Ihan väärin koettu

Ihan väärin koettu!

Olen, olosuhteiden pakosta, joutunut käymään läpi jo hyvin, hyvin kauan sitten pakkaamiani ”sekalaisia” pahvisia muuttolaatikoita, jotka ovat avaamattomina siirtyneet asunnosta toiseen, kuin mykkä viestikapula. (Viestikapulahan ei osaa puhua ihmisten kieltä kuten papukaija.)

Laatikoiden sisältöön tuntuu liittyvän erittäin paljon erilaisia muistoja. Siis älyttömästi paljon enemmän, kuin olin osannut kuvitella. Eksponentiaalisesti enemmän.

Jotkin muistot ovat olleet niin vahvoja, väkeviä, sumeilemattomia, että avattuani laatikon olen sen joutunut saman tien sulkemaan, teippaamaan kiinni, ja laatikosta vilahtaneita muistoja olen kyennyt käsittelemään vain alitajunnassa. Jos sielläkään.

Eri laatikoiden muistoista jotkut ovat tapahtumista, joista objektiivisesti katsoen tulisi olla hyvillään, tuiki iloinen, ylpeäkin, mutta nyt jälkeenpäin ajatellen nuo menneet kokemukset tuntuvat yhtä merkityksettömältä touhotukselta, kuin ne tuntuivat minusta silloin kauan sitten, niiden tapahtuessa livenä kuin röntgen.

Epäonnistumisista löytyy runsaasti muistoja, jos kohta sitkeydestäkin: tiettyjä samoja kieliopintoja - ja vaikka tietokoneen ohjelmoinnin opettelemisia - olen uutterasti aloittanut yhä uudelleen, ja tuskin päätynyt juuri pidemmälle, kuin edellisillä rupeamilla. Repetatio est mater studiorum repetatio est. Redundanssi on opintojen oppi-isä.

Jännää, henkisen ilmarakkoni imploosion estävää lämpöä löytyy kutakuinkin joka laatikosta: olen saanut tähän asti joka elämänvaiheessa lillua ja töksähdellä eteenpäin hyvien, tai vähintäänkin hyvää tarkoittavien ihmisten ympäröimänä.

Huonojakin muistoja on, mutta tosi nuukasti siihen nähden, miten paljon harmeja mediaani-ihmisellä joka viikko on, jos oikein tarkalla silmällä ja perusteellisesti alkaa vastoinkäymisiä tarkastella.

(Esim! Kuinka moni ihminen tälläkin viikolla meinaa kompastua kaupan tai porraskäytävän eteisessä olevan kuramaton kaksinkerroin taittuneeseen kulmaan, ja on vähällä nyrjäyttää koko keski-kohtansa. Tai: jos tarkkaan katsoo kylppärissä tai vessassa seinää pitkin ylös kulkevien vesiputkien valkoisia muovisia seinäkiinnikkeitä, niin moniko niistä kiinnikkeistä on jo hapertuneisuuttaan ratkennut räävittömästi irtiauki. Ja kuka korvaa mielipahan!! Suomi-Neuvostoliitto -seurako? Hah että se. Nauravat sille siellä.)

Jouduttuaan tahtomattaan setvimään läpi elämänmittaista tavaranäytteiden otosta ja arvottaessaan elämänsä hetkiä niiden pohjalta ensin tuntuu, että elämän kaikkein parhaista hetkistä - eli hyvästä, tavallisesta arjesta - ei ole muiston muistoa, jonka voisi lipaston päälle nostaa, tai seinälle kehystää.

Mutta seuraavassa hetkessä tuntuu, että juuri kaikkein mitättömimmät, vähäisimmät lippuset, lappuset, vuosikymmenien takaiset ruokakaupan kuitit, yksinäiset sukkapuikot, järsityt värikynän pätkät, ja sohvasta tai pompasta irronneet yksittäiset napit, kirjahyllyn osamaksulaput tai koulupenaalin kylkeen saksantunneilla hahmotellut monogrammilogot kertovat juuri hyvistä ajoista: mitään ei siis ”voi” heittää pois. Mutta tietenkin on pakko.

Ei voi tulla jotakin uutta, jollei kykene heittämään jotakin vanhaa pois, sanoo psykiatria.

Kysymys siis kuuluu: haluaako lisää, aina vain lisää tätä samaa vanhaa samaa. Vai antaako tilaa jollekin uudelle.

Vastaus on helppo. Tietenkin tätä samaa vanhaa lisää. Mutta valitettavasti on tilanpuutteen vuoksi luovuttava jostain, ja täten ovi väkisin aukenee jollekin uudelle.

Sitä ei voi tietää, millainen uusi ja ennenkokematon hankaluus on se uusi, mikä koituu.

Esmes on jo tullut šakaaleja Suomeen!

Ja kun nenä meni tukkoon jo aiemmin tällä, niin edelleenkään en maista mitään. Sinuitis lienee se. (Sinuitiksesta tulee mieleen Mika Waltari. Šakaaleista Kafka.)

Painiessani muisto-ongelmien kanssa tapasin pari päivää sitten ystävän, joka oikeasti piristi minua lujasti tokaisemalla, että se on kesä nyt sitten paremmalla puolella, edessäpäin.

Ymmärrän kyllä, että sanonta on propagandaa, mutta hyvää propagandaa, sellaista, johon uskoo mielellään.

Kaikenkaikkiaan nyt siis tuntuu siltä, että kaikki aina lopulta järjestyy jotenkuten hyvin.

Esmes minulla oli tunti, pari sitten mielikuva, jossa vanha Japanin lasimaalausmainen merilippu lillui kirkkaana tyhjässä avaruudessa, lipun kuvioiden oranssit ja punaiset värikiilat muutaman millin päässä toisistaan, hehkuen valoa, lämpöä ja optimismia.

Mistä sellaiset, tuiki tervetulleet ajatukset tulevat?

Kysyy

”Yksi monten puolesta.”

P.S.! Ei ollutkaan punaoranssi se Japanin vanha merisotalippu kuin tarkistin. Olen mielikuvassani täytynyt sotkea joitakin näkemiäni puna-oransseja Art déco auringonsädekuvioita siihen Nipponin edesmenneeseen merilippuun. Kuitengin, siinä mielikuvassa oli säteittäisiä, punaisia ja oransseja, kuvan keskipisteestä sen reunoja kohti meneviä, ja loppupäätään kohti leveneviä auringonsädekiiloja vuorotellen, kaikki "värisiivut" hiukan irti toisistaan. Pahoittelen muistikuvan virheellisen Japani-konnotaation aiheuttamaa häiriöä teissä.

(Tästä alta linkistä saa hiukan käsitystä siitä mitä tarkoitin, vaikka värit ovatkin haaleat, eikä keskipiste ole keskellä :P

https://cdn.pixabay.com/photo/2014/03/25/16/54/sunburst-297584_1280.png )