykettä tai tilausta sille, että kukaan “oman perheen parista” tuleva puhuja olisi oikea vallan vahtikoira, kyseenalaistaja, journalisti. Kolmas selitys olisi tietenkin se, kun “Yleisradio hoitaa jo tämän erikoisalan koko tontin”, mutta ajatus on lähinnä laiska. Kilpailu tekisi kaikille toimijoille hyvää ja ennen kaikkea se murtaisi yhden totuuden kulttuuria.

Edellä kuvaamaani klaanilaisuutta kehdataan kutsua ihmemaaksi. Niinpä Pohjois-Koreakin on sitten ihmemaa.

En ole minkään vainon uhri, mutta propagandavaltion kyllä tunnistaa toisinajattelun enemmän tai vähemmän samettimaisesta hiljentämisestä. Klassisen musiikin journalisti on tiedotetekstejä myötäkarvaan silittelevä konservaattori. Puhetapojen toistaja, taiteilijan fanipoika ja vanhojen tapojen vuoksi älyllisesti laiska. Kriittisyys on alallamme karsinoitu nimellisesti ja jopa lammasmaisen kirjaimellisesti tekstilajiin nimeltä konsertti- ja levykritiikki.


Kun on kyse tosielämän ja musiikin suhteesta, yleensä taiteilijoiden kenttä vetää koko suurta jämähtänyttä kivirekeä (tai isoa laivaa!) itse. Kiitos kuuluu säveltäjille, sillä jatkuvasti ilmestyy oman aikamme teoksia. Mutta tässä selityslogiikka pettää: ei ole nimittäin vain yhtä klassista musiikkia. Kattotermin alle juuri ja juuri istuva niin kutsuttu nykymusiikki on sittenkin hyvin irrallinen, joskin Suomessa ilahduttavan läheinen laji “klassisen” musiikin kanssa.

Uuden musiikin tekijät kyllä käsittelevät aikaamme, jolleivät tee omien väitteidensä mukaisesti niin sanottua absoluuttista eli syntymiljöön vaikutusta piilottamaan pyrkivää musiikkia. Teoksia niiden ajasta ja paikasta irrottavan absoluuttisen taiteilija-ajattelun lyttäsi hiljattain hyvin virkistävällä tavalla ja mediavälitteisesti musiikintutkija Juha Torvinen. Musiikin filosofiasta väitellyt tohtori kutsui tällaista musiikkia Radio Helsingin haastattelussa vastuuttomaksi. Varsinaista aution saaren musiikkia, lisäisin!

Miksi ihmeessä alustan tällä tavoin ohjelmasarjaani nimeltä Sinisen nuotin rapsodia?

Otin ohjelmasarjan tavoitteeksi kertoa tarinan kulttuurivaihdosta, musiikillisten vaikutteiden omaksumisesta jazzista klassiseen musiikkiin. Halusin valottaa samalla laajempaakin kertomusta ja puhetapaa: aina on ollut jokin ulkopuolinen paha, joka uhkaa tätä yhteisöä. Syynä ei koskaan tunnu olevan klassisen musiikin oma sisäänpäinkääntyneisyys, vaan episodi toisensa perään ne vievät meiltä elinmahdollisuuksia. Tämä pelon ilmapiiri pätee myös toimittajiin, vaikka suurin osa meistä on pintatasolla “suvaitsevaisia”.

Olisi naiivia väittää, että musiikkijournalismia voi vuonna 2019 tehdä erillään koko valtavasta muutosprosessista, joka koskee suhdettamme erilaisiin toiseutettuihin identiteetteihin. Jollei ilmiöiden raportoinnissa yllä (teknis-kerronnallisesti) aivan kirjaimelliseen moniäänisyyteen, on sitäkin suurempi vastuu tarjota tilaa erilaisuuden representaatiolle ja oman position paljastamiselle.

Palvelenko teollisuudenalan etua, vai edistänkö tuotteellani yleisön oikeutta tuntea totuus? Ketä en uskalla suututtaa totuuden ääneen sanomisella? Keiden kanssa saunon?


Annoin uusimman ohjelmasarjani kokonaan herrakerhon temmellyskentäksi, mutta vaikka tunnen "all male" -piston sydämessäni, ei olisi ollut oikein myöskään vaihtaa rengin ja pii...anteeksi, rengin ja isännän paikkoja. Eli vaihtaa sinänsä perustellun ja koluamattoman aiheen rajausta sen mukaan, missä kohden historiankirjat joko eivät tarjoa tai alkavat tarjota uudenlaisia nimiä. Tarkoitan musiikin toisen sukupuolen nimiä.

Toimittaja voi harvinaisessa aihepiirissä profiloitua helposti "löytöretkeilijäksi" vain mainitsemalla muutamia uusia nimiä, kuten afroamerikkalaisia klassisen musiikin säveltäjiä. Toiseutettua, vaiettua ja sorrettua on ymmärrettävä aina ensisijaisesti, ei tarinan helpomman myymisen takia, vaan ihan jo yleisen oikeudenmukaisuuden epätasapainon korjaamiseksi. Tämän lähestymistavan ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa päälleliimattua "isieni syntien" ja position takia ripittäytymistäkään. Tärkeintä on olla tietoinen moraalistaan, valinnoistaan ja vallankäytön takana lymyävistä etuoikeuksistaan.

Journalististen prosessien avaaminen on päivän sana. Sekin voi olla ummehtuneessa kulttuurissa jo oiva avaus, kun toteaa omia sosiaalisia kategorioitaan ääneen. Osallistuu normitiivisuuden purkamiseen. On kyseenalaista, että valokuvasta ja ansioluettelosta vilkaistuna näytän itse likimain samalta kuin miltä yli 90 vuoden ajan kaikki radion musiikkiohjelmien tekijät ovat näyttäneet. Puna kohoaa kasvoille!

Toivottavasti portit ovat auki erilaisuudelle ja moniäänisyydelle. Epäilen. Ehjään veneeseen, jossa pohja ei ole mätä, mahtuisi kyllä keikuttajia.



Kirjoittaja Tatu Tamminen (Twitter: @TatuTamminen) työskentelee Yle Radio 1:n kuuluttajana ja musiikkitoimittajana. Sinisen nuotin rapsodia -ohjelmasarjassa hän esittelee jazzin siemeniä klassisessa musiikissa ja samalla säveltäjiä, joilla oli kaikilla omat tapansa reagoida jazziin. Kuuntele neliosaisen sarjan avausjakso:

  • Toivo jazzia! Jättiläisaskeleet - 1950-luvun jazzin toiveilta la 31.8. Yle Radio 1:ssä

    Jazzin sävel on vapaan teemana on vuosi 1959.

    Jazzin sävel on vapaa -ohjelman teemana on vuosi 1959 ja sen poikkeuksellisen monet klassikkolevyt. Toivoa saa vuoden 1959 jazzklassikoiden lisäksi muita 1950-luvun lopun mullistavia ja mieleenpainuneita levytyksiä niin ulkomailta kuin kotimaastakin, niin instrumentaaleja kuin laulettuakin. Illan toimittavat kesän 2019 "Jättiläisaskeleet – jazzin ihmevuosi 1959" -sarjan teki

  • Millaisia kokemuksia sinulla on meditoinnista työpaikoilla? Kerro meille

    Onko mindfulnesia käytetty ongelmien ratkaisemiseksi?

    Millaisia kokemuksia sinulla on mindfulnessista työpaikoilla? Miten suhtaudut mindfulnessiin? Millaista hyötyä tai haittaa meditoinnista on ollut sinulle? Onko mindfulnesia käytetty työpaikallasi laastarina ongelmien ratkaisemiseksi? Millaisia ajatuksia henkinen kasvu työpaikalla herättää sinussa?

  • Jumalanpalvelukset syyskuussa

    Jumalanpalvelukset syyskuussa 2019

    Yle Radio 1:n jumalanpalvelukset syyskuussa 2019. Sunnuntaisin klo 10.00 luterilainen jumalanpalvelus. Sunnuntaisin klo 11.00 vuorottelevat ortodoksisen liturgian kanssa vapaiden kirkkojen ja seurakuntien sekä katolisen kirkon jumalanpalvelukset. Kuuntele jumalanpalveluksia Areenassa.

  • Oletko erityisherkkä tai herkän kumppani, ystävä tai vanhempi? Miten sen koet?

    Oletko erityisherkkä? Kerro kokemuksistasi.

    Milloin huomasit herkkyytesi ja miten se on vaikuttanut elämääsi? Miten suhtaudut herkkyyteesi? Oletko kertonut piirteestäsi muille vai oletko pitänyt sen omana tietonasi? Miksi? Oletko kenties erityisherkän kumppani, ystävä tai vanhempi? Kerro kokemuksistasi. Erityisherkkyys on synnynnäinen kokonaisvaltainen ominaisuus, joka on ihmisellä koko elämän ajan.