Hyppää pääsisältöön

Laura Frimanin kolumni: Somepaasto teki minusta ulkopuolisen, epätoivotun, petetyn ja kurjan

Toimittaja Laura Frimann
Toimittaja Laura Frimann Kuva: Joonas Josefsson KulttuuriCocktail,Laura Friman

8 tuntia, 28 minuuttia. Kun iPhonen uusi ohjelmistopäivitys toi kevään tullen mukanaan ruutuajan seurantasovelluksen, tiesin olevani vaikeuksissa.

Läheiseni ovat huomautelleet älypuhelinaddiktiostani jo vuosia, ja sairaalloisen partaalle sijoittunut ruutukoukkuni kismitti itseänikin. Puhelimen niputtama data oli juuri niin hälyttävää kuin ajattelinkin: vietin kännykällä puolet valveillaoloajastani, joskus ylikin.

Kuten kaikki tietävät, kesäloma on onneksi hedelmällistä aikaa muutoksille. Voi alkoholisoitua pahvitonkkaviinin äärellä tai aloittaa muodikkaan some-paaston. Toimin kerrankin skarpisti ja valitsin jälkimmäisen.

Heinäkuun ensimmäisenä jäädytin Facebook-applikaationi koko kuukaudeksi ja asetin Instagramiin napakan rajoituksen: vartti päivässä. (Vartti, koska olisi ollut kohtuutonta, että en olisi saanut tuutattua Napolista päivittäistä aperitiivi- ja pizzakuvaa someen.)

Kuukausi tuntui hidastetulta elokuvalta: tylsältä, mutta jollain lailla huumaavan hyvältä.

15 minuutin käytön kohdalla sovellus lukkiutui. Päämäärätön, hedonistinen satunnaisselailu karsiutui pois.

Kuukausi tuntui hidastetulta elokuvalta: tylsältä, mutta jollain lailla huumaavan hyvältä.

”Onko Claes Andersson kuollut!” kiekaisin viime viikolla avopuolisolleni.

”Monta viikkoa sitten”, hän hymähti. ”Eikö Instassa ollut siitä mitään?”

Pyöräytin silmiäni. 82-vuotiaiden psykiatri-poliitikko-runoilijoiden kuolemat eivät ole varsinaisesti uutisia, joka penetroisivat Instagramin koreaa kuorta. Kenelläkään ei ole selfietä Claes Anderssonin kanssa, joten hänen poismenollaan ei voi egorunkata, vaikka kuinka yrittäisi. Kukaan ei postaa Instagram Storyynsa mustaa ruutua, itkuemojia ja tekstiä ”RIP Claes”.

Googlasin varmuuden vuoksi epäuskoisena ”Claes Andersson kuollut” ja tuijotin läppärin ruutua järkyttyneenä. Uutinen oli surullinen, mutta suru oli pelkkä sivujuonne tunnekatalogissani. Minulla oli kummallisella tavalla nöyryytetty olo: kaikki muut tiesivät tästä ja elivät jo viikkoja claesanderssonittomassa maailmassa.

Minä jatkoin harhaisessa virhetodellisuudessani.

Ystäväni olivat käyneet yhdessä kesäteatterissa, johon kukaan ei ollut älynnyt kutsua minua.

Tämän lisäksi podin äkillisesti outoa turvattomuutta. Uutispimento ruokkii epävarmuuden tunnetta. Mistä minä tietäisin, vaikka kotikulmilleni olisi asetettu tietämättäni ulkonaliikkumiskielto!

Huomasin olleeni uutispimennossa myös lähipiirini suhteen. Ystäväni olivat käyneet yhdessä kesäteatterissa, johon kukaan ei ollut älynnyt kutsua minua. Olin jäänyt paitsi tupaantuliaiskutsusta ja raskausuutisesta. Kenelläkään ei tietenkään ollut erityinen ikävä minua. Oloni oli ulkopuolinen, epätoivottu, petetty ja kurja.

Totuttelin Facebookiin varovasti ja käyttäydyin siellä tavoistani poiketen hillitysti – ei pitkiä, tunteellisia tilityksiä, vaan neutraalia sisältöä: mainostin podcastiani, myin festarilippuni. Koulujen alkamispäivänä postasin kuuliaisesti kuvan ekaluokkalaisestani kuten muutkin. Kuukauden etäisyys riitti saamaan alustan näyttäytymään turhanpäiväiseltä. Vuorotellen vittuunnuin ja tylsistyin kuoliaaksi luettuani kolmesataa allekkaista kirjallisuus- ja kalastusjuttua, joita nelikymppiset toimittajasedät olivat kilvan laatineet.

Ehdin hukata paastokaudellani myös sisäisen millenniaalini: en enää saanut kicksejä Sara Siepin Insta-kuvista.

Tajusin sen, minkä millenniaalit tajusivat vuosia sitten: Facebook on keski-ikäisten puutarhakuvien hautausmaa. Facebook-lakko onkin seuraavalle sukupolvelle yhtä huvittava käsite kuin verilettulakko. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa.

Toisaalta ehdin hukata paastokaudellani myös sisäisen millenniaalini: en enää saanut kicksejä Sara Siepin Insta-kuvista.

Vaikka etäisyys paljasti suosikkisovellusteni tyhjyyden, niiden addiktiivista elementtiä se ei vienyt minnekään – päinvastoin. Keikun taas kaiket päivät kummassakin vuorotellen. Masentavaa kyllä, lakkokokeiluni todisti minulle nimittäin ainoastaan sen, että en pysty luopumaan sosiaalisesta mediasta, koska paine sen käyttöön on liian luja. Haluan tietää ensimmäisenä, kuka on kuollut ja kuka synnyttää.

Samaan aikaan tajuan käytön tekevän minusta rauhattoman ja poissaolevan. Ristiriita on sietämätön ja ratkaisematon.

Kommentit