Hyppää pääsisältöön

Sallikaa meidän selittää, mistä miesselittämisessä on kysymys

Mies puhuu
Mies puhuu Kuva: Martti Juntunen/Yle KulttuuriCocktail

Kaikki miehet eivät miesselitä, mutta jotkut selittävät, ja se kertoo paljon suuremmasta ongelmasta keskuudessamme, väittää Rebecca Solnit feministisessä klassikkoesseessään. Hannamari Hoikkala ja Tuomas Karemo möyhivät Solnitin suomeksi ilmestynyttä kokoelmaa Miehet selittävät minulle asioita.

Mansplaining (koostesana sanoista engl. man, ”mies” ja explaining, ”selittäminen”) on ilmiö, jossa mies kommentoi tai selittää asiaa itsevarmasti, otaksuen tietävänsä enemmän kuin henkilö, jolle hän puhuu. Termi on lähtöisin kirjailija Rebecca Solnitin kolumnista Men Explain Things to Me vuodelta 2008, tosin sen varsinaisesti keksi nimettömäksi jäänyt LiveJournalin käyttäjä.

– Wikipedia

Tämä artikkeli syntyi väärinkäsityksestä. Hannamari Hoikkala kirjoitti viestissään työkaverilleen Tuomas Karemolle: “Lahjoitin kaverilleni viime kesänä Solnitin Men Explain Things to Men”.

Karemo ymmärsi kirjan nimen tarkoittavan, että siinä miehet selittävät asioita toisille miehille. Tämä kuulosti Karemon mielestä erittäin kiinnostavalta ja hän oli halukas perehtymään teokseen.

Todellisuudessa Solnitin kirjan nimi on Men Explain Things to Me. Hoikkala oli käyttänyt viestissään teoksen nimestä genetiivimuotoa.

Alkupettymyksestä huolimatta Karemo innostui kirjan teemoista ja suunnitteli jopa järjestävänsä Miesselittämisen SM-kisat Niittylahdessa.

Hoikkala on tyrkyttänyt jo muutaman vuoden ajan miespuolisille kavereilleen Rebecca Solnitin esseekokoelmaa, riippumatta vastaanottajan kiinnostuksesta.

Kun tieto Solnitin teoksen suomennoksesta kiiri Hoikkalan ja Karemon korviin, he päättivät uppoutua miesselittämiseen ja Solnitin ajatteluun.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Tuomas Karemo: Voinko aloittaa tän jutun itseironisesti? On luontevaa, että selitän ensin sulle, aiheeseen paljon paremmin perehtyneelle, minimaalisen Solnit-tietämykseni. Solnit on ollut mulle ennen tätä varsin tuntematon tekijä. Olin tosin lukenut hänen Miehet selittävät minulle asioita -esseensä ja muutaman muun englanniksi, kiitos siitä sulle! Ennakkokäsitystä kirjoittajan persoonasta mulla ei ollut, mansplaining-termistä kylläkin.

Hannamari Hoikkala: Luontevasti siirryn kertomaan, että mä tutustuin Solnitin kirjoituksiin BrainPickings-blogin kautta keväällä 2016, mutta mulle Miehet selittävät -kirja ei ollut se, josta aloitin. Se ei ole musta myöskään kiinnostavin kokoelma hänen kirjoituksiaan, joita olen ehtinyt lukea jonkun verran, ja siksi tyrkytin sulle heti paria muutakin hänen kirjaansa. Eli siis hetkinen – tarkoittaako tämä sitä, ettet lukenut niitä ollenkaan! Etkö kuunnellut, kun selitin sulle niiden nerokkuutta?

Kun kuulin, että tää teos ilmestyy nyt suomeksi, ensimmäinen ajatukseni taisi olla: mihin suomennosta tarvitaan? Mutta yritän katsoa asiaa tuorein silmin ja toivon (erityinen paino tällä sanalla), että suomennoksen myötä tulee mahdollisuus keskustella Solnitin teksteistä laajemminkin, muustakin kuin siitä tunnetuimmasta. Senkin moni tuntee varmaan aika pintapuolisesti. Ja koska toivolla on iso rooli Solnitin tuotannossa, ollaan heti ihan olennaisten asioiden äärellä.

TK: Mansplaining-termi herätti minussa sekä huvittuneisuutta että närkästystä, kun kuulin siitä ensimmäisiä kertoja. Termihän on varsin hauska ja kieltämättä kuvaava – ymmärrän naisten vuosituhansia jatkuneen ja patoutuneen vitutuksen siitä, että heidän tehtävänsä on kuunnella hiljaa, kun idiootit rakastavat omaa ääntään. Mua huvitti myös se, että taas, taas ne ovat keksineet uuden termin, jota on, ah, niin ihanaa päästä käyttämään. Uusien termien keksiminen ja niiden nopea omaksuminen tuntuu olevan nykyään kovin tärkeää. Vähän samanlaista yli-intoilua huomasin, kun syvästi inhoamani chick lit ja manspread tulivat suosituiksi.

HH: Kyllähän siitä tuli sellainen buzzword, jota toistellaan aivottomasti, ilman että se ilmiö taustalla avautuu. Mutta ei kai ihmisiä voi pidättääkään terminologisen holtittomuuden vuoksi...

TK: Miehet selittävät minulle asioita -esseessä minut yllätti se, että se on hauska, ainakin osa siitä. Lopussa sävy kylläkin muuttuu hyvin vakavaksi ja raadolliseksi. Olin kuvitellut, että miesselitystermin äidin alkuperäisteksti olisi huumorintajutonta ja teoreettista vyörytystä. Jo tekstin alku on ihanan pisteliäs havaintoineen Ralph Laurenin tyyliin sisustetusta luksusmökistä ja sen puheliaasta isännästä.

HH: Musta se on yllättävän lyhyt! Koko teksti on jälkikirjoituksineen vain 16-sivuinen. Kompaktia kamaa.

TK: Toinen asia, jossa olin mennyt harhaan: Solnit ei ole luonut termiä mansplaining – hän tosin käyttää sitä kirjan eräässä myöhemmin kirjoitetussa esseessä. Ja vielä tärkeämpää, hän suhtautuu termin käyttämiseen kriittisesti. Kuten Solnit sanoo:

Sana ohjaa mielestäni liikaa siihen suuntaan, että miehet olisivat synnynnäisesti virheellisiä tässä suhteessa. Oikeasti kyse on siitä, että jotkut miehet selittävät asioita, vaikkei heidän pitäisi, eivätkä kuule asioita, joita heidän tulisi kuulla.― Rebecca Solnit

Teoksen nimi on siis hivenen harhaanjohtava. Jos ajattelee Solnitin kriittisiä huomioita, esseen nimi voisi olla: “Tietämättömät miehet selittävät minulle asioita” tai “Miehet selittävät minulle asioita, joista heillä ei ole edes kunnollisia pohjatietoja niin kuin itselläni”.

HH: Haukotus. Kuinka tylsän sievistelevältä se kuulostaisikaan. Tietenkin hän haluaa vähän myös provosoida, se kuuluu tyylilajiin, poleemiseen esseeseen. Me ei keskusteltaisi tässä nyt, jos se essee olisi nimetty noin.

Solnit tosiaan itse kaiketi välttää sanan käyttämistä, mutta se elää omaa elämäänsä, vaikkapa inspiraationa hulvattomalle suomalaislyhärille Helsinki Mansplaining Massacre.

TK: Mainitsemasi provosoiminen voi myös rasittaa kirjan muita ansioita. Solnit väittää eräässä kirjan myöhemmässä tekstissä, että “naiset pelkäävät raiskatuksi tai murhatuksi tulemista jatkuvasti”. Muutamaa sivua myöhemmin samassa esseessä hän tosin lieventää edes vähän sanomaansa: “Useimmat naiset ja tytöt elävät raiskausten pelossa.” Tämän vivahde-eron mainitseminen on varmasti kauheaa saivartelua. Mutta puutun siihen siksi, koska Solnit itse muistuttaa monta kertaa teoksessaan yksittäisten sanojen vallasta. Häntä lainatakseni: “Sanojen valtaa voidaan käyttää merkityksen hautaamiseen tai sen esiin kaivamiseen.” Siksi, osittain hänen esittämien vaatimustensa takia, odotin tältä kirjalta poikkeuksellisen paljon.

HH: Okei. Jo tuon esseen nimi on #YesAllWomen, #KylläKaikkiNaiset, ja se kertoo siitä, miten tuo tunniste sai alkunsa Kaliforniassa tapahtuneen joukkosurman jälkeen. Surman yksi motiivi oli ollut naisviha. Hirveästä tapauksesta nousi #metoo:ta edeltävä iso feministinen someilmiö vuonna 2014, kun naiset alkoivat käyttää tuota tunnistetta twiiteissään, joissa he kertoivat kohtaamastaan häirinnästä ja pelottelusta. Miljoonat naiset on käyttäneet tunnistetta #YesAllWomen, joten tässä yhteydessä mä en pidä yhtään liian yleistävänä Solnitin muotoiluja.

Haluaisin kirjoittaa tähän esiin kokonaisuudessaan sen ensimmäisen esiin nostamasi virkkeen: “Naiset pelkäävät raiskatuksi ja murhatuksi tulemista jatkuvasti, ja joskus on tärkeämpää puhua siitä kuin varmistaa, että kaikki miehet tuntevat olonsa mukavaksi.”

Ja sun esiin nostamaa toista kohtaa edelsi lause “Useimmat naiset ja tytöt rajoittavat elämäänsä raiskausten olemassaolon vuoksi.” Sen jälkeen tuli virke: “Näin raiskaukset toimivat tehokkaana keinona pitää koko naisväestöä alisteisessa asemassa suhteessa miesväestöön, vaikka monet miehet eivät raiskaa eivätkä monet naiset tule koskaan raiskatuiksi.” Solnit kirjoittaa naisvihan arkisista vaikutuksista. Mä en taida tietää yhtään naista, joka ei olisi rajoittanut elämäänsä jollain, vaikka pienelläkin tavalla. Olen todistanut surullisen paljon keskusteluja, joissa sitä pidetään jopa naisten velvollisuutena. Pelon olemassaolo ei tarkoita sitä, että naiset antaisi pilata elämäänsä ja kontrolloida jokaista hetkeä, mutta kyllä se on takaraivossa useinkin. Mun tapauksessa ei päivittäin, mutta ainakin kuukausittain… Yllättääkö tämä tieto sut?

Mutta palataan vielä miesselittämiseen. Mulle miesselittämisesseen lukeminen aikoinaan oli kyllä riemastuttava ja silmiä avaava kokemus! Mainitsemasi kielen valta on Solnitin lempiteemoja: kuka kertoo ja kenen näkökulmasta, ja millaisia sanavalintoja käytetään? Miesselittämisessä tärkeää on nimen antaminen tunnistettavalle tilanteelle, sillä nimeämisen myötä pystyy ymmärtämään, mitä tilanteessa tapahtuu, se tuo liikkumavaraa tilanteeseen ja osaa olla ottamatta henkilökohtaisesti. Auttoi itseäni viimeksi, kun synttäreillä ajauduin juttelemaan henkilön kanssa, joka paljastui selittäjäksi. “Ah, ok, tuolla on tuollainen juttu." It’s not me it’s the patriarchy.

TK: Ei yllätä. Saan kuulla verrattain usein tuntemiltani naisilta, että he pelkäävät esimerkiksi iltaisin käydä lenkillä paikoissa, joissa tulee vastaan vähän ihmisiä. Joko niin, että pelko on läsnä koko ajan tai että asia käy vähintäänkin heidän mielessään.

Mutta miten tää keskustelu meni?

HH: Mä kirjoitin tähän jo selostuksen siitä, mutta päädyin deletoimaan sen, sillä en usko, että meidän keskustelu kaipaa yksittäistä anekdoottia – pelkään, että me ja lukijat jumiudutaan miettimään, kuinka tarkalleen siinä tilanteessa oli kyse miesselittämisestä. Tärkeämpää on se, että minä, kuten moni muukin nainen, on lukemattomia kertoja ollut tilanteessa, jossa mies ei kuuntele mua lainkaan ja luennoi asiasta, josta itse tiedän aika paljonkin ja vastapuoli ei: kirjoista, elokuvista, jalkapallosta… Viihdyttävimmästä päästä (näin jälkikäteen) oli ehkä se kerta, kun espanjalaisella yliopistolla Aki Kaurismäen elokuvia nähnyt proffa esitelmöi mulle Suomesta (ei hän tietenkään ollut käynyt Suomessa koskaan). Tai kun eräs kuutamolla ollut ukkeli valisti mua siitä, millainen mun työpaikka "oikeasti" on.

Mutta oikeastihan Solnit on kirjoittanut miesselittämisestä ja “koppavuuden oireyhtymästä” paljon vakavammasta syystä kuin siksi, että länsimainen keskiluokkainen nainen turhautuu kuunnellessaan jonkun taulapään jaaritteluja. Kun Solnit on esseen alkutilanteessa Aspenissa illalliskutsuilla ja isäntä alkaa ylimielisesti selittää hänelle kirjasta, jonka Solnit itse on kirjoittanut, me nähdään kohtaus, joka linkittyy suurempaan kokonaisuuteen. Kyse on vallasta.

TK: Hyväksyn deletoimisen pitkin hampain, koska nyanssit ovat näissä asioissa tärkeitä. Toisin sanoen väärinymmärryksen mahdollisuus on kommunikaatiossa aina mahdollinen – tästä varmasti kaikilla on kokemuksia.

Mutta saivartelut sikseen ja Solnitin esseeseen: onko alppimökin “Herra Hyvin Tärkeällä” enemmän valtaa Solnitiin? Siis onko siinä olennaista miehen mahdollinen omaisuus, josta ei ole varmuutta? Miehen henkilöllisyys ei selviä tekstistä, eikä sekään, onko hänellä oikeasti rahaa vai onko kaikki vain bluffia. Ja mikä tärkempää, mitä väliä miehen rahoilla lopulta edes on tuossa tilanteessa? Solnithan on vain lyhyesti vierailemassa vastentahtoisesti hänen luonaan, eikä hänen tarvitse olla mieliksi miehelle. Tekstistä saa kuvan, ettei heidän tapaamisellaan ole kummallekaan mitään merkitystä, eivätkä he tule koskaan enää tapaamaan. Mies ei myöskään kaiketi halua häneltä mitään tai vaadi mitään muuta kuin maksimissaan sen, että voi hetken päteä.

HH: Mutta tässä päästään musta nimenomaan siihen, mistä näissä syvään juurtuneissa kulttuurisissa ilmiöissä on kysymys: ei yksittäistapauksesta, siitä hetkestä ja kahdesta yksilöstä, kun ihminen=nainen tuntee itsensä vähän avuttomaksi ja voimattomaksi puolustamaan itseään ja päätyy ajattelemaan, että “nyt mä olen jotenkin sekava” ja “en mä tiedä tästä aiheesta tarpeeksi”. Ongelma on siinä, että naiset päätyvät epäilemään itseään ja heiltä kysytään, että “mikset sä vaan puolustanut itseäsi”. Eli syytetään uhria. Jatkumolla toisessa päässä on se, että ihmetellään, miksei nainen puolustautunut joltain fyysiseltä hyökkäykseltä. Siinä on patriarkaatin hiljainen voima, joka ilmenee joskus myös sisäistettynä naisvihana. Tai “salakavala ja vaikeasti havainnollistettava voima”, kuten Solnit kirjoittaa. Ja kun tulee tietoisiksi näistä ilmiöistä, ymmärtää, että ei, tässä ei todellakaan nyt ole kyse siitä, että mä en tietäisi tarpeeksi, vaan tuo urpo ei halua kuunnella, ja ehkäpä mä en tällä kertaa nyt anna tälle epävarmuudelle sisälläni tilaa – vaikka en sitten saisikaan suutani auki.

TK: ...mikä puolestaan johtaa kysymykseen, että nyt kun miesselittäminen on tullut laajaan tietoisuuteen sekä terminä että ilmiönä, niin mitä ongelmalle pitäisi tehdä? #Metoon kohdalla viesti on selvä: lopettakaa nyt helvetissä kaikenlainen naisten ahdistelu. Entä miesselittämisen kohdalla sen lisäksi, että termi on tehnyt ilmiön tunnetuksi? Miehet, ottakaa anustapit korvistanne ja kuunnelkaa naisia! Tosin tuskin tuon huutaminen muuttaa mitään. Ja tokkopa myöskään tarkoituksena on tähdätä keskustelukulttuuriin, jossa miehet eivät saa pohjustaa omaa asiaansa tai että naiset saavat puhua mitä sattuu. Niin ja onhan kysymys lopulta arkisen lisäksi myös juridinen niin kuin Solnit kirjoittaa, naisen kertomuksen asemasta oikeudessa. Ja hei, ei kai se ole automaattisesti “uhrin syyttämistä”, jos mainitsee mahdollisuudesta laittaa hanttiin?

HH: Aargh Tuomas! Miksi edes kysytään eikö ollut mahdollisuutta puolustautua, miksi piti puolustautua? On siinä siis vaaransa sortua toistamaan sitä historiaa, jossa naisia kohtaan kohdistuvat verbaaliset tai fyysiset hyökkäykset nähdään yksittäistapauksina eikä osana isompaa kulttuurista ongelmaa. Ja sitten yksittäiseltä naiselta odotetaan, että hän itse pelastaa itsensä. Onko niin paljon helpompi puhua uhrista kuin hyökkääjästä? Solnithan itse kirjoittaa, ettei hän pidä itseään erityisen sorrettuna, mutta nostaa tapauksen esimerkiksi. Ja kirjoitus herätti valtavaa vastakaikua – valitettavasti, koska ilmiö on niin tunnistettava.

Ja sitten se edeltävä, helppo kysymys. No niin, Hannamari Hoikkala pelastaa maailman miesselittäjiltä ja se tapahtuu näin… Eihän se miesselittäminen ole muusta todellisuudesta erillinen juttu. Kaiketi kehitys demokraattisempaan suuntaan tapahtuu niin, että kunnioitetaan toisia ihmisiä ajattelevina ja tuntevina olioina, äänestetään, toimitaan yhteiskunnassa... (Ugh, mitä ihmettä mä tähän vastaisin?!)

Kuuntelemista voisi varmaan suositella kaikille. Keväällä haastattelin äänitaiteilijaa, joka puhui siitä, että kuunteleminen voi olla poliittinen teko näinä aikoina, kun kaikki pitää niin paljon ääntä.

TK: Älä ole niin naiivi, Hannamari. Tiedät varsin hyvin, ettei miesselitys tule katoamaan maailmasta siinä missä ei toisen selän takana pahaa puhuminen tai koulukiusaaminenkaan. Vaikka näiden kitkemiseksi järkättäisiin miljoona kampanjaa, ne eivät poistu. Toiseksi, naisen asema on ainakin täällä meillä jo sen verran hyvä, että kyllä nainen oikeasti voi laittaa hanttiin miehelle. Seuraavaksi varmaan luot uhkakuvan siitä, ettei nainen voi enää syödä pehmistä puistopenkillä, koska miehet alkavat välittömästi ideoida raiskaamista tällaisen tilanteen nähdessään.

Ja mitä tulee kuuntelemiseen, niin sitä(kin) kritisoidaan nykyään sillä, että toimittaja “antaa tilaa” tai “toimii äänitorvena” vaarallisille ihmisille tai ajatuksille. No, itse vastustan tällaista ajattelutapaa viimeiseen asti ja liputan edelleen kuuntelemisen puolesta.

HH: Miten mielikuvituksetonta, miten kyynistä, miten kertakaikkisen kulunut onkaan tuo esittelemäsi tapa ajatella ettei pahuus tule poistumaan maailmasta. Ja samalla niin vaivatonta poistaa itseltään vastuu tehdä yhtään mitään asioiden eteen? Jos en voi poistaa maailmasta kaikkia epäkohtia, taistelu yhdenkään asian puolesta on turhaa. Olkiukot ja jäätelöt sikseen; juuri näihin teemoihin Solnit tarjoaa näkökulmia kirjoituksissaan.

TK: Kun kerroin yleisnäkemykseni, en todellakaan tarkoittanut, että siinä samalla poistan oman vastuuni. Tietenkin voin tehdä paljonkin asioita. Jos näen koulukiusaamistilanteen, puutun siihen. Mutta en koe, että itse ilmiö katoaa. Nämä kaksi asiaa eivät mielestäni sulje toisiaan pois.

Mitä sun mielestä Solnit tarkoittaa sanoessaan miesselitysesseessään, että “uskottavuus pitää ihmisen hengissä"?

HH: “Minulle kirkastui, että on olemassa jatkumo lievästä sosiaalisesta epämukavuudesta väkivaltaiseen hiljentämiseen ja kuolemaan.” Solnit yrittää saada ihmiset laajentamaan ajatteluaan arkisista kokemuksista historiallisiin/yhteiskunnallisiin/kulttuurisiin rakenteisiin niiden takana.

Kuten toit esille, essee on hauska, paikoittain, mutta Solnit kirjoittaa myös kuolemanvakavista asioista eli sukupuolittuneesta väkivallasta: “Yllätyin itsekin kirjoittaessani esseetä, joka alkoi huvittavasta tapauksesta ja päätyi raiskaukseen ja murhaan.” Pahimmillaan se, ettei ihmisellä ole uskottavuutta, saattaa tarkoittaa vaikka sitä, ettei hänen puheitaan väkivaltaisesta puolisosta tai ahdistelevasta työnantajasta oteta vakavasti?

TK: Tämä on esseen ja koko kirjan suurimpia ansioita. Siis se, että nainen otettaisiin tosissaan, että häntä kuunneltaisiin. Solnitin luettelemat oikeustapahtumat, joissa naisen sanaa ei ole uskottu tai haluttu uskoa, ovat kylmääviä.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

TK: Kuka muuten on Rebecca Solnit? Kun kuulin sulta ensimmäisen kerran Rebecca Solnitista, tein sen, mitä aina uuden nimen kuullessani: kuva-googlasin hänet. Solnitin kasvoista minulle tulee mieleen Helene Schjerfbeckin omakuvat, kummassakin on jotain samalla jotain niin haurasta ja vahvaa samalla.

Rebecca Solnit
Rebecca Solnit Kuva: Copyright Rex Features Ltd 2012/All Over Press KulttuuriCocktail

HH: Hieno vertaus! Joissain kuvissa se katse on jopa aika vimmainen ja hurja. Ei selkeästi ainakaan tarvetta aina hymyillä, tehdä itseään tykö.

Vastauksena kysymykseen kuka hän on: San Franciscossa asuva aktivisti ja kirjailija, joka on 1990-luvulta lähtien kirjoittanut läheisiä paitsi feminismistä ja ilmastonmuutoksesta myös kirjallisuudesta, taiteesta ja historiasta. Teksteistä osa on enemmän filosofisia kuin poleemisia, vaikka kaikissa yhteiskunnallinen pohjavire onkin.

Mä mainitsen toisen ulkokohtaisen seikan: olin aika pettynyt kun näin, miten tylsältä suomennos näyttää. Englanninkielinen alkuperäisteos on todella kaunis pieni kirja. Jos haluaa olla vähän ilkeä, se on Instagram-ystävällisempi.

Kuva kirjasta Men Explain Things to Me, tummansininen kansi
Kuva kirjasta Men Explain Things to Me, tummansininen kansi Kuva: Yle / Kaisa Kumpula esseet,Mansplaining,Rebecca Solnit,Men Explain Things To Me,miesselitys

TK: Pidin esseiden väleissä olevista mustavalkokuvista. Samalla haluaisin kehua Pauliina Vanhatalon suomennosta: selkeää suomea. Mutta itse teokseen, sanoihin. Mua hämäsi se, että kirjan esseistä kaikki ovat vähintään viisi vuotta vanhoja, miesselitys essee on jopa 11 vuotta vanha. Tuntuu, että Solnit on ollut aikaansa edellä! Ja että teoksella on ihan syystä kulttiklassikon maine. Mutta nyt luettuna jotkut kohdat tuntuvat jo pölyiseltä, esimerkiksi joihinkin ties kuinka vanhoihin Twitter-pöhinöihin viittaaminen tuntui sellaiselta.

HH: Mä pähkäilin tämän suomennoksen mielekkyyttä, mutta nyt kun mietin, niin Miehet selittävät voi olla ihan hyvä kirja aloittaa. Kirjoittaahan Solnit siinä paljon hänelle keskeisistä teemoista: vallan sukupuolittuneista rakenteista ja niiden vaikutuksista ihmisten arkeen pienissä ja suurissa asioissa; yhteiskunnan eriarvoisuudesta; historian suurista linjoista ja miten ne syntyy pienistä liikahduksista; siitä miten hieno asia epävarmuus on, sillä siihen sisältyy toivon mahdollisuus; inspiroivan kirjallisuuden tärkeydestä merkitykselliselle ihmiselämälle.

No, nyt mä vähän vyörytin. Mutta ehkä sen perusteella pystyy vähän tietämään, kiinnostaako lukea muuta. Ja mähän en ole siis voinut jutella Solnitista kenenkään kanssa täällä, kun ei oikein kukaan ole lukenut sitä. Ehkä tilanne muuttuu eikä mun tarvitse enää tyrkyttää ja selittää…!

TK: Olen lukenut viime aikoina hyvin paljon suomalaisia miesesseistejä, Matti Mäkelää, Antti Hurskaista, Antti Nyléniä ja kumppaneita. Tuntuu, että ehkä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta myös suomalaisiin naisesseisteihin on tarttunut äijämäisen näppärä tapa sanoa. Olla vähän rankka. Tähän esseeympäristöön Solnit tuli hyvänä vastapainona, enkä todellakaan tarkoita tällä, että hän olisi miellyttävän hento ja poleemisuutta välttelevä. Nyt kun tarkemmin aprikoin aiemmin sanomaamme, on oikeastaan tarpeetonta kysyä, miksi suomennos tulee juuri nyt. Solnit käsittelee ajattomia teemoja ja universaaleja kysymyksiä.

HH: Mietin just, että kyse on myös siitä miten kirjoittaa, ei vain mitä kirjoittaa. Solnitin lukemisessa voi olla alkuun haastavaa se, että hänen tyylinsä on erilainen kuin monen muun tyypin, jota olin lukenut. Se on toisinaan selkeästi kaunokirjallista ei-fiktiota, eli assosioivampaa ja vapaampaa. Voi olla äkkiseltään outo lintu, jos on tottunut lukemaan suomalaisten kirjailijoiden suosimaa päälause-piste-ilmaisua.

Solnit on ajattomampi, kyllä, ja ehkä vähän irrallaan feminismin tämän hetken kuumimmista kysymyksistä. Jos nyt vertaa vaikka viime vuosina suuren fanituksen kohteeksi nousseeseen Roxane Gay’hin, joka käsittelee kirjoissaan Bad Feminist ja Hunger identiteettiä, seksuaalisuutta ja ruumiillisuutta vielä paljon henkilökohtaisemmalla ja raaemmalla tavalla.

TK: Kysyin muuten kustantajalta tuon miksi juuri nyt -kysymyksen. Myös kustantaja mainitsi ajattomuuden: “Äskettäisen metoo-ilmiönkin valossa tuntui järkevältä ja luonnolliselta hankkia julkaisuoikeudet yhä aivan ajankohtaiselta ja raikkaalta tuntuvaan esseekokoelmaan. Lisäksi Solnit kehottaa esseissään aktivismiin ja rohkaisee lukijoitaan toimimaan epäkohtien poistamiseksi, joten kirjan eetos sopii hyvin myös nyt lisääntyneen aktivismin ja kansalaistoiminnan aikaan.

Tätä aktivismin teemaa Solnit käsittelee Virginia Woolfia ja pimeyttä käsittelevässä esseessä, joka on kirjan kaunein. Siinä on juuri jotain sellaista, jota kaipaisin suomalaisiin esseisiin.

HH: Lempiesseeni tästä kokoelmasta. Jo alku ja sitaatti Virginia Woolfilta vuodelta 1915 on todella hieno. “Tulevaisuus on pimeän peitossa, mikä on luullakseni parasta mitä tulevaisuus voi olla…” Että pimeys voikin olla kaunista ja inspiroivaa, valon sijaan. Tuli yhtäkkiä mieleen se Tuu-tikin samanhenkinen miete Taikatalvesta: “Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.

Tässä on yksi Solnitin pääteemoja: epävarmuuden ansiosta on toivoa. Tää voi tuntua vähän sivupolulta, mutta linkittyy tiiviisti Solnitin kirjoituksiin. Ja nyt on oltava tarkkana: Solnit ei nimenomaan kirjoita sokeasta optimismista, eli ei riitä, että haaveilee käsi poskella paremmasta maailmasta. Hänen mielestään juuri sen takia, että niin moni asia on aivan vinossa ja kreisit tyypit johtaa isoja valtioita, pitää toimia. Me emme voi sokeasti uskoa, että kaikki muuttuu paremmaksi, mutta emme myöskään voi varmuudella sanoa, että kaikki muuttuu huonommaksi. Hän nivoo ajattelunsa konkreettisiin esimerkkeihin siitä, miten vaikkapa taistelu naisten ja vähemmistöjen oikeuksien puolesta on edennyt tavalla, joka oli vain jokin vuosi tai vuosikymmen aiemmin täysin odottamaton.

Ja tämä toivoa korostava näkökulma ei olisi musta yhtään niin kiinnostava, jos Solnit kirjoittaisi tyhjiössä. Olen seurannut mielenkiinnolla, miten toivoa on alettu korostaa esimerkiksi ilmastokeskustelussa, jossa siitä on tullut melkein valtavirtaa. Puhutaan siitä, että ilman toivoa ihmiset lamaantuvat ja passivoituvat. En osaa arvioida, mikä nimenomaisesti Solnitin rooli on ollut tässä yleisessä keskustelun ottamassa suunnassa, mutta hän on kirjoittanut tästä johdonmukaisesti ainakin vuodesta 2004 lähtien, kun teos Hope in the Dark ilmestyi kritiikkinä George W. Bushin hallinnolle. Se kirja koki uuden tulemisen yllättäen vuoden 2016 loppupuolella, samasta syystä kuin Margaret Atwoodin Orjattaresi eli Handmaid’s Tale

Mistä sitten esseen nimi “Woolfin pimeys”? Virginia Woolf on ollut Solnitille kirjallinen esikuva, ja kirjailijoiden ja kirjoittajien tehtävä on Solnitin mielestä avartaa ajattelua, “kantaa mukanaan vain kevyitä ennakko-oletuksia ja astua silmät avoimina pimeään.”

TK: Pidän Solnitia erinomaisena kirjoittajana ja ajattelijana. Ja selvästi hän pitää itsekin. Woolfia käsittelevässä esseessään hän sijoittaa itsensä varsin kovan luokan tekijöiden sekaan: “Woolfia voi tulkita monella tapaa, mutta minulle hän on merkinnyt sitä mitä Vergilius Dantelle.” Käsittääkseni hän ei ole tässä kohdassa itseironinen.

Mutta kritiikkiin. Solnit väittää paljon ilman perusteluita. Hän myös kirjoittaa, että “iltapäivälehdet valvovat julkkisnaisten kehoja ja yksityiselämää ja löytävät niistä jatkuvasti virheitä.” Eikö tässä kohtaa hänen olisi ollut syytä muistuttaa, että lehtien tekijöissä ja huomauttelevissa lukijoissa on myös naisia? Että myös naiset itse pitävät tätä rakennelmaa kasassa?

HH: Pointtisi on hyvä, mutta tässä yhteydessä valitettavan epätarkka. Pitääkö muuten feministisessä esseessä joka välissä muistuttaa, että patriarkaatti on ollut pitkään kuin ilmaa jota hengitämme, ja sitä pitävät yllä niin monet miehet kuin naisetkin? Mutta toisaalta Solnit viittaa tähän, tuon sitaatin (esseestä Pandoran lipas) edellä on muun muassa kohta: "Ehkä käynnissä on nyt täysimittainen sota, ei sukupuolten välillä – rintamalinjat eivät ole niin selvät, kun ottaa huomioon konservatiiviset naiset ja edistykselliset miehet – vaan suhteessa sukupuolirooleihin."

Yksityiskohtiin zoomaamisen sijaan musta olisi kiinnostavampaa keskustella Solnitin aihevalinnoista ja miten hän argumentoi.

TK: Kirjoittaja ottaa riskin siinä, jos väittää paljon (niin kuin minä juuri nyt). Solnit ei anna juurikaan vastauksia esiin ottamiensa ongelmien ratkaisemiseen tai kerro, miten maailma on muuttunut paremmaksi. Hän kyllä iloitsee, miten hän on nähnyt autoissa “Uskon sinua, Anita” -puskuritarroja tai miten Twitterissä tietyt feministiset häsät leviävät kulovalkean tavoin (ja antaa muutenkin yllättävän paljon painoarvoa Twitterissä leviäville tunnisteille, joiden lopullista merkittävyyttä epäilen), mutta ei itse anna paljoa rakennusaineita paremman maailman luomiselle.

HH: Mua ilahduttaa sun suruton riskinotto! Tässä mä tosin olen radikaalisti eri mieltä – kyllä Solnit tarjoaa ratkaisuja. Esimerkiksi kirjan viimeisessä esseessä Pandoran lipas vuodelta 2014 hän tuo esille rohkaisevia kehityskulkuja feminismin historiassa, nostaa esiin aborttilainsäädännön ja sen miten entisten orjien äänioikeus avasi mahdollisuuden naisten äänioikeudelle. Koko sen tekstin pointti on se, että kannattaa huomioida pienet edistysaskeleet eikä pelkästään surra sitä, ettei olla pidemmällä.

"Feminismin ytimessä on pyrkimys muuttaa jotakin hyvin vanhaa, laajalle levinnyttä ja syvään juurtunutta monissa ja ehkä jopa useimmissa maailman kulttuureissa, lukemattomissa instituutioissa ja suurimmassa osassa koteja – ja ihmisten mielissä, missä kaikki alkaa ja mihin kaikki päättyy. On ihmeellistä, että neljässä tai viidessä vuosikymmenessä on saatu aikaan niin paljon. Se, ettei kaikki ole pysyvästi, ehdottomasti ja peruuttamattomasti muuttunut, ei ole merkki epäonnistumisesta.

Solnit muistuttaa, ettei historian liike ole lineaarista ja suoraa, vaan hitaita nytkähdyksiä. Ja silti on tärkeää, ette liian itsetyytyväisesti vain muistella saavutettuja menestyksiä. "Vaatii herkkää tasapainoilua arvostaa tapahtunutta kehitystä ilman, että tyytyy nykytilaan.”

TK: Rohkaisevat kehityskulut ja niistä muistuttaminen ovat kieltämättä tärkeitä. En esimerkiksi tiennyt sitä, että – kiitos feministien – seksuaalisen häirinnän käsite keksittiin 1970-luvulla ja että sille annettiin juridisen termin asema korkeimmassa oikeudessa 1986. Solnit kuvaa muutenkin kauniisti ja upeasti pitkiä kaaria, lähtien 1700-luvulta ja kerraten ilman wikipediamaisuuksia, miten lopulta feministien ansioista vaikkapa nykyään tunnemme tasa-arvoisen avioliiton. Mutta nyt olikin kysymys muusta kuin historiasta ja siitä muistuttamisesta.

Mulle nyt kuitenkin jäivät nuo rakennusaineet edelleen “Taistelu jatkukoon!” -tyyppisten huudahdusten varaan. Solnit sanoo kirjan päättävän Pandoran lipas -esseen lopussa, että tulevaisuuden feminismin tulisi käsittää syvällisempää mieheyden tutkimista. Mutta mitä ja miten? Hän ei vastaa. Solnit sortuu turhan usein hahmottomiin ja rannattomiin ilmaisuihin. Samaisessa esseessä hän sanoo: “Kissa on siis pöydällä, henget päässeet pulloistaan ja Pandoran lipas auki. Taaksepäin ei ole menemistä. On silti hyvin paljon voimia, jotka yrittävät peruuttaa kehityksen tai ainakin pysäyttää sen.” Tällaisia lauseita lukiessani luulin lukevani Soinin Plokia.

HH: Ehkä hivenen liikaa vaadittu, että yksi kirja ratkaisisi kaikkea? Mutta ei mulla ole tarvetta toimia Solnitin puolustusasianajajana. Onhan siellä rönsyjä ja välillä myös hähmäisyyttä ja kryptisyyttä.

Itseäni ärsyttää erityisesti muuten monin tavoin erinomaisen #KylläKaikkiNaiset-esseen alku: “Ideoiden World Cupissa oli käynnissä ratkaiseva ottelu. Joukkueet kärkkyivät hurjistuineina palloa. Feministien tähtijoukkue yritti potkaista sen maaliin nimeltä Laaja Sosiaalinen Ongelma. Valtavirtaa edustavista miehistä ja mediasta koottu vastustajajoukkue oli taas päättänyt saada sen tuttuun tapaan verkkoon nimeltä Yksittäistapaus.” Mitäh?!

Ja vaikka kirjallisia tehokeinoja käyttävät kaikki kirjoittajat, yksi Solnitin helmasynti on taipumus melodramaattisuuteen ja hyperbolisiin ilmaisuihin eli liioitteluun. Solnit myös toistaa itseään, mutta en tiedä johtuuko se siitä, että hän on (tavattoman) tuottelias kirjoittaja, ja noita tekstejä kootaan kai vähän eri puolilta. Ehkä se on väistämätöntä…?

Mutta! Nämä hetkelliset kauneusvirheet eivät tee tyhjiksi hänen ansioitaan.

TK: Joihinkin Solnitin esittämiin kysymyksiin olisin odottanut vastausta. Esim.#KylläKaikkiNaiset -esseen lopussa Solnit sanoo: “Maailma on muuttunut perustavasti. Sen täytyy jatkaa muuttumista.” Muuttumista millaiseksi? Miten siihen päästään?

HH: No esimerkiksi kirjoittamalla ja lukemalla? Pidän siitä, että Solnit nostaa välillä esiin sellaisia henkilöitä ja tapahtumia, joista en ole kuullutkaan – se tuntuu virkistävältä. Esimerkiksi mun lempikirjassa A Field Guide to Getting Lost, joka on paljon filosofisempi ja vähemmän poleeminen teos kuin Miehet selittävät, on osio, joka käsittelee sinisen värin käyttöä renessanssiajan maalauksissa.

Uskon, että siinä on jotain samaa kuin esimerkiksi Mia Kankimäen kirjojen suosiossa. Hänkin kertoo sellaisten ihmisten tarinoita, jotka on jääneet muuten vähemmälle huomiolle – kukapa olisi uskonut, että tuhat vuotta sitten eläneen japanilaisen hovinaisen jäljittäminen voisi saada niin laajaa kaikupohjaa nykyajan suomalaisten keskuudessa? (Tarkoitan siis Kankimäen kirjaa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.) Kun niin suuri osa somekeskustelusta ja muusta keskustelusta (onko muuta keskustelua) pyörii niiden kahden tv-sarjan ympärillä, joita kaikki katsovat, niin kaiketi on heitäkin (meitäkin), jotka kaipaavat ihan toisenlaisia näkökulmia ja luettavaa, joka yllättää ja haastaa.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

HH: Oisko tämän meidän keskustelun yksi lopputulema se, että sukupuolesta riippumatta kannattaisi suoda ajatus sille, että joissain tilanteissa käyttää valtaa suhteessa muihin ihmisiin. Miten sitä valtaa käyttää, keskustellessa tai muuten?

TK: Minut Solnitin kirja ainakin haastoi. Miesselitysesseen lukeminen ensi kertaa herätti huomattavasti enemmän tuntemuksia kuin miesselitys-termin kuuleminen tuoreeltaan. Kirjoille ja suomennoksille on tarvetta. Sorry vaan Mikael Jungner, uskon enemmän Mikael Agricolaan.

HH: Mikael Agricolaan me uskomme, ja Minna Canthiin.

Keskustelu sulkeutuu 22.9.2019.
Keskustele