Aino Louhen esikoissarjakuvakirjassa Mielikuvitustyttö (Suuri Kurpitsa) kertoja käy läpi varhaislapsuudessa alkaneen läheisen ystävyyden Hetan kanssa ja ensirakkautensa nuorena naisena.
Varsinkin ystävyys Hetan kanssa kehittyy traagisesti. Syntymästä saakka erottamattomien kaverien suhde muuttuu koulussa ja kertoja joutuu kilpailemaan Hetan suosiosta.
Tänä vuonna tyttöjen lapsuuden ja nuoruuden arkinen ankeus on ollut sarjakuvissa esillä poikkeuksellisen paljon. Juliana Hyrri kuvaa sitä kirjassa Satakieli joka ei laulanut. Ruotsalaisen Hanna Gustavssonin Yölapsessa kipuilee 14-vuotias Ingrid.
Aikuiset näkevät lapsuuden yleensä auringonpaisteisena idyllinä, jossa leikitään huolia vailla, mutta kultaako aika omat muistot ja halutaanko omien lasten todellisuus nähdä auvoisempana kuin se onkaan? Louhi ei näe asiaa yksinkertaisena.
– Kun ajattelen omaa lapsuuttani, niin kyllä se oli kultaista aikaa. Kirjani tapahtumat ovat ihan normaaleja asioita ja sellaista palautetta olen siitä ystäviltäni saanutkin, että eihän tässä tapahdu mitään kovin erikoista. Aikuisena vain näkee myös asioiden tummat sävyt. Ja Mielikuvitustyttöhän on aikuisten kirja. Lastenkirjassa ehkä korostaisin lempeitä asioita. Mutta tuskin lapsuus on koskaan mustavalkoista, vain ihanaa tai kamalaa, mutta sen kaikkia sävyjä ei usein käsitellä, Louhi miettii.
Eikä päähenkilö ole Louhi itse, vaikka kerronta kulkee minä-muodossa. Ensin hän kirjoitti sen sinä-muotoon, mutta kustantaja ehdotti muutosta. Hyvin harvinainen sinä-kerronta ei yleensä tunnu luontevalta. Muutos ei haitannutkaan Louhea.
– Tarinoiden pohja on toki omaelämäkerrallinen, mutta olen kirjoittanut ne fiktiona, Louhi painottaa.
Louhi (s. 1981) on jo toisen polven piirtäjä. Hänen äitinsä Kristiina Louhi (s. 1950) tunnetaan muun muassa yli kymmenelle kielelle käännetystä Aino-lastenkirjasarjastaan. Ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1984, kun Aino Louhi oli kolmevuotias.
– Tietenkään se en ole minä äidin Aino-kirjoissa! Onhan niissä paljon tuttua ja tunnistettavaa ja tietysti kaikki lukivat niitä niin, että minä olen se Aino. Mutta kotona sanottiin, että en ole se Aino ja sitä mantraa olen kyllä saanut toistella aika monta kertaa.
– Toki Aino-kirjat ovat vaikuttaneet elämääni, samalla tavalla kuin muutkin lempikirjat, joita luin lapsena paljon. Yhtä lailla ne ovat voineet vaikuttaa jonkun toisen elämään.
Kirjojen Aino kasvoi aikansa samaa tahtia kuin Aino Louhi. Viimeinen niistä ilmestyi, kun Louhi oli yläasteella, mutta kirjojen Aino jäi ala-asteelle. ”Sitten äiti vaihtoi Tomppa-kirjoihin”, Louhi huomauttaa.
Aino Louhi on kuvittanut lastenkirjoja, varsinkin Eppu Nuotion kirjoittamia. Parhaillaan hän suunnittelee ensimmäistä omaa lastenkirjaansa. Ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, että hän päätyisi kuvittajaksi kuten äitinsä.
Louhi opiskeli kuvataiteilijaksi Tampereen ammattikorkeakoulussa ja oli opiskelijavaihdossa Torontossa. Lastenkirjoja hän ryhtyi tekemään melkein vahingossa, kun Nuotio pyysi. Sitä ennen hän oli työskennellyt jo vuosia taiteilijana.
– Nyt kirjojen tekeminen tuntuu tosi mahtavalta. En suhtaudu ammatilliseen perintööni enää lapsellisen ylimielisesti. On hienoa, kun voin kysyä neuvoja äidiltä. Meidän värimaailmoissamme on paljon samaa ja tietty lempeys yhdistää meitä.
– Hiljattain tuli tunne, että olen nähnyt ennenkin kuvan, jota olin piirtämässä. Hyvin samantapainen löytyi eräästä äidin kuvittamasta kirjasta. Lapsuuden kuvat ovat syöpyneet syvälle.
Taiteilija Kaija Papu opetti minut neulomaan. Sitten se lähti vähän käsistä.
Louhi on tehnyt muun muassa ympäristötaidetta Kaija Papun kanssa. He päällystivät puita, lyhtypylväitä ja patsaita neuleillaan. Papun neulontataide huipentui luonnollisen kokoiseen virkattuun poliisiautoon, joka oli esillä muun muassa Kiasmassa.
– Myimme sarjakuviamme erilaisissa tapahtumissa. Välillä meillä oli tylsää, joten Kaija opetti minut neulomaan. Sitten se lähti vähän käsistä. Minä kyllästyin neulomistaiteeseen parissa vuodessa. Kaija siirtyi myöhemmin tatuointialalle.
Ensimmäiseksi Louhi ja Papu alkoivat tehdä yhdessä sarjakuvia. He ovat julkaisseet useita pienkustanteita vuodesta 2004 lähtien. Niissä on muun muassa päiväkirjasarjakuvia, joihin he ovat piirtäneet vuorosivut. Se hanke jatkuu yhä.
Mielikuvitustyttö on kuitenkin Louhen ensimmäinen kirjan mittainen sarjakuvateos. Seuraavan käsikirjoitus on jo pitkällä, mutta Louhi ei osaa sanoa, milloin se ilmestyy. Esikoinen oli tekeillä vuodesta 2011.
– Käsikirjoitin sen pari kertaa uudestaan ja kokeilin erilaisia tyylejä. Välilä ajattelin, että maalaan sen, sitten mietin abstraktien kolmioiden ja muiden muotojen käyttämistä. Ja siinä välissä tein toki useita näyttelyitä ja kirjankuvituksia.
Lopulta Mielikuvitustytöstä tuli hyvin ilmava. Monilla sivuilla on vain yksi kuva ja kerrontaa rytmittävät tyhjät pastellinväriset välikesivut.
– En juuri lue perinteisiä sarjakuvia. Yritin tehdä sellaisen sarjakuvan, jonka itsekin haluaisin lukea. Siksi se on kuvakirjamainen. En halunnut muuttaa sillä maailmaa, vaan tutkia vain ihmiselämää.
Harri Römpötti
Voit kommentoida ja keskustella sisällöstä viikon ajan artikkelin julkaisusta.
