Sari Casal
Yle
Ympäristövaikuttaja ja ekoesikuva Leo Stranius paasasi maapallon epätoivoisesta tilasta jo silloin, kun me muut haukkasimme kokolihahampurilaistamme ja imaisimme muovipillillä kolaa kertakäyttömukista tyytyväisinä ilman syyllisyyden häivääkään. Paljon on muuttunut siitä, kun nuori Stranius havahtui maailman ahdinkoon. Nyt ympäristötietoisuus on valtavirtaistunut.
Leo Stranius pyöräilee työpäivän jälkeen kotiin 5-vuotiaan lapsensa kanssa Helsingin Käpylässä ja miettii, että onneksi hänellä on pyöräilevä perhe. Isompi, 8-vuotias lapsi, jaksaa polkea 50 kilometrin päivämatkan ja pienempikin jo parinkymmenen. Sitten kun heidän täytyy paeta, he kyllä jaksavat polkea.
Ajatus kestää vain hetken. Mutta viime aikoina toimeliaan ja elämänmyönteisen ympäristöaktivistin ja -asiantuntijan elämää on varjostanut ajatus siitä, että aika saattaa sittenkin loppua kesken. Ilmastokriisi on päässyt liian pitkälle. Meidän kaikkien on vielä paettava.
Silti ympäristön hyväksi täytyy toimia joka päivä jokaisessa valinnassa. Koska toivottomuus on moraalitonta. Sen hän on oppinut Jari Sarasvuolta. Sitä paitsi toivo ei ole se, mitä tarvitaan, vaan teot. Toivo kyllä seuraa perässä. Siitä häntä on muistuttanut ilmastoaktivisti Greta Thunberg.
Straniuskaan ei ole aina ollut aktiivinen. Hän kasvoi vähävaraisten isovanhempiensa hoivissa Pohjanmaalla Kannuksessa kouluikäiseksi saakka. Vaikka lapsuus oli kuin 1950-luvulta ilman erityisiä mukavuuksia, kuten sisävessaa tai lämmintä vettä, ei mitään tärkeää puuttunut. Straniuksella oli aina ruokaa, tuvan lämpöä ja huolehtiva mummo. Vaikka heillä oli vähän, siitä riitti aina jaettavaksi muillekin.
Leo Stranius syntyi lokakuussa Aleksis Kiven päivänä 1974 Neuvostoliitossa Leningradissa, jossa hänen taistolainen isänsä oli opiskelemassa ja naimisissa venäläisen tehdastyöntekijän kanssa. Hän asui elämänsä pari ensimmäistä vuotta opiskelija-asuntolassa. Vanhempien erottua, kuin ihmeen kaupalla, hänen isänsä sai huoltajuuden ja lähetti pienen lapsensa Suomeen omien vanhempiensa luo Kannukseen. Tätä Stranius pitää elämänsä ensimmäisenä onnenkantamoisena.
Suomessa oli mahdollisuuksia. Lapsena ja nuorena hän ei tosin niihin tarttunut, vaan selviytyi nipin napin koulussa ja poltti tupakkaa kavereidensa kanssa läheisen urheilukentän käytöstä poistetussa vessassa. Stranius vietti loma-ajat edelleen Kannuksessa, vaikka oli muuttanut kouluikään vartuttuaan isänsä uuden perheen luokse Helsinkiin. 11-vuotiaana hän vietti viikon yksin Kannuksen mökissä, kun mummo oli sairaalassa. Hän oli oppinut pärjäämään omillaan pienestä pitäen.
Helsingissä Stranius muutti useita kertoja isänsä mukana. 13-vuotiaana hän oli hetken omillaan asunnottomana, kun isän silloinen kumppani heitti heidät kadulle. Isällä oli parin viikon työmatka, ja hän jätti lapselleen vähän ruokarahaa. Silloinkin Stranius pärjäsi. Hän nukkui kaverinsa luona ja laski tiukan päiväbudjetin käyttövaroista. Hänestä oli kasvanut kaikkeen varautuva sopeutuja.
Joku toinen voisi voivotella lapsuuden hankaluuksia, mutta Stranius keskittyy hyvään ja kiittää mieluummin kuin moittii.
– Esimerkiksi isäni on ollut siinä aivan mahtava, että hän on antanut mulle aina tilaa ja vapautta olla oma itseni. Minua ei ole koskaan painostettu mihinkään tiettyyn muottiin.
Straniuksen peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli 6,6. Sillä ei lukioon mentäisi. Ei lukeminen toisaalta tuossa vaiheessa häntä kiinnostanutkaan. Hän tykkäsi värkätä tietokoneilla ja pääsi parin samanmielisen kaverinsa kanssa opiskelemaan Vallillan ammattikouluun tietotekniikkaa.
Se oli sattumaa ja onnenpotku, kuten myös Helsingin opiskelija-asuntosäätiön vuokrasoluasunto, johon hän pääsi asumaan isänsä muutettua Joensuuhun. Stranius kokee vahvasti, että hyvinvointiyhteiskunta auttoi häntä juuri silloin, kun hän oli vaarassa pudota.
Pian ammattikoulun päätyttyä Stranius sai vakituisen työpaikan tietoliikennelaitteiden testaajana. Hän oli tehnyt töitä jo 11-vuotiaasta saakka. Hän oli jakanut mainoksia, siivonnut ja toiminut puhelinmyyjänä. Jos halusi jotain, rahat oli tienattava itse. Mutta nyt Straniuksen elintaso nousi huomattavasti säännöllisen kuukausipalkan ansiosta.
Sitä paitsi hän on aina elänyt niukasti ja säästänyt pienistäkin ansioistaan pahan päivän varalle. Varmuuden vuoksi, jos jotain sattuu.
Niukan elämäntyylin ja säännöllisten palkkatulojen ansiosta Straniukselle on kertynyt omaisuuttakin. Tällä hetkellä hänen rahansa ovat kiinni asunnoissa Helsingissä. Se hävettää. Olisi noloa, jos ihmiset saisivat tietää, kuinka iso palkka hänellä nytkin on. Siitä huolimatta, että hän on aina tehnyt vapaaehtoistyötä ja kymmenen prosenttia nettotuloista menee lahjoituksiin. Köyhissä oloissa kasvaneelle Straniukselle varallisuus aiheuttaa ristiriitaisia tuntemuksia.
Joka tapauksessa edessä on ympäristökatastrofi, jossa raha ei auta. Siihen Stranius kertoo valmistautuneensa hävettävän vähän, vaikka yleensä kaikkeen varautuukin.
– Jos ei sitten lasketa sataa litraa soijamaitoa, jotka meillä on vaatekaapissa.
(Iso kasvimaitomäärä hankittiin oikeasti siksi, että kannatti tilata enemmän kertakuljetuksella luonnonvarojen säästämiseksi.)
Straniuksen ympäristöherääminen tapahtui aikuisuuden kynnyksellä. Hän muutti ruokavaliotaan pikkuhiljaa kasvispainotteisemmaksi ja lopulta vegaaniseksi. Ympäristöasioita käsittelevä tietokirjallisuus alkoi kiinnostaa, kuten ympäristöjärjestöjen toimintakin. Stranius alkoi muuttaa määrätietoisesti elämäntapaansa kestävämmäksi.
Hän pääsi ammattikoulupohjalta Tampereen yliopistoon lukemaan ympäristöpolitiikkaa.
Pääsykoekirjoina oli samoja teoksia, joita hän oli ahminut jo aiemmin. Kun opiskelupaikka yliopistoon aukesi ensiyrittämällä, Straniuksen itsetunto nousi harppauksin. Hän pystyisi mihin vaan, jos oikeasti jotain haluaisi.
Stranius opiskeli, kävi töissä ja toimi aktiivisesti ympäristöjärjestöissä samanaikaisesti. Vaikka hän koki ympäristöasiat intohimoisesti, kesti pitkään ennen kuin hän uskalsi irtisanoutua hyväpalkkaisesta tietoliikennealan työstään ja alkoi tehdä järjestötyötä täysipäiväisesti. Vaikka rahallinen palkka pieneni, henkinen pääoma kasvoi. Stranius pääsi tekemään juuri sitä, millä oli eniten merkitystä.
Ja hän tekee paljon.
Vuosien 2007–2016 vaikuttamistyö lukuina:
– 675 haastattelua televisioon, radioon tai lehtiin
– 681 puhetilaisuutta tai luentoa
– 278 lausuntoa tai aloitetta
– 379 kolumnia tai kirjoitusta
– 299 tiedotetta
– 1 722 blogikirjoitusta
– 3 866 kokousta
lähde: Ekoistin muistelmat, Leo Straniuksen omaelämäkerta
Stranius on monella mittarilla menestyjä. Hän on päätynyt johtotehtäviin ja on lisäksi Helsingin kaupunginvaltuutettu. Hän on yhteiskunnallinen vaikuttaja ja monelle ekologisen elämäntavan esikuva.
Stranius pyöräilee läpi vuoden, omistaa vähän tavaraa, ei osta turhuuksia, pukeutuu aina samoihin vaatteisiin, minimoi sähkön- ja lämmönkulutuksen, käy pikaisesti suihkussa ja niin edelleen.
Välillä Stranius tuntee olevansa oman ekobrändinsä vanki. Jos lapsi vaatii muovista tikkaria kaupassa, ja hän päätyy ostamaan sen, hän pelkää moittivia katseita. Myös teknologiset vimpaimet, kuten älykello, ovat pahe dataa rakastavalle Straniukselle. Toisaalta paine on positiivista.
– Se tukee mua olemaan hyvä ja kunnollinen.
Nykyisin Straniuksen vuosittainen hiilijalanjälki on 2000—3000 kilogramman välissä. Se on noin neljänneksen keskivertosuomalaisen määrästä.
Siihen hän pääsee elämällä hyvää ja täysipainoista arkea. Onnellisuus tulee jostain aivan muualta kuin tavarasta ja kuluttamisesta.
Straniuksen tärkein missio on edelleen maailman pelastaminen. Tai ainakin sen pitäminen elinkelpoisena tulevillekin sukupolville. Hän haluaa tehdä kaikkensa vielä, kun jotain on tehtävissä. Elämä on itseisarvo, ja sitä tulee suojella.
– Ennen kuin lopetan tekemisen, Suomi on siirtynyt sosiaalisesti oikeudenmukaiseen hiilineutraaliin kiertotalouteen, jossa luonnon monimuotoisuus lisääntyy. Tämä on jotenkin se mun tehtävä.
Ja Stranius tekee, vaikka usko hyvään tulevaisuuteen horjuu. Koska toiminta luo toivoa. Koska on pakko.
Leo Straniuksen omaelämäkerta Ekoistin muistelmat (Into Kustannus) julkaistaan 27.9.2019
