Hyppää pääsisältöön

Tavallaan uusia näkökulmia silmät kiinni

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

(Tavallaan) uusia näkökulmia silmät kiinni

Vaikka pyrkii keksimään mukavia asioita tahallaan, niin silti niitä monesti onnistuu keksimään vain vahingossa.

Ja mikä yhteensattuma: juuri niin on käynyt minulle.

Kerronpa siitä, kerta tässä äärellä satutte olemaan.

Usein kun koittaa ilta, mietin, lukisinko jotain kirjasta, tutkisinko jotain netistä, katsoisinko jonkin videon, kuuntelisinko jotakin musiikkea, tai radiosta ihmispuhetta, vai menisinkö pitkäkseni ja ajattelisin jotakin kivaa aivolla.

Yhä useammin olen päätynyt siihen, että heittäydyn pitkäkseni ja annan ajatusten tulla ja mennä, valiten sitten jonkin kivan aiheen tai mielikuvan, ja alan funtsailla sitä.

Valittu aihe tai mielikuva voi olla vaikka joku hyvä, geneerinen lapsuusmuisto, kuten makkaranpaisto jollain Pielisen tai Pankajärven piilorannan vitivalkoiselle hiekkarannalle kyhätyllä ajopuunuotiolla.

Päättäessäni ryhtyä viettämään loppuiltaa ajatusten viihdyttämänä, usein sammutan huoneesta valon. Ja kun sen jälkeen suljen silmät, usein näkökenttään jääpi valosta joku viivekuva, jonka siis näkee silmät suljettuina. Ei mitään erikoista siinä.

Mutta jonain kertana, jahdatessani jotain mieluista ajatusta, jäin katselemaan niitä jälkikuvia, jotka harhailivat näkökentässä, pyrkivät uimaan päänsisäisen kuva-alan ulkopuolelle välillä, muuttivat väriä, muotoa jne.

Ja kerran sellainen jälkikuva muistutti minusta hieman taloa, joka on simppelisti piirretty: pitkulainen laatikko, jonka päällä on harjakatto.

Jälkikuva-talo oli noin 45 asteen kulmassa, niin että talon toinen pääty näkyi, ja katselukulma oli sellainen, että katselin taloa lintuperspektiivistä.

Jostain merkillisestä syystä sain päähäni kokeilla, pystyisinkö ajatuksen voimalla, keskittymällä, kääntämään tätä simppeliä 3D-rakennusta näkökentässäni.

Silmäluomeni olivat kokonaan kiinni, mutta kevyesti, ts. en puristanut silmiäni ”ruttuun asti”, vaan aistin, että suljettujen luomien alla silmät pääsivät vapaasti kääntyilemään.

Talo meinasi koko ajan karata kontrollistani, ja välillä se ”syntyi uudelleen”, ts. huoneeni valosta jäänyt jälkikuva nousi uudelleen näkyviin jossain uudessa kohtaa näkökenttää, ja talohahmotelmani samalla hyppäsi sinne.

Omasta mielestäni lopulta sain kuin sainkin taloa vähitellen käännetyksi, niin että katonharja osoitti eri suuntaan kuin aiemmin. En tiedä oliko kyseessä toiveajattelu, kääntyikö talo todella, vai oliko kyseessä useampi onnekas jälkikuvan uudelleenpulpahdus.

Joka tapauksessa kiinnostuin tästä erikoisesta huvista niin, että päätin kokeilla sitä joskus toistekin.

Meni aikaa, enkä muistanut koko kuvitellun talon pimeässäkääntöasiaa.

Mutta sitten se joku kerta jonain iltana pulpahti päähäni, kun jo makailin silmät kiinni, rem-unta odotellen.

Nyt ei ollut lampusta jäänyttä jälkikuvaa apuna, vaan suljettusilmäinen näkökenttäni tyhjänä aloin kuvitella (=toivoa), että näkisin jonkinlaisen talon hahmon.

Niitä näitä välähteli ja kohisi silmissä, mutta ei kunnollista taloa, ”tietenkään”.

Nöyrryin, ja päätin, että jos näen jonkin yhtenäisemmän oloisen pinnan tai viivan tapaista, alan sen varaan rakentaa kuvitelmataloa.

Ja annas olla, jonkin ajan päästä sain syntymään jonkinlaisen katonharjamuodostelman. Yritin kuvitella siihen talon päätyä, mutta se ei onnistunut.

Ähkin siinä aikani, turhautuneena, ja päätin yrittää kääntää edes sitä katonharjaa.

Jostain syystä katonharjan katselukulma oli sama kuin aikaisemmin; olin rakennelmaa ylempänä, ja pytinki oli näkökentässäni 45 asteen kulmassa, kuvasta vielä puuttuva lähempi pääty näkökentässä hiukan keskikohdasta vasemmalle.

Säästän lukijaa toistolta, ja kerron, että toistuvilla yrityksillä olen oppinut jollain lailla, heittelevän huterosti, kääntämään alkeellista taloa suljettujen silmieni näkökuvassa.

Siitä, miksi minulle helpoiten nousee hahmoista esiin juuri tuo katonharja-talohomma, minulla ei ole aavistustakaan.

Talon kääntely-yrityksiin joutuu keskittymään varsin kovasti, ja välillä annan aivoni herpaantua, ja lepään, pelkästään katsellen kaikkea, mitä suljettujen silmieni eteen tulee.

Lähinnä tulee erilaisia epämääräisiä kappaleita, viivoja, yksinkertaisia muotoja.

Niistä voi sitten keskittymällä hahmottaa jotain, esimerkiksi nähdä, että tuossa on 1920-luvun valtamerihöyrystä osa, näkyy laivan siluettia, savupiippu jne. Ja sitten kuva muuttuu, laivan savupiippu voi muuttua sukellusveneen torniksi, ja kuviteltu vedenalaisen torni periskooppeineen ja antenneineen on hetken päästä vaikka jonkinlainen öljynporauslautan poratorni- ja puomihässäkkä.

Mitään järjellistä, syvällistä, tajuntaa räjäyttävää näissä iltaisissa pimeäkatsannoissani ei ole esiin tullut, mutta mukavaa ajanvietettä ne ovat. Joskin kovaa keskittymistä vaativaa, mikäli yrittää pitää samaa kuvaa yllä, saati koettaa muuttaa sen asentoa.

Nyt kun tätä kaikkea tässä kuvailen - omaa kokemustani, jossa ei ole mitään dramaattista pointtia - tuntuu ihan tyhmältä tämmöisestä kirjoittaa.

Että ketä ihmettä tällainen kiinnostaapi. Että, ihmiset haluaisivat tavallisimmin lukea jotain hauskaa, ja nyt sanoo lukija, että wtf, eikä lol.

Mutta sitten nousee mieleen, että jos ja kun tästä silmät kiinni visualisoinnista on ollut itselleni iloa ja ajanvietettä, niin ehkä siitä voisi irrota hupia jollekulle toisellekin.

Liian paljon hupia kun ei liene kellään. Että, ehkä on huonokin apu parempi kuin ei sitäkään.

Toivoo!

Yksi monten puolesta.

Kommentit
  • Koulun hiihtopäivä (!!)

    Näin riivaa Saatana meitä, opinahjojen avulla.

    Pieni hiihtäjäparka uursi latua niin syvällä monimetrisessä hangessa, ettei sieltä hanki-urasta illalla hiihtäessään nähnyt kuin noin 2° kapean viirun tähtitaivasta, jos pipo silmillä edes jaksoi yrittää katsoa lumisesta ”ojastaan” ylös kuin Oscar Wilde.

  • Pieniä lämmön pilkahduksia

    Itsen varhaiskasvattumismuistelua, vaatimattomin annein.

    Koska noihin aikoihin ei ollut tietokoneita, nettiä, eikä paljon mitään muutakaan (paitsi verot, sairausvakuutustoimisto, invaliidien kioski, perunannosto, kuolema ja poliisi), piti lapsena keksiä jotakin tekemistä, että olisi ollut jotakin tekemistä.

  • Täti

    Erinomaisesta tädistään kertoo hra Kajo.

    Jos olisi aikoinaan pidetty täteyden olympialaiset, minun kelpo tätini olisi voittanut kaikki mitalit, ja yleisöäänestyksen.

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat