Hyppää pääsisältöön

William Faulknerin Liekehtivä elokuu on kirjallisuuden historian rajuin oppitunti rasismista

Faulknerin Liekehtivän elokuun kansikuva muokattuna
Faulknerin Liekehtivän elokuun kansikuva muokattuna Kuva: Tammi/Yle KulttuuriCocktail

Mitä on erilaisuuden hyväksyminen? Mikä on uskonnon ja uskonnolla perustellun väkivallan välinen suhde? Mitä on vapaus? Kysymykset voisivat olla jonkin kotimaisen uutuuskirjan takakannesta. William Faulkner pureutui näihin teemoihin jo vuonna 1932 ilmestyneessä romaanissaan Liekehtivä elokuu. KulttuuriCocktail perehtyy sen ajankohtaisiin uskonnollisiin ja poliittisiin teemoihin kirjailija Leena Landerin kanssa. Liekehtivä elokuu kuuluu Landerin tärkeimpiin lukukokemuksiin.

Prologi

Kaduilla kävelevät ihmiset vaikuttavat vapautuneilta. On kesäkuun loppu, Pride-viikko näkyy ja kuuluu kaikkialla. Seuraan tapahtumia epäluuloisena. Syynä on William Faulkner, jonka romaania olen alkanut lukea samoihin aikoihin.

Vuoden 2019 Pride on rajussa ristiriidassa Faulknerin kuvaaman 1930-luvun Mississippin kanssa: siellä eletään armottoman rasistisessa ja järkähtämättömässä kulttuurissa, jossa ihmiset pelkäävät Jumalaa ja yleistä mielipidettä, yksilön leimautumista.

Faulknerin yksi perusteemoista on se, ettei menneisyys ole koskaan mennyttä. Hänen hahmojensa on mahdotonta muuttua tai vapautua menneisyydestä. He kantavat edellisten sukupolvien jättämää taakkaa.

On selvää, että suomalainen seksuaalivähemmistötapahtuma ja lähes 90 vuotta vanha amerikkalainen romaani ovat yhteensovittamattomat. En ollut tosin aikonutkaan liittää niitä toisiinsa – tartuin kirjaan sattumalta Pride-viikolla.

Mutta mitä pitemmälle etenen lukemisessa, sitä enemmän asiat alkavat mennä päässäni sekaisin. Missä määrin nyky-yhteiskunta heijastelee Liekehtivän elokuun maailmaa? Vai määritteleekö Faulknerin romaani meidänkin todellisuuttamme?

grafiikka
grafiikka Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail,kulttuuri

Liekehtivä elokuu on niin totta ja vääjäämätöntä, etten tahdo uskoa Prideen. Syrjivä ja ennakkoluuloinen romaani tuntuu todelta, ymmärtäväinen ja salliva Pride fiktiolta.

Trumpia, kiihkouskovaisuutta ja pakolaisia käsitteleviä uutisia katsoessa Faulknerin kuvaama kulttuuri tuntuu säilyneen kuin paska junttilan talon seinässä. Pridea seuratessa se vaikuttaa kadonneen. Kumpaa maailmaa uskoa?

Kaipaan juttuseuraa ja haluan oppia ymmärtämään paremmin Liekehtivän elokuun syvää etelää ja sen yhteyksiä nykymaailmaan. Aloitan sähköpostikirjeenvaihdon kirjailija Leena Landerin kanssa, koska tiedän hänen ihailevan Faulkneria ja erityisesti Liekehtivää elokuuta. Faulknerin aikaisen etelän taustoittamiseen pyydän apua Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti Markku Ruotsilalta.

William Faulkner
William Faulkner vuonna 1950 William Faulkner Kuva: Yle KulttuuriCocktail

Liekehtivä elokuun alussa raskaana oleva Lena Grove on kävellyt Alabamasta asti etsimään pian syntyvän lapsensa isää. Groven etsinnät päätyvät fiktiiviseen Jeffersonin kaupunkiin, joka toimii melkein kaikkien Faulknerin teosten tapahtumapaikkana.

Lena tuo kirjaan, oikeastaan ainoana, optimistisen ja tulevaisuuteen uskovan sävyn. Hänen kauttaan Faulkner tuntuu muistuttuvan, ettei rakastava ihminen ole koskaan yksin.

Lenan saapuessa Jeffersoniin kaupungissa roihuaa tulipalo. Sen on sytyttänyt kirjan päähenkilö, Joe Christmas. Hän on löytölapsi, joka on saanut kasvatuksensa ankaran puritaanisessa farmariperheessä. Faulkner halusi kirjoittaa armottoman tarinan, jonka päähenkilön kohtalo oli sinetöity syntymästä alkaen.

grafiikka
grafiikka Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail

Tarina sijoittuu Mississippiin 1930-luvun laman alkuun, jolloin vähäosaisten elämä varsinkin etelässä oli hyvin vaikeaa. Etelässä valkoinen roskaväki, kuten köyhiä kutsuttiin, oli silti paremmassa asemassa kuin musta väestönosa. Yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden juuret ovat orjakaupassa.

Mississippi oli tuolloin kaikista osavaltioista kaikkein rasistisin. Myös rotuerottelu oli siellä tiukinta ja osavaltion lailla toteuttamaa.

Pohjois-Amerikan kirkkohistoriaa tutkinut Markku Ruotsila muistuttaa, että osavaltion valkoinen väestö oli ehdottomasti rotuerottelun kannalla ja sitä itsekin ylläpitämässä myös väkivaltaisesti.

– Voidaan puhua valkoisesta terrorista. Jos joku esiintyi siellä valkoisena, mutta saatiin tietää hänen ei-valkoisista esi-isistään, tämä oli suuri asia ja vastareaktiot olivat varmoja. Tähän valkoisena esiintymiseen liittyy Yhdysvalloissa paljon käytetty termi "passing white". Mississippin kaltaisissa osavaltioissa oli vallalla vielä vanha 1800-luvulta periytyvä käsitys. Sen mukaan pisarakin ei-valkoista verta tarkoitti, ettei henkilö ollut valkoinen, Ruotsila sanoo.

Ruotsilan mukaan Faulknerin Liekehtivässä elokuussa käsittelemä passing white -teema on edelleen ajankohtainen. Esimerkkinä hän mainitsee Barack Obaman.

– Obamaa kutsuttiin yleisesti "oreoksi". Kyseessä on hyvin rasistinen ilmaisu, jolla tarkoitetaan ulkoapäin mustaa ja sisältä valkoista. Se tarkoittaa mustien omassa kielenkäytössä myös sellaista mustaa, joka ei ole enää tarpeeksi musta. Tähän liittyy myös termi "passing white", joka viittaa sellaiseen mustaan, joka kulttuurisesti on omaksunut valkoisuuden menestyäkseen, mutta tavoittelee silti ei-valkoisia päämääriä.

Valkoiseen roskaväkeen voi edelleenkin vedota peitellyllä rasistisella koodisanastolla, joka juhlistaa valkoisen etelän kulttuurisia perinteitä. Etelän valkoisten sitoutuminen valtiojohtoiseen ja -keskeiseen järjestelmään on sittemmin kadonnut kokonaan, Ruotsila muistuttaa.

Myös uskonto yhdistää Faulknerin romaanin nykyaikaan. Etelävaltioissa 1930-luvulla uskonto läpäisi kaiken elämän niin kuin se läpäisee edelleen. Ei voinut olla etelävaltiolainen kuulumatta kirkkoon tai menemättä joka sunnuntai ja keskiviikko jumalanpalveluksiin. Valkoisilla ja mustilla oli eri kirkot. Näin on edelleen: vain noin 5% mustista kuuluu historiallisesti valkoisiin kirkkokuntiin ja käy näiden kirkkokuntien kirkkojen jumalanpalveluksissa.

– Mustien kirkoissa yhteisöllisyys korostui vielä enemmän kuin valkoisten kirkoissa, koska heillä ei ollut mitään muuta vapaata tilaa toteuttaa itseään. Mustissa kirkoissa harjoiteltiin ja harjoitettiin demokratiaa oman yhteisön sisällä ja huolehdittiin omista, koska kukaan muu ei heistä huolehtinut, Ruotsila taustoittaa.

William Faulkner
William Faulkner William Faulkner KulttuuriCocktail

Leena Lander ja Liekehtivä elokuu

Ensimmäisestä lukukerrastaan Leena Lander muistaa parhaiten kansikuvan, jossa roistomaisella tummanpuhuvalla miehellä roikkuu tupakka suupielessä. Hän oli löytänyt mummonsa ullakolta rispaantuneen romaanin nimeltään Kohtalokas veripisara. Se näytti dekkarilta. Hieman sellaisena Kirjokansi-kustantamo yrittikin markkinoida suomennosta 40-luvulla.

Lander ei muista ensimmäisestä lukukokemuksestaan paljoakaan. Parhaiten ovat jääneet mieleen hassut nimet. Eniten pientä Leenaa ällistytti päähenkilö. Suomennoksessa Joe Christmas on muutettu Jouluksi. Myös käännösratkaisun tekijän nimi kuulosti enemmän Aku Ankan henkilöhahmolta kuin oikealta ihmiseltä: Vankka Vankkoja.

Aikuisiällään Lander alkoi penkoa suomentajan taustoja. Selvisi, ettei Vankka Vankkoja ollut ensinnäkään salanimi. Vankkoja oli käännöstöiden lisäksi ansioitunut päällikkötehtävissä jatkosodan aikana toimineessa huippusalaisessa Vapaus, Isänmaa, Aseveljeys -järjestössä. Valtion tiedotuslaitoksen perustaman VIA-organisaation juuret juonsivat Akateemisen Karjalaseuraan ja sen tehtävä oli väestön, erityisesti työläisten mielialojen tarkkailu.

– Taustat tuntien herää kysymys, missä tarkoituksessa Vankkoja päätti kääntää Light in Augustin vuonna 1945. Sen saksalainen käännös ilmestyi vuonna 1935 ja sai natsi-sensuurin hyväksynnän, koska teos tulkittiin puheenvuoroksi rodullisen puhtauden säilyttämisen välttämättömyydestä. Suomalainen kansikuva ei jättänyt arvailujen varaan päähenkilön alhaista ja petomaista luonnetta, enkä usko lukukokemuksen olleen ristiriidassa sen kanssa. Faulkner vain rakentaa Joe Christmasin tarinan niin monisäikeisellä tavalla, että sekä rotuerottelun vastustajat että kannattajat voivat tehdä siitä mieleisensä johtopäätökset. Lähiluku ei rasistista tulkintaa tietenkään tue.

Kohtalokkaan veripisaran kansikuva
Kohtalokkaan veripisaran kansikuva Kuva: Kirjokansi KulttuuriCocktail

Natsi-Saksan ja suomalaisen Kirjokansi-kustantamon tulkinnat muistuttavat poliittisen korrektiuden teemoista.

Jos Liekehtivä elokuu julkaistaisiin ensimmäisen kerran vasta tänään, sen "nekru" ja "neekeri" -sanojen käyttöön eri variaatioineen suhtauduttaisiin äärimmäisen kielteisesti. Erityisesti amerikkalaista lukijakuntaa ajatellen kirja tuntuisi mahdottomuudelta – 1800-luvun ”yhden pisaran laista” on päädytty tiukkaan N-sanalakiin.

Entä Suomessa? Lander muistuttaa, ettei Suomella ole orjuuden historiaa eikä sen mukanaan tuomia ylisukupolvisia haavoja. Tämän takia neekeri-sanan täyskielto tuntuu saavan hänestä joskus koomisiakin piirteitä.

– Neekeri-sanan täyskielto vaikeuttaa vanhan kirjallisuuden käsittelyä. Pitäisikö romaanit suomentaa uudelleen poliittisesti korrekteiksi? Liekehtivästä elokuusta katoaisi sen perussanoma ja lopputulos olisi koomisen absurdi.

Faulknerin käyttämä neekeri-termistö voi vaikuttaa nykylukijasta tyrmäävän rasistiselta, mutta syntyaikanaan se palveli Landerin mukaan erinomaisesti kirjailijan tarvetta kuvata avoimen rasistisia ihmisiä ja etelävaltioiden normaalia kielenpartta.

– Rotuoppia vaalivan Natsi-Saksan sensuuria se ainakin hämäsi, ja ensimmäisen suomalaisen käännöksen nimeäminen Kohtalokkaaksi veripisaraksi viittaa myös tähän tulkintamahdollisuuteen, mustan veren ratkaisevaan vaikutukseen päähenkilön julmiin toimiin. Varmaankin ja valitettavasti kieli alkuperäisessä muodossaan on johtanut harhaan myös osaa lukijoista ja aiheuttanut vääriä johtopäätöksiä.

Kohtalokkaan veripisaran mainos
Kirjokansi-kustantamon lehtimainos vuodelta 1946. Kohtalokkaan veripisaran mainos Kuva: Kirjokansi KulttuuriCocktail

Liekehtivää elokuuta pidetään Faulknerin kuvauksena siitä, miten syvän etelän kristillisyys epäonnistui rasismin käsittelemisessä. Etelän kristillisyydellä oli poliittinen agenda: se sitoutui valkoiseen ylivaltaan ja rasismiin. Lander muistuttaa, että sen vastapainona Kansasissa ja Arkansasissa oli alkanut vaikuttaa karismaattinen helluntailiike, jonka mukaan Jumala ei tuomitse ketään kadotukseen syntyperän vuoksi. Liikkeeseen kuuluu nykyään neljännes maailman kahdesta miljardista kristitystä.

– Helluntailaisen käsityksen mukaan kastamattomat mustat pakanamaan lapsukaisetkaan eivät siis joudu automaattisesti helvettiin. Lapsi kuin lapsi pääsee aina taivaaseen, vaikka ihan joka lapsi ei sinne mustan Saara-raukan tavoin halajakaan. Amerikan etelävaltioiden rasistiset, Ku Klux Klanin kanssa liittoutuneet uskontokunnat munasivat siis oikein kunnolla mustien kohdalla. KKK:n viitassa oleva kuvio symbolisoi Kristuksen ristiä ja sen keskellä on pisara Kristuksen verta. Faulkner kääntää klaanin symbolin päälaelleen Liekehtivässä elokuussa ja rinnastaa Christmasin mustan veripisaran Jeesuksen ristillä vuodattamaan vereen.

grafiikka
grafiikka Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail,kulttuuri

Suomalaiset lukijat tuntevat teoksen, onneksi, Kai Kailan suomennoksen mukaan. Liekehtivä elokuu ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 1968. Siinä päähenkilön nimi ei ole Joulu, vaan alkuperäistekstin lailla Joe Christmas.

Lander luki uuden suomennoksen aikuisena, jolloin Joe Christmasin henkilöhahmo sai nimensä mukaisesti Kristuksen piinaan viittaavat stigmat.

– Jeesuksen kärsimykset rajoittuivat tosin vain yhteen piinaviikkoon, kun Joe puolestaan alistettiin jatkuvaan kärsimykseen aina syntymähetkestään hamaan kuolemaan asti. Rakkaudeton, sadistisen väkivallan leimaama lapsuus ja nuoruus eivät jalostaneet häntä pyhäksi mieheksi, mutta hänen kärsimystään on pakko kumartaa, sanoo Lander.

grafiikka
grafiikka Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail,kulttuuri

Joe Christmasin tuhoutumistarinan taustalla on misogyyninen isoisä. Koska isoisä haluaa uskoa epämääräisen huhun perusteella tyttärensä odottavan mustan miehen lasta, hän vihaa tätä jo ennen syntymää.

Isoisä valjastaa uskonnollisen kuvaston nais- ja lapsivihansa viitekehykseksi. Hän tappaa sekä lapsen oletetun isän että oman tyttärensä lapsivuoteelle ja lopulta haluaa myös väkijoukon lynkkaavan pojanpoikansa. Lastenkodissa pojan kaltoinkohtelua jatkavat sekä isoisä että naispuolisen ravintofysiologi ja osin muut orpolapsetkin nimittelemällä poikaa nekruksi.

"Neekeriveren" olemassaoloa ei lopulta vahvisteta. Pojan äidin mukaan hänen rakastajansa oli meksikolainen. Mutta pelkkä epäily riittää. Se on isoisän uskomushulluudessaan kylvämä myrkky, joka vähitellen tuhoaa Joen koko minuuden.

grafiikka
grafiikka Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail,kulttuuri

Landerin mieleen on jäänyt vahvimpana kirjan luku, jossa kasvatusisä pieksee ja nöyryyttää tuntitolkulla kahdeksanvuotiasta Joeta, kun tämä ei opi raamattuläksyään.

– Avainkohtaus on se, jossa mies pitkän kidutuksen päätteeksi pakottaa pojan rukoilemaan polvillaan Jumalan anteeksiantoa. Itselläni on paljonkin omakohtaisia kokemuksia polvirukouksista, onneksi ei lähelläkään tämän romaanin kauhukuvausta.

Lander tulee helluntailaisesta kodista, joka oli hänen isänsä työn takia lastenkodin yhteydessä. Sieltä Lander muistaa monta poikaa, jotka kokivat Joe Christmasin kaltaisen kohtalon.

– Opin pienestä pitäen, että olin hyväosainen tyttö huono-osaisten poikien keskellä: minulla oli hyvä koti ja perhe, pojilla ei. Minun ja sisareni tehtäväksi jäi rukoilla poikaparkojen puolesta.

Lander on kirjoittanut paljon orvoista, lasten kärsimyksistä ja nimenomaan pojista. Ei tosin niin julmasti kuin Faulkner.

– En pysty menemään enkä halua mennä niin lohduttomaan äärimmäisyyteen kuin valtameren takainen kollegani. Suomalaista yhteiskuntaa ei voi ongelmitta verrata Amerikan Etelävaltioihin, jossa Ku Klux Klanin tapaista järjestöä pidettiin ja osin vieläkin pidetään periamerikkalaisten arvojen puolesta marssivana kunniakkaana ratsuväkenä. Yltiöuskonnollisessa lastenkodissa pikemminkin aavistin kuin tiesin, että kaikki se, mikä elämässä on sanoinkuvaamattoman julmaa, tapahtuu jossain suljettujen ovien takana.

grafiikka
grafiikka Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail,kulttuuri

William Faulkner merkitsee Landerille ennen kaikkea taiturimaista tapaa pohtia isoja kysymyksiä: eettisiä, yhteiskunnallisia, uskonnollisia ja biologisia tekijöitä ihmiselämän muovaajina. Kollektiivisen hulluuden syntyä ja kylvämistä.

– Amerikkalainen kertomakirjallisuus ei ole sydäntäni lähellä. Amerikkalainen elämäntapa ylipäätään on aina vaikuttanut minusta täysin vieraalta, sietämättömältä, lähes mielipuoliselta. Faulknerin romaanit lujittavat tätä mielikuvaa. Uskon hänen tunteneen itsensä yhtä muukalaiseksi omassa yhteisössään kuin kirjan tärkeimmät henkilöt Mississippin Jeffersonissa. He kaikki ovat vieraspaikkakuntalaisia ja tavalla tai toisella hylkiöitä muiden kaupunkilaisten silmissä.

Faulkner haluaa ennen muuta kauhistuttaa, inhottaa, raivostuttaa. Ja onnistuu siinä paremmin kuin itse piru, sanoo Lander. Haluaisiko myös Lander kauhistuttaa paremmin kuin piru? Ei, koska Suomessa ei ole ollut amerikkalaiseen rasismiin verrattavaa ratkaisematonta ongelmaa. Jos olisi, hän saattaisi kirjoittaa toisin.

– Olen halunnut kertoa tarinoita, vaikka kuinkakin rankkoja, joissa kaikki toivo ei kuole. Kirjailijalaatuni – tai helluntailainen lapsuuteni – vaatii antamaan armoa piinatuille. Toivon, että kirjani toimisi myös terapeuttisena teoksena henkilöille, jotka ovat kokeneet samanlaisia kohtaloita kuin romaanihenkilöni. Silloin tuntisin tehneeni jotain hyvää ja tärkeää.

Lander on viime aikoina alkanut vertailla olosuhteita menneiden vuosisatojen orjakuljetusten ja nykyajan pakolaisliikenteen välillä. Hänen mielestään liian monessa maassa liian monen mielestä maahanmuuttajat ovat nykyajan neekereitä.

– Jopa orjakauppiailla ja omistajilla oli hyötynäkökohdista johtuva tarve pitää omaisuutensa toimintakunnossa. Pakolaisia taas ei kukaan halua. Miksi siis auttaa heitä? Ehkä heidän tarinoittensa kertominen herättäisi yhteiskunnallisen omantuntomme. Kun Tsehov lähti Sahalinin vankileirisaarelta, hän kirjoitti: ”Jumalan maailma on hyvin kaunis. Vain yksi seikka ei ole sitä: me itse. Kuinka vähän meissä onkaan oikeudentuntoa ja nöyryyttä...

Liekehtivää elokuuta pidetään todenmukaisena kuvauksena 1930-luvun amerikkalaisesta yhteiskunnasta Etelävaltioissa. Kirjan ilmestyessä amerikkalaiset kriitikot, lähinnä pohjoisten kaupunkien intellektuellit pitivät tyylilajia etelävaltiolaisena goottikauhuna.

Landerin mielestä tämä johtuu siitä, että heidän oli mahdotonta tajuta, mitä etelässä todella tapahtui: siellä lynkattiin ja kastroitiin mustia miehiä, joiden epäiltiin olleen sukupuoliyhteydessä valkoisen naisen kanssa. Kuvaavaa on, että Faulkner sai Nobelin ennen merkittäviä amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja.

– Löysin juuri jostain laatikostani vuoden 1965 elokuun Viikko Sanomat, jonka päällikannessa on vaikuttava kuva Ku Klux Klanin alabamalaisesta johtajasta Robert Sheltonista sinisessä silkkihupussaan ja viitassaan taustanaan palava risti. Muistan saman lehden lapsuudenkotini lehtihyllyssä. Sisäsivuilta löytyi saman järjestön tuimailmeisiä isoäitejä ja isänsä kanssa käsikädessä kulkevia huputettuja lapsia. Vaikutti siltä, että Amerikan etelä ei ollut kovinkaan paljon 30 vuoden kuluessa muuttunut. Ja nythän Yhdysvalloilla on klaanipäällikön arvomaailman vahvasti sisäistänyt presidentti, Lander sanoo.

Entä mikä on Landerin mielestä Liekehtivän elokuun ydinviesti?

– Siellä, missä vallitsee köyhyys ja matala sivistystaso, on myös väkivaltaa, rikoksia, fanaattista uskovaisuutta ja kollektiivista raivoa. Sieltä puuttuu oikeudenmukaisuus, arvokkain kaikista elämänehdoista. Olen etuoikeutettu ja ylpeä, että saan asua eurooppalaisessa maassa, jossa ei ole koskaan ollut maaorjuutta kuten Venäjällä tai Baltian maissa. Ei myöskään siirtomaita, kuten usealla muulla Euroopan maalla. Suomen jakautumattomuuden ja tasa-arvon merkittävä taustatekijä on maansa itse omistanut talonpoikaissääty. Sen kaltaisia sosiaalisia ja kulttuurisia ristiriitoja kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa on Brexitin yhteydessä nähty, on vaikea kuvitella Suomeen. Tässä suhteessa Iso-Britannia vertautuu voimakkaasti jakautuneeseen Amerikkaan.

Epilogi

"Miksi sinä olet nekru", kysyy Joe Christmas pikkupoikana mustaihoiselta työmieheltä. Mies ei vastaa, vaan haukkuu Joen. "Milloin erirotuiset ihmiset lakkaavat vihaamasta toisiaan", kysyy aikuinen Joe Christmas. Hän ei saa tuolloinkaan vastausta kysymykseensä.

Miten on oma laitani alussa esittämieni kysymysten suhteen, kumpaan maailmaan uskon kesäkuun lämpimän Priden vaihduttua elokuun kylmeneviin iltoihin? Koenko edelleen "romaanin totena, Priden fiktiona"?

Faulknerin romaaniin perehtyminen ei ole ratkaissut mieltäni askarruttavia kysymyksiä tai tuonut järjestystä päähäni. Liekehtivä elokuu tuntuu todelta, mutta niin tuntuu myös Pride. Jos eläisimme Faulknerin hahmojen lailla menneisyyden haamujen ohjailtavina ja edellisten sukupolvien jättämien painolastien alla luovuttaneina, pridet jäisivät järjestämättä.

Lisäksi on syytä muistaa, että Faulkner kirjoitti kirjojaan varsin vaikeassa taloudellisessa ja poliittisessa ajassa. Se aika ei ole vertailukelpoinen meidän aikamme kanssa.

Näistä huomioista huolimatta Liekehtivä elokuu on yksi suurimpia lukukokemuksiani, ellei suurin – kyseessä on romaani, joka on niin taiteellisena suorituksena kuin sanomansa puolesta järisyttävä.

Se auttaa ymmärtämään maailmaa ja menneisyyttä, ei mystifioimaan niitä. Tajuan taas piirun verran paremmin, mistä tulemme – ja millaiseen maailmaan meidän ei ainakaan pitäisi mennä.

Kaino pyyntö kustantajalle. Kirjan suomenkielinen painos on julkaistu viimeksi vuonna 1968. Tammi, ottakaa tästä Faulknerin teoksesta uusintapainos. Nyt olisi oikea aika – elokuu, joka ei vielä liekehdi.

Artikkelissa käytetyt sitaatit ovat Kai Kailan suomentamasta Liekehtivästä elokuusta.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Taustaliekehdintää

William Faulkneria (1897–1962) pidetään yhtenä Yhdysvaltain 1900-luvun, ellei koko kirjallisuushistorian, suurimmista kirjailijoista. Hän voitti kirjallisuuden Nobelin palkinnon vuonna 1949.

Faulknerin romaanit eivät ole helppolukuisia, ne vaativat lukijalta keskittymistä vaikeaselkoisen tajunnanvirtatekniikan ja näkökulmien vaihtumisten takia. Elokuvaohjaaja Jean-Luc Godard on verrannut Faulknerin romaanin Absalom, Absalom (1936) lukemista villihevosen selässä istumiseen – tai paremminkin sen selästä pois lentämiseen.

Suomalaisista kirjailijoista erityisesti Veijo Meri ja Jari Tervo ovat saaneet vaikutteita Faulknerin tyylistä ja kerrontatavasta.

Liekehtivä elokuu kuuluu Faulknerin pääteoksiin. Sen sanotaan olevan hänen uskonnollisin kirjansa. Faulknerin muun tuotannon lailla Liekehtivä elokuu kuvaa etelän ilmapiiriä ja kulttuuria hänen aikanaan: valkoista yläluokkaa ja sen arvomaailmaa ja etuoikeuksia suhteessa köyhään valkoiseen roskaväkeen ja mustiin. Faulkner kuvaa nimenomaan etelävaltiolaisuutta, ei amerikkalaisuutta yleensä.

Elokuvaohjaajat pitävät Faulkneria suuressa arvossa. Godardin lisäksi "faulkneriaaneihin" kuuluvat Carl Theodor Dryer ja Luis Buñuel, joista kumpikin haaveili filmatisoivansa Liekehtivän elokuun. Claire Denis on puolestaan nimennyt Liekehtivän elokuun yhdeksi parhaimmista rasismia käsittelevistä romaaneista.

Kommentit