Jenni Stammeier
Yle
Itkulla uskotaan olevan lukuisia positiivisia vaikutuksia, mutta mitä itkun aikana kehoissamme todellisuudessa tapahtuu? Uusi tutkimus testasi itkun fysiologisia vaikutuksia, ja tulokset yllättävät.
Jokainen uupunut ja turhautunut tunnistaa tunteen: tekisi mieli romahtaa itkeä pillittämään, mutta samalla pelkää tunteenpurkauksen vievän yhä syvemmälle epätoivoon.
"Anna itkun tulla", sanoisi varmasti moni. Itkeminen kun "lohduttaa" ja "helpottaa", "puhdistaa kehoa", "vähentää stressiä", ja "lisää kivunsietokykyä". Ainakin tällaisia vaikutuksia itkemisestä yleisesti saa lukea.
Tänä vuonna julkaistu tutkimus testasi itkun vaikutuksia moniosaisessa kokeessa. Tulokset ovat kiinnostavia.
Kyselytutkimusosuudessa kysyttiin, tuntuuko itku helpottavalta. Ja todellakin – 70% tutkimukseen osallistuneista kertoivat itkun tuntuvan helpottavalta, vapauttavalta tai katarttiselta.
Mutta sitten kun tutkittavia pyydettiin muistelemaan viimeisintä itkukokemustaan, tuntuikin kyseinen itku enää vain 51%:lle (miehet) tai peräti vain 30%lle (naiset) hyvältä.
Tämän perusteella voisi päätellä, että mielikuva itkun helpottavasta vaikutuksesta on vahvempi kuin mitä se monesti todellisuudessa kuitenkaan onkaan.
Itkun fysiologiset vaikutukset tutkittiin moniosaisessa kokeessa
Tutkimuksen testiosaan osallistui lähes kaksisataa naista. Koehenkilöt jaettiin kahteen ryhmään. Osa sai katsoa sentimentaalisia elokuvia, toinen osa neutraaleja keskusteluohjelmia. Kaikille asennettiin ennen videoiden katsomista kehon fysiologisia muutoksia mittaavia laitteita.
Tutkittavien sydämen toimintaa, hengitystiheyttä ja syljen stressihormoni kortisolin pitoisuutta mitattiin sekä ennen, aikana ja jälkeen elokuvien katsomisen.
Jos vetistelyllä on stressiä vähentäviä vaikutuksia, todennäköisesti niillä, jotka itkevät, hengitystiheys ja kortisolitasot laskisivat.
Ja jos kyynelehtiminen tuo helpotuksen tunteen, itkeneiden palautumiskyky stressaavasta tilanteesta takaisin lähtötilanteeseen olisi todennäköisesti parempi muita.
Videoiden katsomisen jälkeen koehenkilöt saivat upottaa kätensä jääpaloja sisältävään ämpäriin.
Tämän yleisesti käytetyn kylmänsietokykytestin tarkoitus oli niinikään osoittaa, laskeeko vollottaminen stressiä ja parantaako se kivunsietokykyä. Parkuneet pystyisivät todennäköisimmin pitämään kättään pidempään jäämurskeessa kuin muut.
Tulokset olivat ristiriitaisia
Kuten arvata saattoi, surullisten videoiden katsojien kortisolitasot laskivat ja hengitystiheys hidastui videoiden katsomisen aikana ja pysyi tasaisena.
Neutraalien videoiden katsojilla ja surullisten videoiden ei-itkevillä katsojilla nousi hengitystiheys niinikään odotusten mukaisesti.
Ristiriitaista kyllä, myös ei-itkeneiden kortisolitasot laskivat samalla tavalla kuin itkeneidenkin.
Toisin kuin oletettiin, myös palautuminen takaisin lähtötilanteeseen oli kullakin kolmella ryhmällä yhtä nopeaa.
Niillä, jotka itkivät, sydämen syke nousi juuri ennen itkuun purskahtamista, mutta se palautui itkun jälkeen nopeasti ennalleen.
Eräs kiinnostava ero löytyi. Se liittyi hengityksen hallintaan.
Eräs kiinnostava ero kuitenkin löytyi. Se liittyi hengityksen hallintaan. Ne, jotka itkivät, pystyivät hengittämään myös surullisten kohtien aikana vapaammin, kuin ne, jotka eivät itkeneet. Toisin sanoen hengitystään pidättelevät pidättelivät todennäköisesti myös itkua.
Itkupillit eivät pystyneet pitämään kättään jäissä sen pidempään kuin itkua pidätelleetkään.
Entä jää-ämpäritesti?
Ei eroa: Itkupillit eivät pystyneet pitämään kättään jäissä sen pidempään kuin itkua pidätelleetkään.
Itkeminen ei siis tämän kokeen perusteella mainittavasti paranna kivunsietokykyä.
Yllättävää kyllä, mitään mullistavaa eroa itkeneiden ja ei-itkeneiden välillä ei siis löytynyt.
Toisaalta se pieni löytynyt ero näyttäisi olevan silti ratkaiseva. Tutkijoiden mukaan erot hengityksen vapautuneisuudessa surullisten kohtien aikana viittaisi siihen, että itku auttaa kehon ja mielen rauhoittamisessa stressaavasta tilanteesta. Itkun myötä hengitys siis pysyy tasaisena, mikä rauhoittaa sykettä.
Ja kun itku tulee näkyväksi, se kenties myös auttaa sosiaalisen tuen hakemisessa ja saamisessa.
Tutkimustulokset näyttäisivät tosin varmasti aivan erilaisilta, jos koehenkilöinä olisi ollut sekä miehiä että naisia, ja jos tutkittavat olisivat itkeneet muusta kuin tunteellisen elokuvan aiheuttamasta syystä.
