Hyppää pääsisältöön

Sata vuotta sitten Suomi sai ensimmäisen presidenttinsä – K.J. Ståhlberg oli sovinnollinen ja väritön laillisuusmies

valtiomuototaistelu 1919
valtiomuototaistelu 1919 valtiomuoto

Itsenäisen Suomen poliittinen alkutaival oli kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Sisällissodan jälkeen kiisteltiin valtiomuodosta, sen jälkeen tasavaltaisen hallitusmuodon sisällöstä. Kuuntele kolmeosainen radiosarja Suomen tie tasavallaksi.

Kaarlo Juho Ståhlberg äänestettiin Suomen tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi 25.7.1919. Eduskunnan äänestystulos Heimolan talossa Helsingissä oli kiistaton: K.J. Ståhlbergia äänesti 147 ja vastaehdokasta, valtionhoitajana toiminutta kenraali C.G.E. Mannerheimia 50 kansanedustajaa.

Vaikka äänestystulos oli selvä, Ståhlbergin asema oli erittäin kiistanalainen. Suomi oli sisällissodan jäljiltä jakautunut. Mannerheim oli valkoisen Suomen sankari, ja hänen kannattajiltaan vastavalitun presidentin oli turha odottaa tukea.

“Oikeistolle Ståhlberg oli se harmittava tasavaltalainen, joka oli vuonna 1918 jääräpäisesti vastustanut monarkiaa. Vuonna 1917 hän ei ollut lainkaan uskonut Suomen itsenäisyyteen. Ja sitten vuonna 1919 hän nappasi presidentin tehtävän siltä henkilöltä, jolle se olisi kuulunut”, kuvailee poliittisen oikeiston tunnelmia poliittisen historian professori Vesa Vares Turun yliopistosta.

Oikeistolle Ståhlberg oli harmittava tasavaltalainen, joka oli vuonna 1918 jääräpäisesti vastustanut monarkiaa.

Ensimmäisen presidentin valintatapa oli myönnytys vasemmistolle

K.J. Ståhlberg edusti Kansallista Edistyspuoluetta. Hänet valitsi presidentiksi eduskunta, ja tulos oli tosiasiassa jo ennalta selvä – maaliskuussa 1919 pidettyjen eduskuntavaalien tuloksesta lähtien. Niissä tasavaltalaiset puolueet olivat saaneet murskavoiton, ja sosialidemokraatit olivat palanneet maan suurimmaksi puolueeksi. Maalaisliitto puolestaan oli noussut suurimmaksi ei-sosialistiseksi puolueeksi.

Presidentti Ståhlberg pitämässä puhetta
K.J. Ståhlberg valittiin presidentiksi tasavaltalaisten puolueiden äänillä. Presidentti Ståhlberg pitämässä puhetta Kuva: Yle kuvanauha K. J. Ståhlberg

Tässä vaiheessa takana oli repivä valtiomuotokiista, jossa oikeisto oli pyrkinyt tekemään Suomesta monarkian ja tuomaan maan hallitsijaksi saksalaisen kuninkaan. Hanke oli ajautunut karille Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan.

Vaikka Mannerheim ei ollut monarkiahankkeessa ryvettynyt, hän oli sisällissodan jälkeen – valkoisen armeijan ylipäällikkönä – sosialidemokraateille mahdoton vaihtoehto. Lähes yhtä mahdoton hän oli maalaisliitolle.

Santeri Alkion mukaan Mannerheim oli täysi ryssä. Hänen mielestään presidentiksi ei missään nimessä voinut valita ruotsalaista ryssää”, sanoo sotahistorian emeritusprofessori, Helsingin ja Turun yliopistojen dosentti Martti Turtola.

Siitä huolimatta Mannerheim uskoi Turtolan mukaan mahdollisuuksiinsa.

“Hän oli juhlittu sankari, ja ilmeisesti hän harhautui ajattelemaan, että hänellä olisi mahdollisuuksia. Hän laittoi kaiken peliin, ja nimenomaan tästä tappiosta hän oli katkera koko loppuelämänsä.”

Ensimmäisen presidentin valintatapa oli kompromissi, jonka taustalla oli kiista ensin valtiomuodosta ja sen jälkeen tasavaltaisen hallitusmuodon sisällöstä. Oikeisto halusi ensin kuninkaan, sen jälkeen vahvan presidentin tasapainottamaan eduskunnan valtaa. Sosialidemokraatit taipuivat siihen, että presidentti sai poikkeuksellisen laajat valtaoikeudet: hän esimerkiksi nimittäisi hallituksen ja saisi oikeuden hajottaa eduskunnan.

Myönnytyksenä vasemmisto sai läpi sen, että ensimmäisen presidentin valitsisi eduskunta. Vasta seuraavissa presidentinvaaleissa siirryttäisiin valitsijamiesvaaliin.

Mannerheim harkitsi hyökkäystä Pietariin

Presidenttiäänestys käytiin eduskunnassa vain runsas viikko sen jälkeen, kun Mannerheim oli valtionhoitajana vahvistanut Suomen tasavaltaisen hallitusmuodon. Eduskunta oli hyväksynyt sen jo kuukautta aiemmin. Tämän kuukauden miettimisajan Mannerheim tarvitsi, koska hänen piti “perehtyä asiaan”.

Tosiasiassa Mannerheim puntaroi vielä mahdollisuutta astua maailmanhistorian näyttämölle hyökkäämällä Pietariin yhdessä Venäjän valkoisten eli bolševikkien vastustajien kanssa. Mannerheimin ykköstavoite oli syrjäyttää bolševikit vallasta Venäjällä, jossa hän itse oli tehnyt komean sotilasuran.

Mannerheim 1919.
Mannerheim viivytteli valtionhoitaja tasavaltaisen hallitusmuodon vahvistamista – ja puntaroi mahdollisuutta hyökätä Pietariin ja syrjayttää bolševikit vallasta Venäjällä. Mannerheim 1919. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Atelier Rembrandt Carl Gustaf Mannerheim,Mannerheim

Hallitusmuodon hyväksyminen merkitsisi näistä sotasuunnitelmista luopumista. Mannerheim taipui lopulta, kun kävi ilmi, että hyökkäysoperaatiolla ei olisi poliittista tukea. Ratkaisijan roolissa lienee ollut kokoomuksen vahva vaikuttaja Lauri Ingman, joka veti puolueensa tuen pois Mannerheimin sotaoperaatiolta.

Ståhlberg eheytti jakautunutta kansaa

Suomen ensimmäiseksi presidentiksi 25.7.1919 valittu K.J. Ståhlberg oli pitkän linjan poliitikko ja arvostettu laintuntija. Hän oli taustaltaan melko vähävaraisen pappisperheen poika Pohjois-Pohjanmaalta, maineltaan väritön juristi ja poliitikkonakin harmaa laillisuusmies. Se oli hänen vahvuutensa ja monien mielestä myös heikkous.

Nuorsuomalaisissa vaikuttanut Ståhlberg oli vastustanut sortokausina venäläistämispyrkimyksiä mutta pitäytynyt aina laillisissa keinoissa. Jääkäreiden lähettämisen sotilaskoulutukseen Saksaan hän oli nähnyt virheeksi, ja vuonna 1917 hän oli pitänyt Suomen itsenäisyyttä epärealistisena.

Ståhlberg oli ollut eduskunnan perustuslakikomitean puheenjohtajana laatimassa Suomelle hallitusmuotoa, jota hän nyt itse pääsi toteuttamaan. Lisäksi hän oli toiminut eduskunnan perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana. Ståhlbergia voikin pitää Suomen hallitusmuodon (1919) pääarkkitehtina.

Ståhlberg oli ansioitunut myös Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professorina. Tasavallan presidentiksi hän siirtyi Korkeimman hallinto-oikeuden presidentin virasta. Tämä tehtävä oli Ståhlbergille mieluisa, ja presidenttiehdokkaaksi hän suostui vastentahtoisesti. Hän piti aluksi Mannerheimin valintaa selvänä ja kannattikin sitä, mutta suostui lopulta käytettäväksi, koska "ei löytänyt pätevää syytä kieltäytyä".

Ståhlberg oli ollut eduskunnan perustuslakikomitean puheenjohtajana laatimassa Suomelle hallitusmuotoa, jota hän nyt itse pääsi toteuttamaan.

Ståhlbergin suurimpana syntinä pidettiin liiallista sopuilua sosialistien kanssa. Hän oli kirjoittanut Helsingin Sanomiin jo huhtikuussa 1918 – sisällissodan ollessa vielä kesken – paljon porua herättäneen kirjoituksen Tulevaisuuden lähtökohtia. Omana aikanaan kirjoitus oli hämmästyttävän sovinnollinen ja eteenpäin katsova:

On kyllä helposti käsitettävää, jos äsken koetut katkerat kokemukset saattavat monenkin ajattelemaan, että asiaa on autettava kansanvaltaisuutta rajoittamalla. (...) Mutta se olisi käsittääkseni paha ja erittäin arveluttava erehdys. Onnetonta olisi, jos voittajan taholla asetuttaisiin sille kannalle, että nyt on käytettävä sosialistien kapinan tuottamaa tilaisuutta taantumuksen ja luokkaetujen hyväksi. Ennen vallankumousta oli eduskunnassa ja sen ulkopuolella porvarillisten puolueiden taholla vireillä pitkälle meneviä uudistusehdotuksia, jotka varmasti olisivat saavuttaneet eduskunnan enemmistön hyväksymisen ja joista monet jo olisivat johtaneet valmiina voimassa oleviin lakeihin, jolleivät sosialistit kapinallaan olisi sitä tehneet mahdottomaksi. Näihin siten viivästyneisiin uudistusyrityksiin on uudestaan käytävä käsiksi. (...) Suomen työväestöä ei saa rangaista sosialistien vallankumouksesta kieltämällä siltä tarpeellisia ja oikeutettuja lainsäädäntötoimenpiteitä.

Jälkikäteen Ståhlbergin lehtikirjoituksen pystyy näkemään hänen poliittisena manifestinaan, jota hän presidenttinä pyrki edistämään. Jostain syystä kirjoitus on jäänyt myöhemmässä historiankirjoituksessa paljon vähemmälle huomiolle kuin Kyösti Kallion kuuluisa, samansisältöinen puhe, jonka tämä piti Nivalan kirkossa noin kuukausi Ståhlbergin kirjoituksen jälkeen.

Ståhlberg toteutti presidenttikautensa aikana kansakuntaa eheyttävää sovintopolitiikkaa, ja hänen aikanaan hyväksyttiin armahduslakeja, joilla punavankeja vapautettiin ja heille palautettiin kansalaisluottamus.

Ståhlbergin aikana hyväksyttiin myös muun muassa oppivelvollisuuslaki 1921 sekä heikoimmassa asemassa olevien olosuhteita parantanut köyhäinhoitolaki 1922. Jo kesällä 1918 hyväksyttyä torpparilakia täydennettiin Lex Kalliolla (1922), jolla vapautuneet torpparit pystyivät hankkimaan lisämaata.

Ståhlbergin kaudella ja hänen johdollaan kansaa pyrittiin eheyttämään; ihmisiä pyrittiin yhdistämään ja kokoamaan yhdeksi kansaksi ja näin edistämään mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Valta ei ollut Ståhlbergille itseisarvo. Hän ei viihtynyt seremonioiden keskipisteenä, eikä hän tehnyt koko kuusivuotisella kaudellaan yhtään valtiovierailua. Hän asettui ehdolle presidentiksi velvollisuudentunteesta, mutta tultuaan valituksi hoiti virkaansa täysillä.

Julkisissa esiintymisissä K.J. Ståhlberg luki puheensa suoraan paperista, ja hän kirjoitti puheensa aina itse. Ståhlberg kärsi ajoittaisesta änkytyksestä ja karttoi siksikin spontaaneja tilanteita.

Presidentti luovi kriisien keskellä

Ståhlberg joutui presidentiksi kriisien keskelle. Mannerheimin kannattajat olivat hänelle katkeria, ja suhteet armeijaan ja suojeluskuntalaitokseen pysyivät vaikeina.

“Oikeisto vihasi häntä kuin ruttoa”, kuvailee emeritusprofessori Martti Turtola.

Kriisejä Ståhlbergin kaudella riitti. Hän joutui selvittelemään muun muassa suojeluskuntaselkkausta (1921) ja armeijassa puhjennutta jääkärikapinaa (1924). Hänen luottomiehensä, sisäministeri Heikki Ritavuoti murhattiin kotiovelleen Etu-Töölössä Helsingissä 1921.

Ritavuoren murhan taustalla olivat oikeisto- ja aktivistipiirit, ja sen syiksi paljastuivat Ritavuoren rooli suojeluskuntaselkkauksessa sekä hänen kielteinen kantansa Itä-Karjalan kapinallisten tukemiseen. Ritavuori oli Ståhlbergin linjoilla, joten pelko myös presidenttiin kohdistuvasta attentaatista kasvoi.

Sisäministeri Heikki Ritavuori
K.J. Ståhlbergin luottomies ja puoluetoveri, sisäministeri Heikki Ritavuori murhattiin kotiovelleen Helsingissä. Sisäministeri Heikki Ritavuori Kuva: Museovirasto Yle Elävä arkisto,Heikki Ritavuori

Ståhlberg selvisi kriiseistä kutakuinkin kuivin jaloin ja ehjin nahoin. Hänen aikanaan sisäiset olot lopulta rauhoittuivat ainakin osittain.

Valtion ulkoiset rajatkin onnistuttiin vakiinnuttamaan, vaikka niistä jouduttiin vääntämään sekä Neuvosto-Venäjän että Ruotsin kanssa. Ståhlberg saattoi pitää voittonaan sekä Tarton rauhanneuvotteluja (1920) että Kansainliiton päätösta Ahvenanmaan asemasta (1921). Laitaoikeisto olisi tosin halunnut Itä-Karjalan Suomelle ja kutsui Tarton neuvottelutulosta häpeärauhaksi.

Ståhlberg ei viihtynyt parrasvaloissa eikä ollut karismaattinen, mutta hän oli silti mainettaan vahvempi johtaja. Vaikka Ståhlberg oli sielultaan parlamentaristi, epävakaiden olojen keskellä hän nimitti kuuden vuoden aikana seitsemän hallitusta ja hajotti kerran eduskunnan (1924).

Juristi Ståhlberg palasi lainkirjoittajaksi

Kautensa päätteeksi Ståhlberg ei asettunut 1925 enää ehdolle, vaikka todennäköisesti hänet olisi valittu uudelleen presidentiksi. On arvioitu, että hän halusi antaa esimerkin, että presidenttinä kuuluu olla virassa vain yksi kausi tai ei ainakaan kahta kautta peräkkäin. Siitä ei kuitenkaan ole näyttöä; todennäköisempää on, että hän vain koki luovineensa kriisien keskellä niin kauan, että oli jonkun muun vuoro astua ohjaksiin.

Myöhemmin Ståhlberg kuitenkin asettui ehdolle sekä 1931 ja 1937, jälleen ilmeisesti velvollisuudentunnosta – etenkin 1931 Lapuan liikkeen uhatessa maan laillista järjestystä. Kummallakin kerralla hän jäi valitsijamiesäänestyksessä valitsematta niukimmalla mahdollisella äänimäärällä.

Presidenttikautensa jälkeen Ståhlberg palasi lainkirjoittajaksi. Hän toimi vielä 20 vuotta oikeusministeriön lainvalmistelukunnan jäsenenä ja kirjoitti sinä aikana suuren joukon lakeja, joista osa on yhä voimassa.

Ståhlberg suostui presidenttiehdokkaaksi kahdesti 30-luvulla – ja hävisi äärimmäisen niukasti.

Merkittävimmin Ståhlbergin kädenjälki näkyy kuitenkin Suomen hallitusmuodossa, presidentti-instituutiossa ja viime kädessä koko poliittisessa järjestelmässä ja vallanjaossa presidentin, eduskunnan ja hallituksen välillä.

Ståhlberg antoi ensimmäisenä esimerkin siitä, kuinka presidentin tehtävää tulee hoitaa. Ennen kaikkea hänen perintönsä on vuoden 1919 hallitusmuoto eli perustuslaki, jonka mukaisesti Suomessa elettiin – eräin parlamentarismia vahvistanein viilauksin – aina vuoden 2000 perustuslakiuudistukseen asti.

Myös uudessa perustuslaissa yhtenä kivijalkana on ollut sata vuotta sitten hyväksytty hallitusmuoto, vaikka laki onkin kirjoitettu kokonaan uusiksi.

Kuuntele radiosarja Suomen tie tasavallaksi.

Kuuntele sarjan jaksot:

Lisää ohjelmasta

Lue myös - yle.fi:stä poimittua