Hyppää pääsisältöön

Ellinoora ja aitouden vaatimus: miksi suhtaudumme artistien aitouteen niin pakkomielteisesti?

Vaaleanpunahiuksinen Ellinoora katsoo kohtalokkaasti sivulle lasisen portaikon edessä. Kuva rajattu rinnasta alaspäin. Päällä hänellä on musta paita, jonka kauluksesta tulee valkoinen röyhelö.
Vaaleanpunahiuksinen Ellinoora katsoo kohtalokkaasti sivulle lasisen portaikon edessä. Kuva rajattu rinnasta alaspäin. Päällä hänellä on musta paita, jonka kauluksesta tulee valkoinen röyhelö. Kuva: Miska Lehto, YleX Ellinoora,musiikki,Vaaleanpunainen vallankumous

Ellinooraa kutsutaan luonnonlapseksi, jonka kappaleet kertovat hänen omasta elämästään. Mutta voiko kaupallisesti menestynyt artisti olla myös aito?

Ellinoora on artisti, josta käytetään usein sanaa “aito”.

– Jossain vaiheessa mietin, onko se huono juttu. Että tarkoittaako se sitä, että mä olen tavanomainen, vai että olen itsevarma, helposti lähestyttävä vai joku niiden sekoitus, Ellinoora sanoo.

Aitous on arvo, joka usein toistuu puhuttaessa pop- ja rockmusiikista. Se on jotakin, mihin pyritään ja jotakin, mikä erottaa rahan- ja maineenhimoiset teeskentelijät todellisista taiteilijoista.

Aitoudelle ei kuitenkaan ole vain yhtä määritelmää. Tarkoittaako aito tässä yhteydessä sitä, että artisti kirjoittaa itse kappaleensa? Vai kenties sitä, että hän näyttää yleisölle Instagraminsa kautta myös ne artistielämän nurjat puolet? Onko aitoutta se, että biiseillä kuullaan elektronisten elementtien sijaan oikeita soittimia?

Apurahatutkija ja filosofian tohtori Salli Anttonen sanoo, että aitous nivoutuu yleisesti populaarimusiikissa romanttiseen taiteilijamyyttiin. Sen mukaan taiteessa on kyse aidosta itseilmaisusta eikä esimerkiksi myytävän tuotteen tekemisestä tai taitavasta jäljittelystä.

Itä-Suomen yliopistossa autenttisuutta populaarimusiikissa tutkinut Anttonen kokee, että aitouden ideaali on osa modernia yksilökäsitystä. Hän puhuu “nykyajan aforismitauluista”, joissa korostetaan, että ihmisen pitäisi löytää oma tiensä ja olla rehellinen itselleen.

Aforismit ovat tuttuja monien suomalaisartistien puheessa. Kun Abreu jätti etunimensä pois artistinimestään ja uudisti soundiaan, puhui hän mediassa “vanhasta kaavasta vapautumisesta”. Antti Tuisku taas kertoi vuoden 2018 Mun on pakko twerkkaa -kiertueensa yhteydessä olevansa “nyt hyvässä vaiheessa itsensä kanssa ja onnellinen siitä”.

Myös Ellinoora pitää omana itsenä olemista merkityksellisenä.

– Kysymyshän artistiudessa ei ole, että kuka laulaa parhaiten tai korkeimmalle tai kuka on paras, vaan että kuka on eniten hän itse, Ellinoora sanoo.

Ei mikään ihme, että itseen ja omaan kasvuun liittyvien kysymysten käsitteleminen on saavuttanut popmusiikissa kestoaiheen aseman.

Niitä Ellinoorakin käsitteli debyyttialbumillaan Villi lapsi, ja samat aiheet kantavat myös uudella Vaaleanpunainen vallankumous -levyllä. Tänä vuonna 25 vuotta täyttänyt artisti kipuilee aikuisuuden ja lapsuuden välimaastossa kappaleessa Marie Antoinette, juhlii omilla ansioilla elämässä pärjäämistä Aatelisii-sinkulla ja pohtii tunteita ja niiden vaikeutta Viha, kipu ja rakkaus -biisillä.

Kun artisti laulaa henkilökohtaiselta kuulostavista aiheista, kuulija uskoo usein kappaleiden kertovan artistin omasta elämästä. Anttosen mukaan esimerkiksi kirjallisuudessa erotetaan helpommin se, että kirjailija ei välttämättä ole kirjansa minä-hahmo tai kertoja, vaan hän voi kertoa fiktiivisiä tarinoita.

Musiikissa monesti oletetaan, että artisti laulaa itsestään. Ellinooran kohdalla oletus pitää usein paikkansa.

Laulaja toteaa, että kaikessa hänen lyriikassaan on jotain totta. Kappaleet ovat pieniä tilintekoja omasta elämästä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että laulaessaan huonosta parisuhdetilanteesta biisi kertoisi artistin sen hetkisestä elämästä, vaan siinä voidaan katsoa vuosia taaksepäin.

Vaaleanpunahiuksinen Ellinoora katsoo kohtalokkaasti sivulle lasisen portaikon edessä. Päällä hänellä on musta paita, jonka kauluksesta tulee valkoinen röyhelö. Jalassa hänellä on punaiset ruutuhousut.
Ellinooran käsittelee musiikissaan usein henkilökohtaisia aiheita. Hän osallistui vuonna 2018 Vain elämää -ohjelmaan, jossa hän kertoi tarinoita kappaleidensa takaa ohjelman konseptin mukaisesti. Vaaleanpunahiuksinen Ellinoora katsoo kohtalokkaasti sivulle lasisen portaikon edessä. Päällä hänellä on musta paita, jonka kauluksesta tulee valkoinen röyhelö. Jalassa hänellä on punaiset ruutuhousut. Kuva: Miska Lehto, YleX Ellinoora,musiikki,Vaaleanpunainen vallankumous

Yleisö usein suorastaan janoaa tietää, mistä sen suosikkiartistien kappaleet oikeasti kertovat. Osaltaan siihen epäilemättä perustuu myös kymmenennen juhlakautensa juuri startanneen Vain elämää -ohjelman suosio.

Esimerkiksi VilleGalle esitti ohjelman neljännellä kaudella oman versionsa Pave Maijasen Lähtisitkö-hitistä, jossa hän viittasi selvästi Haloo Helsingin riipaisevaan Köpis 2012 -kappaleeseen.

Räppäri kertoi ohjelmassa biisin perustuvan hänen omaan elämäänsä, ja yleisö arveli sen olevan viittaus hänen huhuttuun suhteeseensa Haloo Helsingin laulajan Ellin kanssa. Myöhemmin JVG:n urasta kertovassa Etenee-kirjassa VilleGalle myönsi, että Lähtisitkö käsitteli heidän jo päättynyttä parisuhdettaan.

Tunnustus oli juuri sitä, mitä Vain elämää -ohjelmalta ja sen jälkipyykiltä kaipasimmekin.

Kaupallisuus tappaa aitouden

Jos tietyt asiat musiikissa nähdään merkkinä aitoudesta, tietyt asiat viestivät puolestaan epäaitoudesta. Salli Anttonen kertoo yhdeksi epäaitoutta luovaksi piirteeksi kaupallisuuden. Sitä pyritään vastustamaan myös popissa, mutta vain näennäisesti, onhan popmusiikki lähtökohtaisesti kaupallinen asia.

– Mutta siihen ei saisi tietoisesti pyrkiä taktikoimalla, se nähdään pahana asiana, Anttonen toteaa.

On mielenkiintoista, että kaupallisiin pyrkimyksiin suhtaudutaan niin negatiivisesti: vaikka haluaisimme uskoa, että muusikot tekevät musiikkiaan pakottavasta luomisen palosta, on musiikki myös ennen kaikkea heidän ammattinsa. Keikoista, levymyynnistä ja kaikesta niiden oheistoiminnasta saatavilla tuloilla muusikko elättää itsensä, eikä siinä pitäisi olla mitään väärää.

Ongelmaksi saattaakin muotoutua, jos artisti on kaupallisista pyrkimyksistään avoin.

Esimerkiksi maailman suosituin miespoppari Ed Sheeran on puhunut suoraan bisnessuunnitelmistaan, siitä, kuinka hän tarkastaa aamulla herätessään ensimmäisenä kappaleidensa soittoluvut ja miettii, miten hän voisi niitä milläkin maailman alueella parantaa.

Sheeranin hittipop on paitsi tarttuvaa, myös hyvin laskelmoitua ja riskitöntä, ja siksi osa yleisöstä pitää häntä ennemmin bisnesmiehenä kuin aitona taiteilijana.

Artistia itseään se tuskin haittaa, koska hänen jättimäiset keikkansa ympäri maailmaa myyvät loppuun hetkessä ja biisinsä löytävät paikkansa kaikilta suosituimmilta popsoittolistoilta. Lisäksi Sheeranin jokamiesmäinen olemus saa helposti unohtamaan, että artisti on takonut musiikkibisneksillään lähes kahdensadan miljoonan punnan omaisuuden.

Suomessa esimerkiksi jo uransa päättänyt Cheek tunnettiin samantyyppisestä suunnitelmallisuudesta. Striimiennätyksiä rikkoneiden albumien, elämäkerran ja oman elokuvan jälkeen hän koki saaneensa jo kaiken, mitä musiikkimaailma hänelle saattoi tarjota, ja siksi hän päätti uransa näyttävästi kahteen loppuunmyytyyn jättikeikkaan Lahden Mäkimontussa.

Cheekin vihaajatkin joutuivat myöntämään, että bisnesmiehenä artisti oli omaa luokkaansa.

Aitoudesta räppäriä on kuitenkin harvoin kiitelty. Liika suunnittelu ja laskelmointi on kaukana siitä luovuutensa kanssa kärsivästä taiteilijasta, joka haluaa musiikkinsa kautta löytää itsensä ja tarjota samalla samaistumispintaa samojen kysymysten kanssa painiskeleville kuulijoilleen.

Uralle osuneet vastoinkäymiset, taistelu siitä, että löytää oman paikkansa musiikkimaailmassa, voivat puolestaan vahvistaa kuvaa artistin aitoudesta.

Kun Ellinoora oli 19, hän julkaisi ensimmäisen sinkkunsa Sellainen mies. Se oli häntä varten kirjoitettu biisi, joka ei vain tuntunut oikealta. Hän halusi kirjoittaa itse omat kappaleensa.

Levy-yhtiö oli ymmärtäväinen, ja antoi Ellinooran yrittää uudelleen omalla tavallaan.

Siitä lähtien hän on kirjoittanut kappaleensa itse yhdessä pääasiassa tuottajansa Samuli Sirviön kanssa. Vaikka omien biisien kirjoittaminen ei ole Ellinooralle mikään absoluuttinen uskottavan artistiuden mittari, hän sanoo, että artistille ja ihmiselle nimeltä Ellinoora se oli elintärkeää.

Vaaleanpunahiuksinen Ellinoora katsoo pää kallellaan kameraan pitäen samalla käsivarsiaan ristissä edessään.
Ellinoora ajattelee, että osa artistin aitoudesta syntyy uskottavasta tekstintulkinnasta. Vaaleanpunahiuksinen Ellinoora katsoo pää kallellaan kameraan pitäen samalla käsivarsiaan ristissä edessään. Kuva: Miska Lehto, YleX Ellinoora,musiikki,Vaaleanpunainen vallankumous

Ellinoora ei itse kuitenkaan halua korostaa artistiutensa alkuvaihetta, vaikka se toisinaan mediassa esiin nouseekin. Aiheen käsitteleminen uudelleen ja uudelleen oikeastaan vituttaa. Silti hän ymmärtää, miksi siitä halutaan puhua: tapaus on ollut hänen artistiuteensa vaikuttanut käännekohta.

– Mulle ikuisena perfektionistina se on se mun virhe.

Tutkija Anttonen tunnistaa artisteille tyypillisen ajattelutavan, että kokemus itsensä kuuntelemisesta ja oman näkemyksensä mukaan tekemisestä on tärkeää. Ellinooran kohdalla kokemuksen myötä hänen artistipersoonansa ja oma musiikillinen äänensä pääsivät muotoutumaan.

Ellinooran mukaan kyse on tunteesta ja omaan intuitioon luottamisesta. Ajatukset ovat tuttuja Anttosen listaamista autenttisuutta vahvistavista ominaispiirteistä.

– Ja jos joku sanoo, että se ei ole järkevää ja tekee sen silti. Se on oman itsensä seuraamista, Ellinoora sanoo.

Entä kun artisti kääntää musiikillisesti kelkkaa? Toisten kohdalla tyylinvaihdokseen suhtaudutaan “rohkeana uudistuksena”, toisia soimataan trendien metsästämistä.

Anttosen mukaan erityisesti perinteisessä rockmusiikissa elektronisten elementtien lisääminen musiikkiin onkin usein nähty aitoutta vähentävänä tekijänä. Osa Ellinooran aitoutta on instrumenteilla soittava bändi keskellä pophiphopin aikakautta.

Kysymys trendien seuraamisesta suhteessa artistin aitouteen on Anttosen mielestä hankala.

Toisaalta ei saisi hyppiä genrestä ja tyylistä toiseen ollakseen relevantti, mutta toisaalta artistien odotetaan aika ajoin myös uudistavan soundiaan. Jos artisti julkaisee liian monta kertaa biisin, joka kuulostaa joltakin jo aiemmin julkaistulta, voi artistista tulla laskelmoiva olo.

Hän on tutkinut väitöskirjassaan erityisesti amerikkalaista Nickelbackia. Paljon parjattua rockyhtyettä on syytetty muun muassa kopioivan itseään. Youtubesta löytyy esimerkkejä mashup-videoista, joissa kaksi yhtyeen biisiä on laitettu soimaan päällekkäin ja ne soivat ongelmattomasti yhteen. Se saa jenkkibändin tuntumaan epäaidolta.

On myös artisteja, joiden kohdalla itsensä jatkuva uudistaminen on enemmän hyväksyttävää kuin trendihakuista. Anttonen mainitsee esimerkkinä Lady Gagan ja David Bowien, joiden molempien uralle mahtuu täysin aiemmasta materiaalista poikkeavia artistipersoonia ja musiikkityylejä. Niiden kohdalla harva kuitenkaan kyseenalaistaa, kuinka aitoa tietystä tyylistä toiseen siirtyminen on.

Artistipersoonan takaa esiintyminen eroaakin romanttisesta autenttisuudesta niin sanottuna modernistisena autenttisuutena. Kun kaikki tietävät, että lavalla nähdään hahmo, ei “feikkiys” ole ongelma.

– Se on tavallaan rehellisempää tai aidompaa, että se identiteettileikki on näkyvillä eikä meiltä piilossa.

Trendien kanssa tasapainottelu ei siis ole yksiselitteisesti oikein tai väärin, mutta tietyt asiat saattavat kallistaa artistin imagon aidosta epäaidon puolelle.

Laulaja Ellinooran kasvot kaleidoskooppimaisesti kahteen kertaan haaleassa kuvassa.
"Kyllä mä uskon että tuskasta syntyy valitettavasti myös hyvää taidetta", Ellinoora sanoo. Laulaja Ellinooran kasvot kaleidoskooppimaisesti kahteen kertaan haaleassa kuvassa. Kuva: Miska Lehto, YleX Ellinoora,musiikki,Vaaleanpunainen vallankumous

Vaikka Ellinoora itse pyrkii välttämään rajanvetoa aidon tai vähemmän aidon tekemisen välille, kyseenalaistaa hän joitakin tämänhetkisen musiikkimaailman toimintatapoja.

Uutta musiikkia tehdessään hän saattaa koostaa soittolistan kappaleista, jotka häntä sillä hetkellä inspiroivat. Tietoisesti kaikkien kanssa samanlaisen musiikin tekemistä Ellinoora ei kuitenkaan arvosta.

– En ikinä vie studiosessioon mitään tiettyä biisiä referenssiksi, että nyt tehdään tällainen. Jos trendien seuraaminen on sitä, niin se on mun mielestä vähän näätää.

Suomessa amerikkalainen tekohymy ei mene läpi

Suomi on pieni maa, ja täällä suosikkiartistiinsa kaupan kassalla tai kadulla törmääminen ei ole mitenkään tavatonta. Sen sijaan ajatus siitä, että esimerkiksi Beyoncén tai Madonnan kaltainen supertähti edes kävisi itse kaupassa viikonlopun ruokaostoksilla, tuntuu absurdilta.

Salli Anttonen muistuttaa, että suomiartistien kohdalla välimatka esiintyjän ja yleisön välillä on automaattisesti lyhyempi. Lyhyt välimatka tuo myös haasteensa omasta yksityisyydestä kiinni pitämiseen.

Kauppareissukohtaamiset saattavat muodostua niin sanotuksi “uhka vai mahdollisuus” -tilanteeksi. Mikäli esimerkiksi viikonlopun ostoskori ei tavalla tai toisella sovikaan artistin itsensä piirtämään aitouskuvaan, voi sitä joutua yrittää piilottelemaan, jotta kuva artistista ei muuttuisi.

Mutta mitä väliä sillä lopulta edes on, vaikuttaako kadulla kohtaamamme artisti aidolta?

Anttonen uskoo, että aitouden vaatimus liittyy vahvasti suomalaiseen kulttuuriin. Siinä missä amerikkalainen päälleliimattu hymyily silloinkin kun ei hymyilytä tuntuu meille epäaidolta, koetaan Suomessa, että aitous on keskeinen ja tärkeä arvo.

Ehkä koko aitouden vaatimus pohjautuukin siihen, että haluamme ihailemamme artistin olevan kirkuvista fanilaumoista tai palkintogaaloilla täyttyvistä viikonlopuista huolimatta vain tavallinen ihminen. Yksi meistä.

Ellinoora vieraili Uuden musiikin X:n Ida Karimaan haastattelussa kertomassa syväluotaavasti uudesta albumistaan. Kuuntele haastis alta!