Puhumme kirjoista ankeasti!
Kauhukirjailija Marko Hautala ei halua tuputtaa lukemista nuorille.
Nuorten lukuhaluttomuus on aikuisten syy. Puhumme kirjoista tylsällä ja juhlallisella tavalla, yläkulmasta.
Kauhukirjailija Marko Hautala haastaa miettimään, voisiko nutturaa jo vähän löysätä.
Meille viestitään ja piiloviestitään, että on olemassa kirjoja, jotka meidän tulisi lukea, sekä kirjoja, joihin ei kannata tuhlata aikaansa. Jotkut kirjailijat saavat paistatella ihailtuina arvoasteikon yläpäässä, toisille naureskellaan.
Kuvat: Elina Liljeblad
Kirjallisuuden alalajitkin voidaan järjestää ranking-listalle. On ehdottomasti noloa fanittaa itsehoitokirjallisuutta, kuten Paolo Coelhoa, ja jos meinaa dekkareita lukea, on syytä valita joku kirjapiirien arvostama dekkaristi, kuten Yrjänä Joensuu.
Kauhukirjailija Marko Hautala ei uransa alussa ihmeemmin huudellut kirjoittavansa juuri kauhua. Hänen mukaansa olisi ollut kirjallinen itsemurha luokitella esikoiskirja siihen genreen.
Kauhu kuitenkin vetää ja myy, joten silloin tällöin Hautalaa pyydetään saarnaamaan nuorille lukemisen välttämättömyydestä. Hän ei pidä valistajan roolista.
– En halua tuputtaa lukemista nuorille. Meidän täytyy löytää joku muu viesti, kuin “sun pitäisi lukea”.
Hän uskoo, että alle 20-vuotiaissa miehissä olisi lukevaa yleisöä mutta miten heidät tavoittaisi?
Valistamisen sijaan Hautala haluaa kertoa, miten mahtavalta tuntuu, kun tarina nappaa ja vie lukijan mukaansa.
Puhumme kirjoista kuin rokotuksista
Kun hän oli puhumassa ammattikoulussa siitä, miten kauhukirjallisuus auttaa käsittelemään rankkoja asioita, oppilaat kuuntelivat tarkasti.
– Kerroin amiskundeille, kuinka tärkeitä tarinat ovat ja vein näkökulman aluksi pois kirjoista. Koska kyseessä oli monikulttuurinen porukka, kerroin myös kuinka jokaisessa maailman kulttuurissa on perustarinoita ja ettei tarinattomia kulttuureita ole olemassakaan. Tai jos on ollut, ne kulttuurit ovat tuhoutuneet.
Marko Hautala antoi kotitehtäväksi miettiä jotakin pahaa omaa ongelmaa. Niin pahaa, että se pelottaa ja ahdistaa. Ja kirjoittaa siitä lyhyt tarina, jossa he selättävät tai saavat hallintaan tämän ongelmansa.
– Tehtävä sai osan silmät tuikahtamaan, jopa muutaman sellaisen, jotka eivät aluksi näyttäneet järin kiinnostuneilta. Siitä sitten vasta lähdin puhumaan kirjoista ja kuinka niiden kautta voi harjoitella oman elämän tarinaa, sekä sankaritarinoiden että esimerkiksi kauhutarinoiden kautta.
Miksi pitäisi lukea, jos ei huvita?
Tähän kysymykseen on tapana vastata: Pitää lukea, koska suomalaisten lukutaidon taso on romahtanut ja lukutaidottomat syrjäytyvät.
Vanhempiin vedotaan: Antakaa nuorille joululahjaksi kirjoja!
Huolipuhe kohdistuu erityisesti poikiin. Lukukeskuksen mukaan 16 prosentilla pojista on heikko lukutaito, kun tytöistä heikkoja lukijoita on 7 %. Tilastokeskus kertoo, että vaikka kirjojen lukeminen on edelleen yksi suomalaisten yleisimmistä harrastuksista, enää harva nuori mies lukee paljon ja usein.
Tulemme puhuneeksi nuorille lukemisesta kuin jäykkäkouristusrokotuksesta. Tylsästä ja kivuliaasta asiasta, joka on kestettävä. Muuten tapahtuu ikäviä.
Huolipuhe ja vanhempien valjastaminen mukaan taisteluun lukutaidon puolesta ovat omiaan tappamaan kirjoista kaiken seksikkyyden. Erityisesti kaunokirjallisuus alkaa kuulostaa nihkeältä ja todella nololta.
Näin se lukemisen maine pilataan.
Korjataan kirjojen imago!
24-vuotias jääkiekkomaalivahti Kevin Lankinen aiheutti viime keväänä kirjahurmoksen.
Hän kertoi haastattelussa kesken jääkiekon MM-turnauksen, että hyvään kirjaan pystyy uppoutumaan niin täysin, että kaikki häviää ympäriltä. “Se on sama juttu kuin hyvän leffan kanssa. Se on ollut kivaa ajanvietettä.”
Tarvittiin lätkämaalivahti muistuttamaan meitä tosikoita, että lukeminen on kivaa.
Tarvittiin Lankinen muistuttamaan, että lukeminen on kivaa.
Marko Hautala arvelee, että syy raskaaseen ja arvottavaan kirjasuhteeseemme löytyy historiasta.
Kirjojen lukemisesta tuli hänen mukaansa Suomen itsenäistymisen jälkeen osa kansallista projektia. Juntit piti saada äkkiä puusta alas, lukemaan ja sivistymään, ettei meitä mettäläisiä tarvitse Euroopassa hävetä.
Tästä on jäänyt juhlallinen suhde kirjoihin ja kirjallisuuteen. Lukeminen saadaan tuntumaan velvollisuudelta, jolla todistamme olevamme sivistyskansa.
Hautala haastaa miettimään, voisimmeko löysätä otetta ratista ja keventää sivistymispaineita.
Kauhukirjailija suosittelee!
Mitä Marko Hautala itse luki nuorena? Mitkä kirjat ovat tehneet häneen vaikutuksen ja miksi?
Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini
Luin tämän kolmetoistavuotiaana ja kävelin seuraavana yönä unissani. Iän ja kahden elokuvaversion näkemisen jälkeen vaikutus ei ole yhtä dramaattinen, mutta kyllä King tässä oli ehkä parhaassa terässään. Piina ja Hohto ovat samalla tasolla.
Edgar Rice Burroughs: Mars-sarja
Marsissa seikkailevat kapteeni John Carter, prinsessa Dejah Thoris sekä nelikätinen Tars Tarkas olivat lapsuuteni ykkössuosikkeja. Kun Mars-sarjan viimeinen kirja oli luettu, jouduin muutamaksi päiväksi syvän apeuden valtaan. Opin silloin ensimmäistä kertaa kuolleeseen kirjailijaan hurahtamisen surullisen puolen. Kun sarjan viimeinen osa oli luettu, tiesin että John Carterin Mars oli pakko jättää taakse.
Edgar Allan Poe: Punaisen surman naamio
Luin Poen novellikokoelman alakouluikäisenä ja kyseessä oli käänteentekevä tuttavuus. Sen ikäisenä tuntui siltä, että tarinat rikkoivat kaikkia sääntöjä. Sankarinhan piti selvitä kaikista koettelemuksista, ei seota tai kuolla niin kuin Poen tarinoissa. Parhaimmissa novelleissaan Poe on edelleen ohittamaton ihmismielen pimeän puolen kuvaaja.
Umberto Eco: Ruusun nimi
Tämä romaani oli minulle vedenjakaja siinä mielessä, että samoihin aikoihin kaksitoistavuotiaana minulta jäi Tolkienin Taru sormusten herrasta kesken. Jostakin syystä luin ennemmin munkkiluostariin sijoittuvaa dekkaria, jossa on lopun aikojen meininki ja jossa käydään monta pitkää teologista ja filosofista keskustelua. Eivät ne kaikki minulle silloin auenneet, mutta mieleen on edelleen jäänyt kahden uskonmiehen välinen kiista siitä, onko nauru Jumalasta vai "paholaisen tuuli", joka vääristää kasvot ja saa ihmisen näyttämään apinalta.
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Sinisalo voitti esikoisromaanillaan Finlandia-palkinnon vuonna 2000, ja omasta näkökulmastani se muutti kaiken. Suomessa saattoikin kirjoittaa genrekirjallisuutta, joka otettiin vakavasti. Nykynäkökulmasta on vaikea kuvitella, kuinka mullistavasta tapauksesta oli kyse, mutta ainakin omassa päässäni avautui silloin aivan uusia mahdollisuuksia kirjallisen tulevaisuuteni suhteen.
Antti Tuomainen: Pikku Siperia ja Mies joka kuoli
Tuomaista kannattaa lukea, vaikkei muuten dekkarifani olisikaan. Erityisesti Pikku Siperia on menevä, hauska ja silti kaikkein suurimpia asioita käsittelevä romaani. Sitä lukiessani nauroin niin paljon, että vaimoni epäili minun olevan päihteiden vaikutuksen alaisena. Samaan aikaan romaani kuitenkin myös toimi keskustelukumppanina, jonka kanssa sai setviä vakavampia kysymyksiä.
William Blake: Taivaan ja helvetin avioliitto
William Blake on runoilija, kuvataiteilija ja visionääri, johon suhtauduin parikymppisenä lähes uskonnollisesti. Ei todellakaan mikään helppo tapaus, mutta hyvän johdannon jälkeen tuotanto alkaa avautua. Sen jälkeen Blakessa onkin sitten pureskeltavaa loppuelämäksi.
Michel Houellebecq: Mahdollinen saari
Houellebecq on yksi niistä harvoista kirjailijoista, joita lukiessa tekisi tasaisin väliajoin sanoa tekijälle, että olet oikeassa mutta eihän noin saa sanoa. Raadollisen rehellistä tekstiä ja kiinni nykyihmisen (erityisesti miehen) henkisen tilan pahimmissa umpisolmuissa.
Clive Barker: Veren kirjat -sarja
Barkerin Veren kirjat toi Stephen Kingin monopolisoimaan kauhukirjallisuuteen aikanaan uutta särmää. Sarjan novellit ovat verisiä ja brutaaleja, mutta mukana on lähes fantasiakirjallisuuteen vertautuvaa ihmeentuntua. Barker toi myös seksuaalivähemmistönäkökulmaa kauhukirjallisuuden valtavirtaan. Luen edelleen Keskiyön lihajuna -novellin vähintään kerran vuodessa.
H.P. Lovecraft: Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia
Jos olet kuullut Cthulhusta, muttet varsinaisesti tiedä mistä on kyse, lue tämä kokoelma. Mukana on kaksi alan avainteosta eli Cthulhun kutsu sekä Varjo Innsmouthin yllä. Kyseessä jälleen tarinat, jotka luen uudelleen tasaisin väliajoin. Monet Lovecraftin tarinat toimivat poikkeuksellisen hyvin myös äänikirjoina (suomeksi ei ikävä kyllä taida olla saatavilla). The Call of Cthulhu -nimellä kannattaa aloittaa ja valita omaan korvaan sopiva versio.
Marko Hautala (s. 1973) kirjoittaa kananlihalle nostattavaa aavemaista, otteessaan pitävää kauhua. Hän on työskennellyt mm. opettajana, elokuvakääntäjänä ja hoitajana psykiatrisessa sairaalassa. Nykyään hän toimii vapaana kirjailijana. Hautala on saanut teoksistaan Tiiliskivi-palkinnon ja Kalevi Jäntin palkinnon.
Sunnuntaina 8.9.2019 klo 19 järjestetään Suomen ensimmäinen #readhour.
Eve Mantu
Yle