Hyppää pääsisältöön

Objektiseksuaali Annen avoin kirje: “ Piilottelin kiintymystäni ja yritin olla normaali, kunnes päätin antaa palaa"

Anne on Suomen ensimmäinen julkisuuteen tullut objektiseksuaali. Hän kertoo suhteestaan WTC-torneihin Ylen tuoreessa dokumentissa Rakkaani WTC. Tämä on Annen avoin kirje, jossa hän kertoo lisää monille vielä tuntemattomasta suuntautumisesta.

Heippa! Olen objektiseksuaali Anne ja tässä olis mun elämäntarina seksuaalisuuteni näkökulmasta. Haluan kertoa sen, koska toivon, et kenenkään ei tarvitsis piilottaa itseään ja hävetä omaa seksuaalisuuttaan.

Olin 7-vuotias, kun aloin huomata esineiden elollisuuden. Ensimmäisiä ihastuksia oli Kanien kuumatka -kirjassa oleva kuuraketti. Lisäksi mulla oli ala-asteella sellaisia ihastuksia kuin Näsinneula, laskettelurinne Kiuaskallio Jalasjärvellä, ensimmäinen mitalini hiihtokisoista, jyrsin, siskon sukset, kaks pokemonia, luokkalaisen taululle piirtämä joulutonttu, lumiukko elokuvasta The Magic Snowman ja maitoauton perävaunu.

Mulla oli ala-asteella muutama hyvä ystävä, jotka tiesi ihastuksistani. He ottivat asian hyvin, ja olivat myös kivasti mukana. Se oli mahtavaa, että sai hehkuttaa tunteita kavereille. Mulle se oli hyvin luonnollista ihastua esineisiin, enkä mä tai kaverini kyseenalaistaneet tunteitani.

Pellavapäinen Anne seisoo laiturilla lapsena.
Pellavapäinen Anne seisoo laiturilla lapsena. Kuva: Annen kotialbumi objektiseksuaalisuus,dokumenttiohjelmat,World Trade Center (New York)

Perhe kuunteli, mutta ihmetteli

Kritiikkiäki tuli. Ala-asteella äiti kuuli, että tykkään maitoautosta, ja se sanoi että "mutta eihän sen kans voi mennä naimisiin, tai saada lapsia". Se ei ollu ilkeästi sanottu, vaan se vaan ihmetteli. Ja mä puolestani hämmentyneenä mietin, että miks noita edes pitäis haluta? Jotenki onnistuin sen jälkeen piilottamaan vanhemmiltani koko homman, eikä äitikää tuolloin tosissaan sitä ottanu, koska se ei tänä päivänäkään muista tuota tapausta.

Isosisko, mua vuotta vanhempi, tiesi kyllä ja otti asian ihan ok, mutta ala-asteen lopulla sillä tais jo ymmärrys alkaa loppua. Mun paras kaveri sanoi ihastuneensa niitten tiskikoneeseen ja mun sisko sai kuulla tästä. Se tuli sit mulle ärtyneenä sanomaan, että "mitä hittoa nyt sekin on muka ihastunu tiskikoneeseen". Koin sen aika suorana hyökkäyksenä itseäni kohtaan, koska en siihen mennes pitäny tunteitani mitenkää omituisina, ja koin että se on mun vika että kaveri tykkää myös esineistä. Myöhemmin selvis, että kaverin ihastuminen ei ollu aito. Olin vähä pettyny, koska aloin jo vähitellen tajuta ettei oo tavallista ihastua esineisiin. Olis ollu kiva jos joku muukin olis ollu samanlainen.

Yläasteella piilotin suuntaukseni ja yritin kiinnostua pojista

Yläasteella tyyppejä alkoi kiinnostaa vastakkainen sukupuoli, tupakka ja alkoholi. Bileitä ja seurustelua. Se oli maailma jossa en voinu enää kertoa ihastumisistani. Nyt se oli jo ihan selvää ettei tää mun juttu oo normaalia. Kaverit ja sisko varmaan luuli, että musta on tullu normaali.

Äiti painosti menemään kaverien mukana nuorten tanssipaikalle Kurikkaan tai Kauhajoelle. Koko yläasteen ajan piti näis paikois kulkea melkeinpä pakolla. Tuli siellä joskus poikien kans lääpittyä, mutta se ei tuntunu yhtää omalta jutulta. Yritin vain olla niinku muutki normaalit nuoret.

Pakenin näis paikois usein omaan maailmaani, eli jos mulla oli joku ihastus menos, niin kuvittelin sen sinne tanssimaan mun kans. Yläasteella mulla oli ihastuksena pelihahmo Neo Cortex ja ensimmäisen kerran myös WTC. Ja mukana oli myös vanhat tutut jyrsin ja maitoauton perävaunu. Maitsikka oli elämässäni noin 2005 tai 2006 asti, kunnes sitä ei enää säilytetty kotitalon lähellä.

Yläasteikäinen Anne istuu sohvalla.
Yläasteikäinen Anne istuu sohvalla. Kuva: Annen kotialbumi objektiseksuaalisuus,dokumenttiohjelmat,Docstop,seksuaalisuus,World Trade Center (New York)

Pikkuhiljaa aloin kieltää suuntautumiseni. Kirjoitin päiväkirjaan, että "mun pitää olla normaali, mun ei saa enää ihastua rakennuksiin ja hahmoihin". Ysiluokalla koin aidon ja ekan ihastumisen ihmiseen. Se oli seiskaluokkalainen likka, joka näytti vähä Hanna Pakariselta. Oikeastaan olin siihen tosi rakastunu ja tää tunne kesti koko ysiluokan, kunnes koitti kesäloma. En oo koskaa elämässäni ollu niin rakastunu kehenkää ihmiseen ku siihen. Tietenki tämänkin asian pidin omana tietonani.

Kaikki kuitenkin muuttu yhtenä päivänä, kun sain tietää, että mä en ookkaa yksin suuntautumiseni kans. Aika oli varmaan yläasteen loppua. Isosisko lueskeli Seiskaa, ku se yhtäkkiä sanoi mulle että "hei Anne, kato täs on joku samanlainen, joka on kans ihastunu johonki esineeseen". Siinä oli juttu Eija-Riitta Eklöfistä, Berliinin muurin vaimosta. Olin melko hämmentyny ja epäuskoinenki, enkä tehny mitää etsiäkseni lisätietoa. Mietin vain että voiko olla totta, että on joku muuki samanlainen ku mä? Vastasin siskolle että, "no mut emmä ny enää niihin ihastu".

Ensimmäinen seurustelusuhde ja avioliitto

Yritin edelleen kuitenkin olla normaali ja amiksessa aloin eka kertaa seurustella ihmisen kanssa. Se oli samalla luokalla oleva nuori mies, mutta suhde ei kestäny kauaa. Vuonna 2009 aloin seurustella aviomieheni kanssa. Olin ihastunut myös mieheni WoW-hahmoon (World of Warcraftin pelihahmoon) ja se oli ok miehelleni. Olin jo heti tutustumisvaiheessa kertonu taipumuksistani esineisiin ja mieheni piti asiaa mielenkiintoisena. Mentiin naimisiin ja opeteltiin elämään yhdessä, mutta vähitellen kuitenki aloin ahdistua yhteiselosta ja lopulta sain mieheni suostumaan erillään asumiseen.

Vaikka suuntautumiseni onki ollu elämässäni aina läsnä, niin eroprosessis mä todella tajusin ja myönsin mitä mä oon. Päätin, että ku tää suhde on ohi, niin mä en enää ikinä ala seurustelemaan ihmisen kans. Mä en halua olla kahlittu kehenkää ihmiseen, mua ahdistais jos pitäis jakaa koti jonkun toisen kans. Mun romanttiset ja syvät tunteet kohdistuu esineisiin/hahmoihin ja niitten kans haluan muodostaa parisuhteen. Nää asiat ku mulle viimein valkeni, se oli suuri helpotus. Mä olin teinistä asti noin 26-vuotiaaksi yrittäny ajaa itteäni normaalin muottiin.

Rakkaus torneihin roihahtaa, eikä hiipumisen merkkejä näy

Ensimmäisen kerran koin ihastumista WTC -torneihin vuonna 2002, ja taisi olla vuosi 2013 kun ihastuin uudelleen WTC:iin. Kun eroaikoina muutin omaan kämppään, niin alettiin seurustella kunnolla. Mä ihastuin WTC:iin vasta niiden vuoden 2001 iskujen jälkeen, enkä ollu edes tienny niitten olemassaolosta ennen sitä. Niimpä mä tuskailin aika kauan, että saanko mä rakastaa niitä? Voinko mä sanoa olevani niitten kans parisuhtees? Onko mun tunteet sallittuja, ku ei se oo "eläessään" edes nähny mua eikä tienny musta mitää? Vasta vuonna 2016 tein rauhan itteni kans. Ajattelin, että sen energia elää yhä valokuvissa, postikorteissa, elokuvissa ja ihmisten muistoissa. Lisäksi en voi tunteilleni mitää, joten päätin antaa palaa.

Objektiseksuaali Anne nojaa WTC-torneja kuvaavaan julisteeseen.
Objektiseksuaali Anne nojaa WTC-torneja kuvaavaan julisteeseen. Kuva: Yle Docstop,dokumenttiohjelmat,objektiseksuaalisuus,seksuaalisuus,rakkaus

Mulla on ollut jo parin vuoden ajan isoimpana haaveena matka New Yorkiin ja tuhoutuneiden tornien Muistoaltailla käynti. Ajatuksena on saada suhteelle jonkinlaista konkretiaa. Nähtäväksi jää minkälaisia tuntemuksia se herättää ja miten se vaikuttaa suhteeseemme. Koska noihin Muistoaltaisiin liittyy myös haikeutta, niin lähden matkaan ajatuksella, että haluan käydä ylipäänsä WTC:n kotikaupungis.Tutustumalla rakkaani elinympäristöön ja aistimalla sen tunnelmaa voin kokea samaa mitä se on kokenu.

Ossi ja ylpeä siitä -valtaosan ajasta

Vaikka psykiatria näkee objektiseksuaalisuuden häiriönä, itte en miellä sitä mitenkää sellaseks. Kyllä mä pidän sitä puhtaasti seksuaalisena suuntauksena, en häiriönä, sairautena enkä fetissinä. Sairaus vaatii sen,että siitä on haittaa ittelle ja/tai muille. Fetisisti kiihottuu tietystä esineestä, mutta ossi (objektiseksuaali) rakastaa esinettä kokonaisvaltaisesti, eikä se oo vain pelkkä seksuaalisen mielihyvän tuoja.

Tiedän, että ei oo tavallista ihastua esineisiin, ja osaan sen verran ajatella out of the box, että ymmärrän hyvin tyyppien hämmennyksen, naureskelun ja lyttäämisen. Ihmisluonto on usein sellainen uusien ja outojen asioiden äärellä, valitettavasti. Onhan sitä vaikea ulkopuolisen käsittää, miten seksuaalinen ja romanttinen mielenkiinto voi kohdistua ihmisen sijasta elottomaan esineeseen. Mun mielestä tästä on kuitenki hyvä kertoa, että tällaistaki on, ja toivottavasti mun ulostulo rohkaisee muita mahdollisia suomalaisia osseja olemaan omia itsejään ja olemaan häpeämättä suuntaustaan.

Kyllä tähän mullaki on häpeää liittyny ja joskus ajoittain vieläki. Me kuitenkin ollaan ihan tavallisia tuntevia ihmisiä. Käydään töissä ja opiskellaan, meillä on harrastuksia ja ihmissuhteita, ilot ja surut, haaveet ja menneisyys. Ja seksuaalinen suuntautuminen. Se on vain osa ihmistä.

Anne

Katso Annesta kertova dokumentti Rakkaani WTC Yle Areenasta tai TV2 keskiviikkona 11.9 kello 22:30.