Hyppää pääsisältöön

Avaruusromua: Psykedeelinen äänikone nimeltä TONTO

Tonto's Expanding Head Bandin soitin TONTO.
Tonto's Expanding Head Bandin soitin TONTO. Kuva: Jukka Mikkola Tonto's Expanding Head Band

Manhattanin sydämessä, New Yorkissa, vanhan baptiskirkon tiloissa, avattiin kesäkuussa vuonna 1969 uusi, tuolloin nykyaikainen studio, Media Sound.

Newyorkilaissyntyinen Robert Margouleff oli samoihin aikoihin hankkinut itselleen uuden, omituisen soittimen: modulaarisen Moog-syntesoijan.

Alun perin hän oli saanut klassisen laulukoulutuksen, mutta oli tuohon aikaan enemmänkin kiinnostunut oudon musiikin, etenkin kokeellisen elokuvamusiikin tuottamisesta. Siksi hän oli hankkinut uuden soittimen.

Vuonna 1969 Moogit olivat harvinaisia ja haluttuja laitteita. Ne olivat kalliita, suurikokoisia ja monimutkaisia härveleitä. Jokainen studio halusi sellaisen. Ja niinpä intressit kohtasivat: Robert Margouleff pystytti uuden elektronisen soittimensa uuteen studioon.

Uuteen studioon oli myös palkattu uusi pääteknikko, Englannista kotoisin oleva Malcolm Cecil. Hän oli studiotöihin siirtynyt teknisesti lahjakas ammattimuusikko, kontrabasisti, joka oli soittanut sekä jazzia että klassista musiikkia.

Ja New Yorkissa, Media Sound -studiossa miesten tiet kohtasivat. Se oli outo kohtaaminen.

Robert Margouleff oli omaksunut ajalle tyypillisen vaihtoehtoisen tavan työskennellä: hän oleili studiossa, modulaarisen Mooginsa seurassa, yleensä vain öisin. Malcolm Cecil työskenteli studioteknikkona pääosin päivisin, kun studiossa oli asiakkaita.

Mutta joskus kävi niin, että pääteknikon oli jäätävä ylitöihin. Uusi studio alkoi olla sen verran suosittu.

Eräänä yönä studion hämärässä miehet kohtasivat.

"Sinä olet varmaankin se uusi pääteknikko", kysyi Robert Margouleff.

"Minä olen Bob", hän jatkoi. "Ja minä omistan tuon härvelin", hän sanoi, viitaten seinän viereen kasattuun modulaariseen Moog-syntesoijaan.

"Mikä se oikeastaan on", kysyi Malcolm Cecil.

"Se on Moog-syntikka", vastasi Robert Margouleff.

"Ja sillä voi siis tehdä musiikkia", jatkoi Malcolm Cecil.

"No, en tiedä onko se musiikkia vai mitä, mutta minäpä soitan sinulle yhden nauhan", sanoi Robert Margouleff.

Ja niin miehet kuuntelivat puolisen tuntia kummallisia ääniä, keskustelivat hetken, ja loppu on historiaa.

Robert Margouleff ja Malcolm Cecil alkoivat työskennellä yhdessä. Margouleffin modulaarisen Moogin ympärille alkoi kehittyä laitekokonaisuus, joka sai nimekseen TONTO, The Original New Timbral Orchestra. Ja idea oli sanassa orchestra, orkesteri.

Tuon aikaiset syntesoijat olivat monofonisia, eli niillä sai kuuluviin vain yhden äänen kerrallaan. Niillä ei voinut soittaa sointuja, eikä yleensäkään useita ääniä yhtaikaa. Mutta miehillä oli idea: mitä jos hankittaisiin useita syntesoijia ja soitettaisiin niitä yhtaikaa? Ja jos ne vielä saisi jotenkin kytkettyä toisiinsa, toimimaan yhdessä, siinä meillä olisi elektroninen orkesteri. Siinä meillä olisi laite, jolla voisi soittaa useita ääniä yhtä aikaa. Laite, jolla voisi tehdä melkein mitä vain.

Tästä ideasta alkoi miesten omistautuminen vain yhdelle asialle, TONTO:lle.

Kuten muistamme, Malcolm Cecil oli historialtaan jazzmuusikko, ja niinpä hän New Yorkissa ollessaan tutustui paikallisiin jazzmuusikoihin. Eräs heistä, huilisti Herbie Mann, oli eräänä päivänä studiossa ja miehet soittivat hänelle kaksi TONTO:lla tekemäänsä raitaa: toinen oli Aurora ja toinen oli Cybernaut.

Kun jazzhuilisti Herbie Mann oli kuullut tämän musiikin, hän kysyi miehiltä suoraan: tahdotteko te levytyssopimuksen? Hänellä nimittäin oli oma pieni levymerkkinsä, nimeltään Embryo. Ja tuon merkin levyjä jakeli suuri Atlantic -levy-yhtiö. Studiovelhomme vastasivat myöntävästi. Yhtäkkiä heillä oli levytyssopimus. Asia innosti heidät tekemään lisää musiikkia, ja kesäkuussa 1971 ilmestyi heidän ensimmäinen albuminsa: Tonto's Expanding Head Bandin levy Zero Time.

Koko Zero Time -albumi oli tehty yksinomaan TONTO:lla, miesten rakentamalla syntesoijakokonaisuudella, joka oli koottu monista eri tahoilta lähtöisin olevista laitteista.

TONTO:ssa oli tuolloin kaksi täysikokoista Moogin kolmossarjan modulaarista syntesoijaa, kaksi ARP 2600 -syntesoijaa, neljä Oberheimin analogista SEM-syntesoijaa, useita modulaarisen Serge-syntesoijan yksiköitä, kaksi Moogin niin kutsuttua rumpumoduulia, ja englantilaisen EMS-syntesoijan yksiköitä. Ja kokonaisuuteen oli liitetty kaikkiaan neljä koskettimistoa.

Kaikki nuo erilliset laitteet oli enemmän tai vähemmän onnistuneesti kytketty yhteen Malcolm Cecilin teknisellä taituruudella. Hän oli kotimaassaan Englannissa työskennellyt elektroniikan parissa. Hän ymmärsi sähkötekniikkaa ja hänellä niin sanotusti pysyi kolvi kädessä. Ja niinpä hän yli kymmenen vuotta ennen MIDI-järjestelmän syntyä rakensi yhteisen käyttöliittymän kaikille noille eri valmistajien tekemille laitteille.

TONTO:lla saattoi soittaa kymmenenkin ääntä yhtaikaa, ja se oli tuolloin ennenkuulumatonta. Ja ennenkuulumaton oli myös kokonaisuuden hinta: reilusti yli 150 00 dollaria. Mutta TONTO ei ollut myytävänä.

Se olisikin ollut oikeastaan aika mahdoton ajatus. Tonto täytti kokonaisen huoneen. Se muistutti lähinnä Salvador Dalin maalaamaa puhelinkeskusta: massiiviset kytkentäpaneelit kaartuivat soittajan ylle, ja lukemattomat johdot risteilivät paneeleissa kuin Jackson Pollockin maalaamina. Tuollaista soitinta ei ollut nähty koskaan, ja se teki musiikkia, jollaista kukaan ei ollut vielä kuullut.



Malcolm Cecil
asui 1970-luvun alkuvuosina työpaikkansa, Media Sound -studion yläkerrassa, kolmannessa kerroksessa. Eräänä iltana kesällä 1971 ovikello soi. Malcolm ei ryntää alakertaan avaamaan ovea, vaan työntää päänsä ikkunasta nähdäkseen kuka on tulossa.

Pihalla seisoskelee kaksi erikoisesti pukeutunutta miestä, joista toinen heiluttelee kädessään Tonto’s Expanding Head Bandin levyä. ”Täällä olisi yksi kaveri, joka haluaa nähdä TONTO:n”, huutaa toinen miehistä, jonka Malcolm tunnistaa erääksi kollegakseen.

Hän menee alakertaan ja avaa oven miehille. Levyä heilutteleva mies kysyy Malcolmilta epäuskoisesti: ”Sinäkö olet tehnyt tämän levyn? Ja tämä koko juttu on tehty yhdellä soittimella?”

"Jep", vastaa Malcolm Cecil.

"Se on siis kosketinsoitin", varmistelee vieras.

"No tavallaan. Se on sellainen aika iso härveli, paljon nappuloita ja johtoja”, sanoo Malcolm Cecil.

”Näytä se minulle”, pyytää vieras.

Miehet lähtevät kohti studiota. Malcolm Cecil ohjaa vierastaan kädestä pitäen, sillä tämä on sokea.

Vieras istahtaa soittimen ääreen. Vihdoin Malcolm Cecilin kollega muistaa esitellä vieraan: ”Niin, tämä tässä on Stevie Wonder”.

Juuri 21 vuotta täyttänyt Stevie Wonder ihastuu TONTO:on, hän haluaa heti käyttää sitä levyllään. Ja niin tapahtuu. Vuonna 1972 ilmestyy albumi Music of My Mind ja TONTO kuuluu selvästi usealla albumin raidalla.

Seuraavien vuosien aikana Stevie Wonder levyttää yli 150 laulua Malcolm Cecilin, Robert Margouleffin ja TONTO:n kanssa. Materiaalista kootaan neljä albumia: Music of My Mindin (1972) lisäksi Talking Book (1972), Innervisions (1973) ja Fulfillingness’ First Finale (1974). Ja kaikilla kuuluu TONTO.

TONTO tuli kuuluisaksi lyömättömistä bassosoundeistaan, joita Stevie Wonder käytti mielellään.

Too High (Innervisions, 1973):

Boogie On Reggae Woman (Fulfillingness' First Finale, 1974):

Malcolm Cecilin, Robert Margouleffin, TONTO:n ja Stevie Wonderin yhteistyö loppui vuonna 1974 albumiin Fulfillingness' First Finale. Syyt olivat moninaiset, mutta kaiken takana oli se tosiseikka, etteivät Cecil ja Margouleff saaneet riittävästi edes muodollista arvonantoa Stevie Wonderille tekemästään työstä. Taloudellisesta hyödystä puhumattakaan.

He olivat olleet kaiken aikaa mukana sovittamassa ja tuottamassa levytettyä musiikkia, mutta menestysalbumien kansissa heidät häivytettiin pienellä painetun tekstin sekaan epämääräisillä krediiteillä varustettuna.

Albumien kansissa he ovat apulaistuottajan tittelillä: Associate Producers. Ei sanaakaan sovittamisesta, eikä sen suurempaa ansiota levyjen tuottamisesta yhdessä Stevie Wonderin kanssa. Vain tuo epämääräinen "apulaisena oleminen". Harmi, että sen täytyi päättyä noin.

Fulfillingness' First Finale -albumin kannessa Stevie Wonder kiittelee Robert Margouleffia ja Malcolm Ceciliä. Hän kirjoittaa: Bob ja Malcolm, teidän syntikkasoundinne kappaleessa They Won't Go When I Go ovat uskomattomia!

Samana vuonna TONTO nähtiin myös elokuvakankaalla. Se esiintyi Brian de Palman elokuvassa Phantom of the Paradise. Mutta ikävä kyllä lähinnä vain kulissina. Elokuvassa ei kuultu TONTO:lla tehtyä musiikkia, vaan aivan jotakin muuta.

Stevie Wonderin hittilevyjen jälkeen monet muut myös tahtoivat levyilleen TONTO:a. Ja näin tapahtui. Eniten TONTO:a käytettiin Stevie Wonderin suunnalla eli soul-henkisen musiikin tuotannoissa. Eräs ahkerimmista käyttäjistä oli The Isley Brothers, jonka vuoden 1975 albumilla The Heat Is On TONTO on mukana tyylikkäästi ja herkästi.

Myös muut kuin soul-muusikot olivat kiinnostuneita TONTO:sta. Tässä Gong -yhtyeen psykedeelinen kitaristi Steve Hillage soooalbuminsa Motivation Radio bonusraidalla vuonna 1977:

Vuosituhannen lopulla Malcolm Cecil on kiireinen mies. Monet muusikot tahtovat käyttää hänen ammattitaitoaan ja hänen soitintaan. Jo vuonna 1975 hän on lunastanut koko TONTO:n itselleen. Hän pitää siitä huolta, rakentaa ja ylläpitää sitä.

Vuosikymmenet kuluvat, levyjä tehdään ja ehkä siksi TONTO säilyy soittokuntoisena. 2000-luvun alkupuolella se listataan maailman kalleimmaksi syntesoijaksi, puhutaan kuusinumeroisesta luvusta.

Joskus uuden vuosituhannen alkupuolella Malcolm Cecil päätti siirtyä eläkkeelle ja luopua TONTO:sta. Hänen ehtonsa oli se, että laite tuli säilyttää kokonaisena, ehjänä ja toimintakuntoisena. Sitä ei saanut pilkkoa osiin. Vaarana nimittäin oli, että TONTO myytäisiin maailmalle osa kerrallaan.

Onneksi TONTO sai hyvän kodin. Vuonna 2013 se lennätettiin New Yorkin kupeesta Kanadaan, Calgaryyn. National Music Centre oli ostanut TONTO:n ja alkoi restauroida sitä, itsensä Malcolm Cecilin suosiollisella avustuksella.

Laitetta kunnostettiin ja peruskorjattiin usean vuoden ajan, ja viimein loppuvuodesta 2018 se esiteltiin yleisölle. TONTO on tätä nykyä National Music Centren kokoelmissa Studio Bellissä Calgaryssa, toimintakuntoisena.

Siellä minäkin sen näin, syyskuussa 2019, kun kävin Calgaryssa ja Studio Bellissä. Ja se oli juuri sellainen kuin valokuvissa. Siis aivan psykedeelisen näköinen, lähes koko huoneen täyttävä rakennelma. Ja siitä lähti juuri sellaisia ääniä kuin odottikin. Erittäin kiinnostavia.

Tonto's Expanding Head Bandin soitin TONTO.
Tonto's Expanding Head Bandin soitin TONTO. Kuva: Jukka Mikkola Tonto's Expanding Head Band

Ja laite itsessään oli läheltä tutkailtuna juuri niin monimutkainen kuin miltä se näyttää. Käsittämätön määrä johtoja ja nappuloita. Ja lähietäisyydeltä huomasi myös sen, jota ei promokuvissa näe: TONTO on iäkäs! Sitä alettiin rakentaa yli 50 vuotta sitten, ja sen puiset ja vaneriset perusrakenteet ovat todellakin peräisin puolen vuosisadan takaa.

Tonto's Expanding Head Bandin soitin TONTO.
Tonto's Expanding Head Bandin soitin TONTO. Kuva: Jukka Mikkola Tonto's Expanding Head Band

Ja TONTO:a on soitettu paljon, sen kanssa on tehty töitä. Kun sitä alettiin kunnostaa, ensimmäinen urakka oli uusia kaikki johdot, plugit ja jakit (nimitykset tulevat englanninkielen sanoista plug = pistoke ja jack = vastake, vastakappale).

TONTO:ssa on tuhatkunta plugi-jakki -liitintä, ja niiden uusimisen lisäksi monenlaisia varaosia piti metsästää sananmukaisesti ympäri maailmaa.

Tarina kertoo, että TONTO:n alkuperäiset kytkentäjohdot olivat ylijäämäjohtoa Apollo 11 -aluksen rakennustyömaalta. Malcolm Cecil on myöhemmin vahvistanut tarinan todeksi.

TONTO:n monivuotista kunnostustyötä johti National Music Centressä maineikas syntikoiden tuntija John Leimseider, jonka työpanos TONTO:n restauroinnissa oli korvaamaton. Ikävä kyllä John Leimseider siirtyi ajasta ikuisuuteen aivan urakan loppumetreillä, syyskuussa 2018, vain parisen kuukautta ennen TONTO:n virallista näytteille asettamista.

Nyt TONTO on siis kunnostettu, koossa ja toimintakuntoinen. Laitetta ei kuitenkaan pääse vapaasti näpelöimään. Siihen pääsee toki tutustumaan, mutta toistaiseksi (2019) vain sunnuntaisin! Kyllä.

TONTO:a ei näe Studio Bellin tavallisella pääsylipulla, vaan se on nähtävissä ainoastaan sunnuntaisin järjestettävillä maksullisilla Backstage Pass -kierroksilla.

Samalla kierroksella pääsee myös tutustumaan esimerkiksi The Rolling Stonesin legendaariseen Mobile Studioon, rekka-autoon rakennettuun studioon, jolla on äänitetty uskomaton määrä rock-musiikin klassikkolevyjä Led Zeppelinistä Deep Purpleen ja Rolling Stonesista Dire Straitsiin. Myös esimerkiksi Bob Marley & The Wailersin legendaarinen LIVE! ja The Whon Who's Next on molemmat äänitetty Rolling Stones Mobile Studiolla.

Ja kierrokseen kuuluu myös tutustuminen maineikkaaseen lontoolaiseen Olympic -studioon ja yhtälailla kuuluisaan Trident -studioon. Molemmat legendaariset studiot ovat siis nyt Calgaryssa Kanadassa ja toimintakuntoisina.

National Music Centrellä on myös residenssiohjelma, Artist in Residence, jonka puitteissa on mahdollisuus päästä tekemään musiikkia TONTO:lla. Ikävä kyllä toistaiseksi (2019) ohjelma on tarkoitettu vain kanadalaisille musiikintekijöille. Tässä kanadalaiset artistit Softcoresoft, Debby Friday ja Korea Town Acid TONTO:n kimpussa vuonna 2019:

Great thanks to Julijana Capone and Jason Tawkin from National Music Centre/Studio Bell for their kind assistance, help and co-operation!

AVARUUSROMUA 13.10.2019 - OHJELMAN MUSIIKKI:
TONTO'S EXPANDING HEAD BAND: Jetsex - osa - (Zero Time, 1971)
TONTO'S EXPANDING HEAD BAND: Aurora (Zero Time, 1971)
TONTO'S EXPANDING HEAD BAND: Cybernaut (Zero Time, 1971)
TONTO'S EXPANDING HEAD BAND: Timewhys (Zero Time, 1971)
TONTO'S EXPANDING HEAD BAND: Riversong (Zero Time, 1971)
STEVIE WONDER: Superwoman /Where Were You When I Needed You - osa - (Music of My Mind, 1972)
STEVIE WONDER: Evil - osa - (Music of My Mind, 1972)
STEVIE WONDER: You and I - osa - (Talking Book, 1972)
STEVIE WONDER: Too High - osa - (Innervisions, 1973)
STEVIE WONDER: Jesus Children of America - osa - (Innervisions, 1973)
STEVIE WONDER: Too Shy To Say - osa - (Fulfillingness' First Finale, 1974)
STEVIE WONDER: They Won't Go When I Go (Fulfillingness' First Finale, 1974)
THE ISLEY BROTHERS: Sensuality Pt. 1 & 2 - osa - (The Heat Is On, 1975)
STEVE HILLAGE: Leylines to Glassdom - T.O.N.T.O. version - osa - (Motivation Radio, bonusraita, 1977)
TONTO'S EXPANDING HEAD BAND: Nil Desperadum (It's About Time, 1974)

BONUS:
Studio Bell on mahtava rakennus: visuaalisesti ja arkkitehtonisesti hyvin kiinnostava. Sen sisällä on viisi kerrosta kaikkea musiikkiin liittyvää.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri