Tutkija Katariina E. M. Vuoriselle on myönnetty tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Kirjailijanimellä Maria Katajavuori hän pohtii, voidaanko ihmiskuntaa uhkaava ympäristötuho estää. Kirjassaan Kuoleman ja elämän kysymys – miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle hän lähestyy aihetta solutasolta alkaen ja tarjoaa biologin näkemyksen sille, miksi maailma on menossa kohti ympäristökatastrofia.
Helsingin keskustaa piiskaava sadekuuro kastelee kadut ja kulkijat. Kylmä tuuli saa kädet kohmeeseen, mutta vastikään tutkimusmatkaltaan Siperian tundralta palannut ekologi ei valita. Hänen mielenmaisemansa sijaitsee puurajan yläpuolella, missä harvemmin hikoillaan helteissä.
Katariina Vuorinen on Helsingissä noutamassa hänelle myönnettyä tiedonjulkistamisen valtionpalkintoa, ja pian matka jatkuu kotiin Norjan Trondheimiin. Palkintorahoilla voisi helposti ostaa lentolipun, mutta Vuorinen matkustaa arvojensa mukaisesti. Viiden tunnin ja kahden lennon sijaan hän reissaa kaksi vuorokautta: ensin laivalla, sen jälkeen junalla, ja sitten vielä toisella junalla.
– Yritän miettiä, millaisen ympäristöjäljen jätän jälkeeni. Teen itselleni luontevia arjen tekoja, esimerkiksi ruuan dyykkaamista tai paikasta toiseen liikkumiseen liittyviä valintoja.
26-vuotias tutkija kirjoitti kirjaansa kolmisen vuotta. Elämään ja kuolemaan liittyvät kysymykset ovat isoja filosofisia kysymyksiä, ja Vuorinen kertoo aiheen askarruttaneen häntä biologian ja yhteiskunnan kannalta jo lukioaikoina.
Kun synnyin, olin jo aloittanut kuolemisen.
Kirjassaan hän kuvailee, miten jokaiselle eliölle kuolema on jonkinlainen loppu. Kun siirrytään ihmislähtöisen kuolemakäsityksen ulkopuolelle, onkin jo vaikeampaa vastata siihen, millainen loppu lasketaan kuolemaksi.
Vuorinen ottaa esimerkiksi mansikan. Sen taimista muodostuu rönsyjä, mutta mitä tapahtuu, kun vanha taimi kuolee? Rönsyt jatkavat elämää, ja muodostavat uusia rönsyjä. Onko mansikka siis kuollut vai ei?
Ihminen sen sijaan osaa kuluttaa itsensä ja ympäristönsä loppuun. Järjellisenä olentona ihminen myös tietää, että kaikki tekemänsä valinnat eivät palvele elämää, vaan ne voivat edistää myös tuhoa. Miksi ihmiskunta sitten toimii itsetuhoisalla tavalla, ja miksi ponnistelumme olemassaolon puolesta eivät tuota toivottavaa tulosta?
– Nämä ovat paitsi filosofisia, myös konkreettisia kysymyksiä. Mikä tahansa eliö kuluttaa voimavarojaan loppuun kuten ihminen, mutta kiinnostavaa on se, miksi juuri ihminen ei lopeta resurssiensa kuluttamista.
Kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme vallitsevia rakenteita voi hänen mukaansa verrata biologisiin organismeihin ja elämäntapoihin. Kun ne kerran ovat evoluutiossa tai kulttuurievoluutiossa kehittyneet, niistä on tosi hankala päästä eroon. Ei evoluutiosta noin vain aleta pakittaa.
– Ihmisellä riittää kyllä rationaalisuutta, mutta emme osaa käyttää sitä sillä tavalla, joka hyödyttäisi meitä itseä eniten, Vuorinen sanoo.
Sen jälkeen, kun ihmisten määrä ja kulutus ovat lähteneet kasvuun, on vaikea palata arkielämässä käyttämään esimerkiksi täysin uusiutuvia luonnonvaroja. Hanavedestä, markettiruuasta ja fossiilisten polttoaineiden varassa liikkumisesta on tullut rituaaleja, joista on hyvin vaikea luopua.
Tämä suuri kopioitujien kilpa, jota elämäksikin nimitetään, voi päätyä sekä nerokkaisiin sopeumiin että oman tuhonsa sinetöiviin geeni-, solu- ja yksilötyperyksiin.
Kirjaa on pidetty myös pamflettina, eikä Vuorinen pane pahakseen, jos kirja kuluisi myös päättäjien käsissä.
– Ilmastoasioista puhutaan hirveästi juuri nyt, ja keskustelu on vilkastunut vuosi vuodelta. On solmittu ilmastosopimuksia, mutta mikä niiden merkitys on ollut? Paljon on puhetta, mutta vähemmän tekoja. Ilmastoahdistus on kyllä ihan perusteltua.
Vaikka Vuorinen näkee itsensä usein aika pessimistinä, hän haluaa pitää kiinni pienistä toivonpilkahduksista joka puolelta kantautuvista synkistä ilmastouutisista huolimatta.
– Meillä on keinoja ehkäistä ekokatastrofeja, ainakin teoriassa. Jos miettii ilmastosopimuksia tai muita kansainvälisiä monimuotoisuuteen liittyviä sopimuksia, niin välineitä on. Niihin pitäisi vaan kasata enemmän panoksia, etteivät ne jäisi hampaattomiksi paperisopimuksiksi. Masentumiseen vaipuminen ei ole hyvä vaihtoehto, pitäisi pysyä toimintakykyisenä.
Maa on merkillisen ihana paikka, sekä elämän että kuoleman arvoinen, olemassaololtaan suurimman kiitoksen ansaitseva tuhon ja kestävyyden systeemi.
Tuuli taivuttaa sadetta vaakasuoraan ja saa jo takinliepeetkin kastumaan. Oivallinen hetki kysyä tutkija-kirjailijan luontosuhteesta, vaikka vallitseva säätila ei ole parhain mahdollinen. Helsingin luonto on juuri nyt märkääkin märempi.
Vaikka arktisilla alueilla viihtyvälle Vuoriselle luonto on muutakin kuin yksittäinen paikka, hän nimeää yhden itselleen merkittävän sielunmaiseman.
– Pidän vuoristoympäristöistä – että pääsee välillä metsään, ja välillä voi kiivetä vaikka vuorenhuipulle. Lempipaikkani sijaitsee Finnmarksviddanilla Pohjois-Norjassa. Siellä on järviä ja pieniä puroja, joissa pääsee helposti kalastamaan. On selkeää vuoristoa, mutta myös tasaista hienoa tunturiylänköä, viddaa. Siellä myös ajatukset virtaavat paremmin.
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan esityksestä vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot merkittävästä ajankohtaisesta tai esimerkillisestä ja pitkäjänteisestä tiedonjulkistamistyöstä.
