Hyppää pääsisältöön

Harri Gustafsberg: ”Uhkaavassa tilanteessa mieli temppuilee – kännykkä voi näyttää aseelta”

Harri Gustafsberg, Anne Flinkkilä, Jussi Makkula
Harri Gustafsberg, Anne Flinkkilä, Jussi Makkula Kuva: Yle / Harri Hinkka Flinkkilä & Tastula

Kaksi Karhua ja mielen supervoimat. Harri Gustafsberg halusi tietää, miten paniikki ja stressi vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen. Jussi Makkula taisteli tiensä takaisin elämään Mikkelin panttivankidraaman jälkeen.

Harri Gustafsberg opiskeli piirtäjäksi, kun luki lehdestä ilmoituksen poliisikoulusta. Siitä alkoi 25 vuotta kestänyt poliisin taival, josta suurin osa kului salaperäisessä valmiusryhmä Karhussa.

- Nuorena sitä halusi hyppiä helikopterista ja ammuskella, kokemuksen myötä tuli sitten syvempiä sävyjä, halu ymmärtää ihmisen mieltä ja myös toimia hyvän puolesta, sanoo Harri.

Kauhajoen koulusurmat, 11 vuotta sitten. Harri oli muiden Karhujen kanssa menossa paikalle, mutta liian myöhään. Mitään ei ollut tehtävissä,10 ihmistä oli kuollut ja ampuja menehtyi myöhemmin sairaalassa.

- Onko tässä työssä mitään järkeä, kun ei taaskaan pystytty auttamaan. Se oli se iso kysymys meille kaikille.

Asiaa pohdittiin kotimatkalla ja myöhään yöhön. Siitä lähti Harrin tie kohti tätä päivää. Isoja kysymyksiä: miten ihminen toimii paniikissa, stressissä, miten mieli ja keho rauhoitetaan. Tärkeitä asioita meille kaikille, ei vain poliiseille.

- Mielellä on supervoimia, ja kaikkea ei vielä ymmärretä.

Mies, jonka ei pitänyt jäädä henkiin

Jussi Makkula oli poliisin valmiusryhmä Karhun komennuksella Mikkelissä elokuussa 1986. 33 vuotta sitten Suomi heräsi siihen, että Mikkelin torilla oli räjähtänyt.

Helsingin Jakomäessä tapahtuneen pankkiryöstön jälkeen ryöstäjä panttivankeineen ajoi auton Mikkeliin. Ryöstäjä räjäytti auton. Kaappari ja yksi panttivanki kuolivat ja kaksi nuorta naista juoksivat pakoon viime hetkellä. Karhu-poliisi Jussi Makkula oli parin metrin päässä autosta.

- Luulen muistavani, että tyttö juoksi syliini ja sitten pimeni. Mitään ei ole palannut mieleen tähänkään päivään mennessä, Jussi kertoo.

Jussi Makkulan poliisin ura päättyi 38-vuotiaana.

- Olen mies, jonka ei pitänyt jäädä henkiin. Kollega näki verisen möykyn maassa ja sanoi, että nyt taisi pojat mennä. 38 leikkausta tehtiin, mutta sydän oli vahva kuin härällä ja jaksoi lyödä ja lyödä, kertoo Jussi.

Poliisi ja suuret tunteet

Mikkelin panttivankidraama oli käännekohta paitsi Jussille myös Suomen poliisitoiminnalle. Jussi heräsi todellisuuteen, jossa poliisi olikin roisto eikä sankari. Lehdessä Jussia kutsuttiin tappajaksi. Vastuunkantajia ei johdostakaan tahtonut löytyä.

- Eihän se hyvältä tuntunut, kun tiesin, mikä oli totuus. Itse en joutunut syytteeseen, todettiin, että en ollut ampunut. Mutta osani sain lynkkausmielialasta, Jussi muistelee.

Harri miettii sitä, miten paniikki vaikuttaa ihmiseen.

- On stressiä, jonka ihminen tulkitsee uhaksi, ja silloin meistä tulee itsekkäitä. Ihminen ajattelee vain itseään, eikä siinä ole eroa, oletko ministeri vai kadun tallaaja. Mikään virka-asema ei suojaa, mieli toimii samalla tavalla, Harri sanoo.

Jussi sanoo, että lähimuisti pätkii, toisesta silmästä lähti näkö ja korvakin jouduttiin rakentamaan uudelleen. Fyysisten vammojen kanssa pystyy elämään, mutta suurin epäoikeudenmukaisuuden kokemus on ollut vuosien tappelu korvauksista.

- Kyllä on tullut mieleen, että jos tietäisi mitä on edessä, lähtisikö etulinjaan. Onko sillä mitään arvoa, kun vammautuu ihmisiä suojellessaan?

Miksi toiset näyttävän selviävän helpommin?

Kun Karhu-ryhmään ei löytynyt sopivaa henkisen suorituskyvyn valmentajaa, Harri päätti ryhtyä sellaiseksi itse. Matka on johtanut poliisista yritysmaailmaan ja kirjailijan sekä tutkijan ammattiin.

Resilienssi suomennetaan usein palautumiskyvyksi ja on yksi Harrin intohimon kohteista.

- Se tarkoittaa sitä, että kun tilanteet muuttuvat, olet mahdollisimman nopeasti sen muutoksen päällä. Ymmärrät, mitä tapahtuu. Vaikeasta tilanteesta palautuu ja toipuu ja voi jopa vahvistua, Harri määrittelee.

Jussi arvelee, että hänelle on luontaista ratkaisukeskeisyys ja eteenpäin katsominen. Hän puhuu asioista, sata ja jopa tuhat kertaa, jos vain joku jaksaa kuunnella.

- Puhumalla parannan itseäni enkä peittele herkkyyttäni. Aluksi tuli aina itku. Kun makasin sairaalassa, pieni poikani sanoi, että nyt minulla ei ole enää isää. Se pisti myös parantumaan, Jussi kertoo.

Onko Jussi siis luontaisesti resilientti? Harrin mielestä on.

- Kun on halu kertoa asioita, käydä läpi tunteita, se vapauttaa. Ja toinen iso asia on tuo merkityksellisyys. Kun päätit, että pojalla on vielä yhtenä päivänä isä, niin se antaa merkityksen sille eteenpäin menemiselle. Se on valtava voimavara ihmisessä.

Pahan todistajana

Harri on kirjoittanut kirjan Karhu-vuosistaan ja sanoo, että pahimpia tilanteita ovat olleet ne, kun on nähnyt, miten ohut ihmisen elämänlanka on. Haulikon piippu on ollut vasten otsaa monta kertaa, ja itsekin on tullut ammuttua, muttei kuitenkaan kuolettavasti.

- Poliisi on melkein päivittäin tekemisissä ihmisen pimeän puolen kanssa, mutta mikä sitten on pahuutta, se onkin iso kysymys. Onko pahuutta myös se, että näkee pahuuden tapahtuvan eikä puutu tilanteeseen? Voiko paha teko olla joskus moraalisesti oikein? Onko hyveen vastakohta pahe vai pahuus?

Jussi sanoo, että vaikka siitä on jo 33 vuotta, kun viimeksi lähti poliisina töihin, poliisin mentaliteetti on edelleen olemassa.

- Minulla on vahva oikeudenmukaisuuden taju, ja siksi myös vääryyksien ja väärien tekojen näkeminen tekee edelleen pahaa.

Mutta ne mielen supervoimat. Jos Harrilla ja Jussilla olisi supervoimia, minkälaisten arvojen he toivoisivat tätä maailmaa johtavan?

- Toivoisin, että me ymmärrettäisiin, että on aina enemmän kysymys meistä kuin minusta. Millaisen maapallon jätämme jälkeemme, mikä on minun osani ja vastuuni?

Jussi kiteyttää elämänfilosofiansa edesmenneen anoppinsa sanoihin.

- Yhdelle yhtä, toiselle toista ja kaikille riittää. Ei voi koskaan tietää, mikä on toisen ihmisen tarina.

Flinkkilä & Tastula, TV 1 lauantaina 5.10. kello 17.10 ja sunnuntaina 6.10. kello 9.05 sekä Yle Areena