Tuula Viitaniemi
Yle
Yuval Noah Hararin menestysteos Sapiens – Ihmisen lyhyt historia nähdään Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Lopputulos on kiehtova ja omaperäinen aikamatka lajimme alkuhämäristä nykyhetkeen. Penkkitaiteilija Tuula Viitaniemi vaikuttui Sapiens-sovituksesta.
Miten kääntää teatteriksi tietokirja, joka tekee kokoavan tulkinnan siitä, mikä ja miksi nykyihminen on?
Kansallisteatteri on yhdessä Wauhaus-kollektiivin ja Zodiakin kanssa innostunut haasteesta, ja sovittanut näyttämölle Yuval Noah Hararin menestysteoksen Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011).
Aikajana on vähintäänkin 70 000 vuotta. Aikaa sen läpikäyntiin menee työryhmältä tunti ja 40 minuuttia, ilman taukoa.
Dramaturgiaansa ja estetiikkaansa tekijät ovat lainanneet elementtejä luontodokumenteista ja luonnontieteellistä museoista.
Näyttelijöillä on kasvoillaan naamiot. He ovat mykkiä, mutta aukovat välillä suutaan kertojan mukana. Esityksen ohjaajista toinen, Wauhaus-ryhmän Anni Klein, on kehittänyt kyseistä playback-tekniikkaa useissa produktioissa.
Jarmo Heikkisen Avarasta luonnosta tuttu ääni saattelee katsojaa kaukaa esihistoriasta kohti nykypäivää. Mikä täydellinen valinta! Kukaan muu kuin Heikkinen ei voisi samalla taidolla ja uskottavuudella kuljettaa tätä teatteridokumenttia eteenpäin.
Naamiot sopivat Sapiensin kuvastoon hienosti, sillä nyt ei ole kyse yksilöstä vaan lajista. Kun näyttelijöiden kasvot ovat piilossa, suuntautuu katsojan huomio ihmisyksilöstä kokonaisuuteen.
Niinkuin esityksessä väitetään: kielemme ja kommunikointimme lienee kehittynyt juoruilusta, ja olemme mestareita lukemaan lajitovereidemme vähäisiäkin ilmeitä ja eleitä. Se on meidän kenties kehittynein ominaisuutemme!
Olemme mestareita lukemaan lajitovereidemme vähäisiäkin ilmeitä ja eleitä.
Minna Leinon dramatisoima esitys lähtee liikkeelle nyt-hetkestä, Kansallisteatterin näyttämöstä ja katsomon hämärässä istuvasta yleisöstä. Juuri tällä samaisella näyttämöllä tarinoita kertova ihminen on pohtinut lajinsa merkitystä jo vuodesta 1902 asti.
Miten sopivaa, että Kansallisteatteri sijaitsee Helsingin kulmauksessa, jonka nimeksi on aikoinaan annettu apina-kortteli!
Teatterin suurkuluttajana iloitsen siitäkin, että valtakunnan päänäyttämöllä nähdään tällaista, rohkeasti uutta hakevaa ilmaisua.
Samuli Laineen lavastus on komeiden, puhuttelevien näkyjen sarja.
Kerrontaa jäsentelevät Hararin esiin nostamat vallankumoukset: kognitiivinen vallankumous, maanviljelyn vallankumous ja tieteellinen vallankumous.
Ensiksi mainittu synnytti – kenties evoluution oikusta – lajillemme kyvyn kuvitella.
Sapiens muistuttaa, että monet vakaina tosiasioina pitämämme asiat ovat itseasiassa tarinoita, joiden voima perustuu mielikuvitukseen ja kollektiiviseen luottamukseen. Näitä kuviteltuja järjestelmiä ovat muun muassa raha, pankkilainat, valtiomuodot, ideologiat ja uskonnot.
Huvittavassa kohtauksessa sapiens-yksilö yrittää vakuuttaa apinaa luovuttamaan banaaninsa itselleen. Vastikkeeksi apina saisi kuoleman jälkeen loputtomasti banaaneita. Arvannette, että apina piti herkkunsa.
Maanviljelyn vallankumouksessa vehnä kesytti sapiensin, teki metsästäjä-keräilijästä selkävaivaisen palvelijansa.
Näyttelijät raahaavat kohtauksessa näyttämölle aina vaan lisää vehnäpeltoja. Hahmojen apinamaisuus karisee, karvapeitteen tilalle ilmestyy vaatteita.
Vehnän ansiosta väestön määrä pystyi kasvamaan valtavasti. Ja ylijäämäruoan ansiosta syntyi joutilaisuutta. Toisten raataessa muutamien yksilöiden oli mahdollista hallita, sotia, tai tehdä vaikka taidetta. Muutamien elämä parani, useimpien muuttui vain huonommaksi.
Kuten kertoja Jarmo Heikkinen lausahtaa: “Historia on jotain, mitä erittäin harva ihminen on ollut tekemässä sillä aikaa, kun loput olivat kyntämässä peltoja ja kantamassa vesiämpäreitä.”
Yksi niistä harvoista on tässä esityksessä Hamlet, joka useasti toikkaroi pääkallonsa kanssa näyttämön halki.
Afrikan savanneilta ja monista ihmislajeista siirrytään tarinan lopun lähestyessä yhden lajin hallitsemiin tehdassaleihin, pankkeihin ja kauppoihin.
Tieteellinen vallankumous on vienyt lajimme aina uusien kysymysten ja keksintöjen äärelle. Se on synnyttänyt illuusion ylivertaisuudesta, suorastaan jumalallisesta kaikkivoipaisuudesta.
Esitys muistuttaa, että kyseessä on oikeastaan tietämättömyyden vallankumous, joka perustuu oivallukseen siitä, kuinka vähän ymmärrämme maailmankaikkeutta ympärillämme.
Traagista on, että sama vallankumous, joka on vienyt sapiensin huimiin saavutuksiin, on viemässä meitä kohti koko nykyisenkaltaisen elämän tuhoutumista.
Vaikka Sapiens maalaa lopussa silmien eteen synkän vision, se silti pikemminkin tyynnytti ja virkisti kuin masensi. Esitys haastaa myös miettimään tulevaa: mitä me sapiensit nyt haluamme haluta? Voisimmeko yhdessä uskoa sellaiseen tarinaan, joka auttaisi meitä pelastamaan sivilisaatiomme?
Kun ajattelee lajimme historiaa kokonaisuutena Hararin lailla, nykyhetken maailma valtavine onnistumisineen ja katastrofaalisine tuhoineen käy ymmärrettävämmäksi.
On inspiroivaa – vaikka hitusen kauhistuttavaa – ajatella vaikka nyt vaaleja tarinoiden kamppailuna. Suosituin tarina voittaa.
Mitä me sapiensit nyt haluamme haluta?
Kaikki ei kuitenkaan ole tarinaa. Vaikka kaikki yhtäaikaa lakkaisimme uskomasta painovoimaan, pysyisimme silti maan kamarassa kiinni. Entä jos menettäisimme kaikki samanaikaisesti uskomme rahaan?
Teatterissa oli mukanani teini-ikäinen sukulaispoikani, joka lukee juuri nyt Hararin kirjaa. Mutta esitys toimii hyvin myös meille, jotka emme ole kirjaa vielä lukeneet.
Esityksen jälkeen meillä kummallakin oli niin levoton olo ja mieli ajatuksia täynnä, että oli mahdotonta mennä kotiin! Niinpä lähdimme kävelylle iltaöisestä sateesta huolimatta, purimme kokemusta ja juttelimme. Suosittelen lämpimästi ottamaan nuorisoa mukaan Sapiensin katsomoon, sen verran antoisiin ajatuskulkuihin esitys ainakin meidät innoitti.
Niinkuin Kansallisteatterin näyttämöllä useaan kertaan todettiin: kaiken tämän voisi kertoa myös toisin.
Alkuperäisteos Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia (2011).
Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen. Sovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino. Lavastus Samuli Laine. Pukusuunnittelu Laura Haapakangas. Valosuunnittelu
Jani-Matti Salo. Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen. Alkuperäisen musiikin sävellys Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen. Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen.
Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu Sanna Sucksdorff. Kertoja Jarmo Heikkinen. Rooleissa Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis.
Yhteistyössä Kansallisteatteri, W A U H A U S ja Zodiak ‒ Uuden tanssin keskus. Ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 11.9.2019.
