Tuula Viitaniemi
Yle
Sofi Oksasen Puhdistus nähdään jälleen näyttämöllä. Wanda Dubiel eläytyy intensiivisessä monologissaan päähenkilö Aliide Truun ja Viron kohtaloihin. Esitys tiivistyy tarinaksi siitä, miten naisen ruumis aina uudestaan alistetaan vallan ja väkivallan välikappaleeksi. Penkkitaiteilija Tuula Viitaniemi kävi Teatteri Jurkassa.
Näyttämökuva vie ajatukset maalle, mummolaan. Pitsiverhot, rautasänky, putkiradio, kiikkutuoli. Itse säilöttyjä suolakurkkuja vanhassa jääkaapissa.
Lempeys ja seesteä tunnelma ovat tästä mummolasta kaukana.
Kun Wanda Dubiel astuu näyttämölle Puhdistuksen Aliide Truuna, hän tarttuu katsojaan napakalla otteelle, joka kestää koko kaksituntisen esityksen ajan. Intensiteetti ei notkahda hetkeksikään.
Puhdistus nähtiin alkujaan näytelmänä vuonna 2007, ja julkaistiin romaanina vuotta myöhemmin. Sen jälkeen teos on nähty useasti näyttämöllä, siitä on tehty elokuva, kuunnelma ja ooppera. Jurkassa nähtävä uusi tulkinta on silti perusteltu, jo pelkästään Wanda Dubielin loistavan näytteliljäntyön vuoksi.
Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen taitava ja varmaotteinen sovitus limittää Sofi Oksasen tiheää tekstiä entistä tiuhemmaksi kudelmaksi.
Iivanainen on dramatisoinnissaan jättänyt romaanin kertojista jäljelle vain Aliiden. Kirjan luvut sijoittuvat eri vuosikymmenille 1930-luvulta aina 1990-luvun alkuun saakka. Nyt kaikki tapahtuu Aliiden mielessä.
Ajan eri kerroksia väläyksenomaisesti lomittavaa tarinaa ei silti ole vaikea seurata.
Nyt kaikki tapahtuu Aliiden mielessä.
Samuli Laihon sävykäs musiikki ja äänisuunnittelu lomittavat osaltaan historian kerroksia toisiinsa.
Nykyhetkessä huligaanit heittävät kiviä Aliiden seinään. Itsekin pelästyn joka kerta kun kivi jysähtää! Hakkaava ääni säestää myös Aliiden kammottavia muistoja. Historia ja nykyhetki ovat äänimaisemassa yhtäaikaa läsnä.
Radiosta kaikuva särähtelevä, nostalginen musiikki riipii sydäntä.
Nuori Aliide rakastuu Hansiin ja joutuu katsomaan sivusta, kun isosisko Ingel vie miehen hänen silmiensä edessä. Kohtaus on vavisuttava.
– Katso minua, Hans, maanittelee Aliide. Mutta mies katsoo Ingeliä, ja kohtalokas katkeruuden siemen on kylvetty Aliiden sisimpään.
Romaanissa politiikka ja arki vainoharhaisessa Neuvosto-Virossa saavat enemmän tilaa. Iivanaisen ohjauksessa näkökulma on tiukemmin Aliidessa, hänen tunteissaan ja kokemuksissaan. Ympäröivän yhteiskunnan murrokset polttelevat kipuna hänen kehossaan, hänen mielessään.
Aliide on elämän kovettama nainen, sitkeä kuin torakka tai rotta. Hän on toiminnan ihminen, joka kivettää sydämensä ja pelastaa nahkansa.
Hän säilöö kurkkuja, sieniä, marjoja, keittää yrteistä lääkerohdoksia. Hän pettää siskonsa, tulee kidutetuksi ja raiskatuksi, hän tappaa empimättä. Hän pelastaa siskonsa rakastetun – vain jotta saisi tämän omakseen.
Raakoja raiskauksia tai muuta järkyttävää väkivaltaa ei kuviteta millään tavalla, mikä on tehokas ratkaisu. Tarina tapahtuu yhtälailla katsojan mielessä kuin näyttämöllä.
Aina tulee uusi nahkasaapas, astuu samalla tavalla kurkun päälle.
Pois silmistä, pois mielestä, uskottelee Aliide itselleen. Mutta vääriä tekoja, omia tai toisten, ei pääse pakoon. Hans ei koskaan katso Aliidea. Eikä Aliide saa koskaan rauhaa.
Ajat muuttuvat, mutta naisen kehoon kohdistuva vallankäyttö ja väkivalta pysyvät.
Esityksen ydinlauseeksi nousee tämä Aliiden repliikki:
– Vaikka rupla vaihtuu kruunuksi ja kaiuttimista soi joka päivä itsenäisyyslaulu, aina tulee uusi nahkasaapas, astuu samalla tavalla kurkun päälle. Eivätkä ne koskaan tule yksin, ne miehet, joilla on sellaiset saappaat millä voi polkea mitä vain.
Wanda Dubiel tulkitsee Aliiden elämää nuoruudesta vanhuuteen tarkasti, hän etenee tunteesta ja tilanteesta toiseen herkästi ja silti selvästi.
Jurkan näyttämö on pikkuruinen ja Dubiel on lähes kosketusetäisyydellä koko ajan. Näin raju ja fyysisyydessään ihon alle tunkeutuva tarina voisi aiheuttaa katsojassa ahdistunutta kiemurtelua. Nyt niin ei käy.
Toisin kuin romaani, tämä esitys saa ainakin minut välillä naurahtamaan. Tämä Aliide on tylyllä tavalla, pistävissä, mustissa havainnoissaan, myös hauska.
Dubiel elää todeksi niin Aliiden kovuuden kuin hänen pehmeytensäkin; hänen kaipuunsa, himonsa, yksinäisyytensä, pettymyksensä, särkyneen sydämensä.
Se, mikä Aliidea kantaa koettelemuksesta ja kärsimyksestä toiseen, on lopulta toivo. Aliide kestää kaiken, koska hän haaveilee, että joskus, ihmeen kautta, hän saa Hansin itselleen, edes yhden kerran pääsee miehen kanssa Tallinnaan kävelylle.
Dubielin tulkitsemana Aliidesta kasvaa ihminen, jota on pakko ymmärtää.
Puhdistus. Alkuperäisromaani Sofi Oksanen. Sovitus ja ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen. Skenografia Jenni Kääriäinen ja Hilkka-Liisa Iivanainen. Äänisuunnittelu ja musiikki Samuli Laiho ja Hilkka-Liisa Iivanainen. Valosuunnittelu Saku Kaukiainen. Ensi-ilta Teatteri Jurkassa 7.9.2019.
