Hyppää pääsisältöön

Huippukiekkoilija Aarne Talvitien Tuija-äiti: ”Ei meillä urheilijapoikia ole palveltu. Ovat oppineet pesemään pyykkinsä ja tekemään ruokansa itse.”

Tuija Talvitie, Anne Flinkkilä ja Aarne Talvitie
Tuija Talvitie, Anne Flinkkilä ja Aarne Talvitie Kuva: Yle / Harri Hinkka Flinkkilä & Tastula

Mitä yhteistä on äidillä ja pojalla, kun toinen rakentaa rauhaa työkseen ja toinen taistelee voitosta kiekkokaukalossa?

Aarne Talvitie, poika. Last man standing, nuori jääkiekkoilija, joka ontui suomalaisten sydämiin, kun palasi nuorten maailmanmestaruuskisojen finaaliottelussa polvensa telottuaan sisukkaasti kentälle ja sai lopulta nostaa ilmaan maailmanmestaruuspokaalin.

Tuija Talvitie, äiti. Shakespearen ihmiskuvasta ammentava humanisti, joka hieroo rauhaa konflikteissa, joissa osapuolina voi olla lukutaidottomia puskasissejä ja Harwardin käyneitä tohtoreita.

Onko rauhantekijällä ja jääkiekkoilijalla mitään yhteistä?

- Vahva sitoutuminen ja tahtotila ainakin, Tuija sanoo.

Aarne alkoi pelata jääkiekkoa 4-vuotiaana, eikä omien sanojensa mukaan ollut mikään suuri lahjakkuus. Mutta juuri sitoutuminen ja tahtotila ovat vieneet pojan pitkälle. Äiti sanoo, että perheessä on tuttu kolmen k:n ohjelma: kuljetus, kannustus ja kustannus, mutta mikään kiekkoilevien poikiensa palvelija äiti ei ole ollut.

- Me vanhemmat olemme aina olleet töissä. Ei meillä ole pakastin ollut täynnä ruokaa, että sieltä vaan ottaa. Pojat ovat oppineet pesemään pyykkinsä ja laittamaan ruokansa. Perusasiat pitää pystyä itse hoitamaan.

Ja niillä perustaidoilla onkin nyt käyttöä, kun Aarne sai stipendin amerikkalaiseen huippuyliopistoon pelaamaan ja opiskelemaan. Äitiä vähän itketti pojan lähtö maailmalle, mutta nyt hän keskittyy siihen toiseen puoleen.

- Aarne elää todeksi unelmaansa, ja sitähän voi vain kannustaa ja rohkaista.

Joukkuepelaajan oltava nöyrä

Tuija Talvitie johtaa työkseen presidentti Martti Ahtisaaren perustamaa rauhanvälitysjärjestö CMI:tä, ja poika pelaa rapakon takana jääkiekkoa. Molemmat tunnustautuvat joukkuepelaajiksi.

- Kyllä vastustajaa pitää kunnioittaa. Pelatessa ollaan ikään kuin vihollisia, mutta varsinkin voiton jälkeen pitää ajatella myös sitä, että tappio on vastustajalle kova paikka. Seuraavassa pelissä voi olla toisin, Aarne sanoo.

- Hyvä joukkuepelaaja tarvitsee nöyryyttä, ja sitä mielestäni Aarnella on. Itselläni on ollut paljon pidempi tie tuohon nöyryyteen, olin nuorempana sellainen henkselienpaukuttaja, soolotyyppi. Vuosien varrella olen oppinut joukkuepelaamista, Tuija tunnustaa.

Jääkiekon historiasta muistetaan Tsekkoslovakian raivokas peli maan miehittänyttä Neuvostoliittoa vastaan. Onko jääkiekko enää poliittista vai onko kysymys vain rahasta? Aarne ei muista noita pelejä, mutta isänmaallisuus kyllä nostaa päätään.

- Kun pieni Suomi tulee ja voittaa isomman maan, niin onhan siinä tunnetta. Ja kun itse voittaa, ei sitä tunnetta voi sanoin kuvata.

Entä sitten kolmiyhteys eli urheilu, rauhantyö, nationalismi? Tuijan mielestä urheilun syvin olemus on se, että ihmiset tulevat yhteen kamppailemaan reilusti yhteisten sääntöjen puitteissa.

- Mutta aina kun ihmisistä on kysymys, tulee övereitä. Isänmaallisuus muuttuu nationalismiksi. Toisaalta se, mitä konfliktinratkaisuun urheilusta voisi mielellään lainata, ovat yhteiset, sovitut pelisäännöt. Tämän päivän sodat ovat usein niin monimutkaisia, että osapuolet eivät aina itsekään tiedä, ketä vastaan sotivat, Tuija pohtii.

Aarne Talvitie
Aarne Talvitie Kuva: Yle / Harri Hinkka Flinkkilä & Tastula

Johtajan pitää kuunnella

Aarnesta tuli ensimmäisen kerran joukkueen kapteeni jo juniorina. Silloin jännitti, mutta kokemus on tuonut varmuutta. Äidiltä on opittu ainakin se, miten tärkeitä vuorovaikutustaidot ovat.

- Mä olen aina ollut enemmän tarkkailija, ehkä jopa ujo. Mutta kun mut valittiin joukkueen kapteeniksi, se oli sellainen buusteri itseluottamukselle, että mä taidankin olla aika hyvä. Siitä lähti pelaaminen uuteen nousuun, Aarne sanoo.

Tuija sanoo, että vaikka puhuminen on helpompaa, on kuunteleminen silti tärkeämpää. Kuunteleminen on inhimillisen toiminnan ja myös kaiken konfliktinratkaisun ydin. Me saatamme ymmärtää omaa todellisuuttamme, mutta miten voi ymmärtää toisen ihmisen todellisuutta, jos ei ole halukas kuuntelemaan?

- Silti ihmisten kyky antaa anteeksi yllättää aina.

Tuija sanoo, että Aarne on kyllä häntä paljon kypsempi johtaja.

- Joskus ajattelin, että ihmiset ovat onnekkaita kun saavat minut pomoksi. Siitä on kävelty kivikkoinen polku tähän päivään. Alaiset ne johtamiskyvyt punnitsevat, en minä itse.

Kuka voittaa?

Filosofi Frank Martela on sanonut, että Suomi voittaa jääkiekossa, koska nuoret miehet ovat oppineet puhumaan tunteistaan. Onko näin, Tuija ja Aarne?

- Ei nyt pelkästään tunteista puhumalla turnauksia voiteta, mutta jotakin perää tuossa voi olla. Mä ainakin olen tunteellinen ihminen, Aarne sanoo.

Tuijan mielestä on täysi myytti, että nuoret miehet olisivat tuppisuita.

- Meillä käy paljon poikien kavereita, ja sanottavaa on. Puhutaan vaaleista, ilmastonmuutoksesta, paljon muustakin kuin jääkiekosta.

Jääkiekon voitot ovat absoluuttisia, sillä numerot kertovat lopputuloksen, mutta mikä Tuijan työssä sitten on voitto?

- Ei se sitä ole, että kaksi miestä paiskaa kättä ja sanoo, että nyt on rauha. Meidän työssä puhutaan vuosista, joskus vuosikymmenistä. Joskus ei edes tiedä, missä kohdassa konflikti loppuu ja normaali politiikka alkaa.

Unelmista totta?

Aarnen lukuvuosi yhdysvaltalaisessa Penn State -yliopistossa on jo alkanut ja polvi on reilassa. NHL-varaus on olemassa ja suurimmat unelmat liittyvät siihen. Mutta kiekkoilijan ura voi olla pienestä kiinni, siksi opinnot yliopistossa ovat se kuuluisa plan B.

Tuija sanoo, että iso unelma olisi, että ihmiskunta heräisi itsekkyydestään ja havahtuisi tekemään asioita yhdessä paremman maailman puolesta.

- Jääkiekkotermein, suomalaiset joukkueet ovat jo ylittäneet itsensä tänä vuonna. Ihminen pystyy parempaan kerta toisensa jälkeen, jos vain haluaa. Siihen uskon, sitä toivon.