Silva Belghiti taisteli tiensä Teatterikorkeakouluun ja valmistui sieltä Suomen ainoana viittomakielisenä näyttelijänä. Tie teatterin lavalle ei ollut helppo, vaan Silva kohtasi matkalla paljon syrjintää ja epäilyjä. Silva toivoo, ettei tulevan lapsen tarvitse aikanaan käydä hänen taistelujaan. "Äidinkielenä lapsellamme on joka tapauksessa viittomakieli, kuuli hän tai ei."
Helsingin keskustassa sijaitsevassa kahvilassa on aamupäivän ruuhka. Kupit kilisevät, tuolit raapivat lattiaa ja äänekäs puheensorina kiemurtelee pöytien lomassa. Kaiken sen keskellä istuu Silva Belghiti, 30.
Kun Silva puhuu, käsi painuu nyrkkiin, napauttaa rintakehää ja tekee sitten nopean kaaren. Sormenpäät tanssivat ilmassa vinhaa vauhtia. Ympärillä oleva häly ei hetkeksikään katkaise ajatusta ja keskeytä kertomusta.
Lapsesta saakka kuuro Silva elää hiljaisuudessa, jonne muiden äänet eivät pääse.
Väärän värinen esiliina sai sisuuntumaan
Silva jatkaa viittomista. Käsien tahti kiihtyy. Hän on vihainen. Suuttumuksen aiheena ovat essut, siniset ja vihreät. Muisto liittyy yli 10 vuoden takaiseen ajanjaksoon, jolloin Silva vielä etsi omaa uraansa ja opiskeli ravintola- ja catering-alaa Oulussa.
– Sillä alalla minua kiinnosti erityisesti työskentely asiakkaiden kanssa. Siksi tiedustelin, olisiko minun mahdollista päästä Oulussa tarjoilijalinjalle. Minulle vastattiin, ettei sellaista linjaa ollut Oulussa, Silva muistelee.
Melko pian hän kuitenkin pani merkille, että kanssaopiskelijoilla oli erivärisiä essuja. Osalla sinisiä, osalla vihreitä.
– Kun tiedustelin asiaa opettajilta, selvisi, että tarjoilijalinja oli sittenkin olemassa, mutta opettajien mielestä se ei sopinut minulle, koska olin kuuro. Suutuin tosi paljon. Jatkoin opintojani todella vihaisena ja jotenkin sinnittelin ne loppuun, Silva kertoo.
Kyseessä ei ole ainoa syrjivä kokemus työelämästä, mutta ehkä yksi tärkeimmistä, sillä se kasvatti sisua, jota Silva tulisi tulevina vuosina tarvitsemaan.
Kun väärän värinen essu lopulta lensi päältä, alkoi pitkä tie sinne, minne Silva todellisuudessa oli koko ajan tahtonut: teatterin lavalle.
Vuonna 2009 Silva ilmoitti äidilleen, että muut urasuunnitelmat saisivat jäädä, ja hän lähtisi rakentamaan uraa näyttelijänä. Äidin vastaus sai päätöksen tuntumaan ainoalta oikealta.
“Mikäs siinä.”
Silva hörppii smoothietaan. Kädet lepäävät sylissä. Hän miettii. Teatterikorkeakoulun ovet eivät aikoinaan avautuneet helposti. Itse asiassa ensin ne avautuivat Tukholman teatterikorkeakouluun (Stockholms dramatiska högskolan), joka järjesti viittomakielisten näyttelijäopiskelijoiden kurssin.
Kaartelun taustalla on aina ääneenlausumaton ajatus: et sinä pysty.
Kun Silva valmistui kolmivuotisesta koulusta, hän haki jälleen Teatterikorkeakoulun. Vuonna 2016 hän pääsi sisään maisterilinjalle.
– Tottakai olisi ihanaa, jos voisin joskus haastattelussa puhua puhtaasti ihan vain näyttelijän työstä, ei siitä millaista on olla kuuro näyttelijä. Mutta jos kuurouteni on asia, jonka kautta ihmiset kiinnostuvat paitsi työstäni myös kuurojen kulttuurista, hyvä niin.
Unelmien opinnoissa alkuun haasteita
Sylissä levänneet kädet liikkuvat jälleen vauhdikkaasti. On asenteita, joihin Silva on kuuroutensa vuoksi törmännyt koko elämänsä, ja joihin hän alkaa olla aika kyllästynyt.
– Voitko tehdä tämän, voitko tehdä tuon, onko se mahdollista. Ihmiset eivät sano epäilyjään suoraan, he kaartelevat, Silva luettelee.
Kaartelun taustalla on aina ääneenlausumaton ajatus: et sinä pysty tekemään tätä tai tuota työtä.
Sinä. Et. Pysty.
No, näin ajatteleville tiedoksi: Silva valmistui vuonna 2018 Teatterikorkeasta Suomen ensimmäisenä viittomakielisenä näyttelijänä.
– Se on asia, josta voin olla todella ylpeä.
Alkuun opinnoissa oli paljonkin haasteita.
– Minulla on jatkuva kokemus siitä, että ihmiset eivät osaa kommunikoida kanssani tai menevät paniikkiin. Olin tosi iloinen, kun pääsin kouluun, mutta pian kävi selväksi, että vierailevia professoreja ei oikein oltu infottu minusta. He olivat kanssani pulassa. Sen sijaan, että olisin voinut täysillä keskittyä opiskeluun, jouduin käyttämään paljon aikaa itseni selittämiseen, Silva muistelee.
Tilanne helpottui toisena opiskeluvuonna, kun Silva sai henkilökohtaisen mentorin. Hän auttoi kääntämään käsikirjoitusten tekstejä viittomakielelle. Usein vastanäyttelijän takana seisoi myös tulkki, joka viittoi Silvalle tämän puheita
– Mentori selitti opettajille ja opiskelijoille viittomakielistä kulttuuria ja kertoi ohjaajalle, mitä viittomakielen elementtejä näytelmässä voisi käyttää. Koen etten kehity näyttelijänä, jos ohjaaja ei koskaan vaadi minulta mitään vaan on aina vain että jeejee. Toivon totta kai myös ohjausta, Silva pohtii.
Olen joutunut taistelemaan koko olemassaoloni puolesta.
Silva on työskennellyt ohjaajien kanssa, jotka ovat osanneet ohjata viittomakielistä näyttelijää todella hyvin antaen esimerkiksi neuvoja liikkumiseen ja elekieleen. Mutta on myös ollut niitä, jotka eivät tahdo viittomakieltä mukaan lavalle.
– Heille olen joutunut perustelemaan, miksi en voi luopua siitä, ja taistelemaan koko olemassaoloni puolesta.
Kun Silva puhuu, jokaista käsimerkkiä täydentää kasvoilla vaihtuva ilme. Ilmeet ovat vahvoja.
– Jos ulkopuoliset katsovat kuurojen keskustelua, he voivat luulla, että olemme vihaisia tai tappelemme. Se on vain meidän tyylimme puhua.
Rakkaus vaatii ainakin viittomakielen alkeita
Ääniltä suljetussa maailmassa, jossa Silva elää, on myös jotain surumielistä.
– Koen, etten koskaan pysty täysin kommunikoimaan viittomakieltä osaamattoman henkilön kanssa niin, että voisin olla täysin oma itseni. Hän ei voi koskaan täysin oppia tuntemaan minua ja ymmärtämään, millainen oikeasti olen. Kun keskustelen viittomakieltä osaamattoman kanssa, viestin aina jonkun toisen ihmisen kautta, toisen äänellä. Se on surullista.
Jos Silva tapaa kuulevan ihmisen, jonka kanssa tahtoo luoda kestävän ihmissuhteen, hän lyö tälle käteen viittomakielen alkeet. Oli kyseessä sitten orastava ystävyys- tai parisuhde.
– Sanon, että opettele tuosta jos haluat, että suhteemme kehittyy. Olen seurustellut kuulevien kanssa. Se on ollut raskasta ja väärinymmärryksiä kommunikaatiossa on ollut paljon. Syvällinen ihmissuhde ei voi pidemmän päälle rakentua ilman, että toinen osaa viittoa tai ymmärtää kuurojen kulttuuria.
Vuosi sitten kesällä Silvan elämään saapui kuitenkin henkilö, jonka kanssa hänellä oli yhteinen kieli. Silva muistelee miehen olleen alkuun ujo ja vetäytyvä. Niin ujo, että alkuun tämä kieltäytyi Silvan kutsusta lähteä eräisiin bileisiin.
– Lopulta Christer onneksi suostui, ja juttu alkoi heti sujumaan. Ei kestänyt kauaakaan kun päätimme alkaa olla yhdessä, Silva kertoo.
Christer esiintyy Areenan uudessa Mä oon mä -sarjassa. Sarja kertoo erilaisuuden voimasta ja nuorista, jotka ovat raivanneet maailmaan omannäköisensä tilan. Christerille ja Silvalle yhteistä on myös yhteinen äidinkieli. Christer on kuuro jääkiekkoilija, joka pelaa kuulevien joukkueessa.
Yhteinen äidinkieli lapsen kanssa
Kuluneena kesänä, kun Silvan esittämästä bilekutsusta tuli kuluneeksi tasan vuosi, Silva julkaisi Instagramissa pariskunnasta suloisen yhteiskuvan laiturilla.
“Christer, rakastan sinua, koska uskallamme tehdä asioita spontaanisti ja sun kanssa uskallan olla oma itseni”, päivityksessä lukee.
– Aiemmin aina muiden kanssa jotain puuttui, mutta Christerin kanssa huomasin olevani aidosti onnellinen. Hänen kanssaan kaikki tuntuu helpolta, Silva sanoo.
Meitä ei kiinnosta, kuuleeko lapsi vai ei, kunhan hän on terve.
Kun on onnellinen, aika kuluu nopeaan. Helmikuussa pariskunnalle syntyy lapsi. Sukupuoli on kirjoitettu lapulle suljettuun kirjekuoreen. Tulevat vanhemmat eivät aio avata sitä etukäteen. Heillä ei ole myöskään tarvetta tietää etukäteen, onko lapsi kuuro vai kuuleva.
– Meitä ei kiinnosta, kuuleeko lapsi vai ei, kunhan hän on terve.
Kuurojen yhteisö on vahva ja tiivis yhteisö. Ulkopuolisten on vaikea ymmärtää kuurojen kulttuuria. Silva kertoo kuullensa kuuroilta vanhemmilta tarinoita, että kuurona syntyneelle lapselle on ehdotettu sairaalassa sisäkorvaan istutettavaa kuuloimplanttia.
– Toivoisin, että lääkärit kunnioittaisivat vanhempien päätöstä. Lääketiede keskittyy vain korvaan ja sen toimintaan, kun sen pitäisi keskittyä myös kieleen, Silva sanoo.
Hänelle on tärkeää jakaa yhteinen kieli oman lapsensa kanssa.
– Äidinkielenä meidän lapsellamme on joka tapauksessa viittomakieli, kuuli hän tai ei.
Entä mitä muuta tuleva äiti toivoo esikoisensa tulevaisuudelta?
– Mahdollisuuksia. Hyviä mahdollisuuksia opiskella ja taitavia tulkkeja. Ja ettei hänen enää tarvitsisi käydä samoja taisteluja kuin minun.
Lokakuussa, ennen Silvan äitiysloman alkua, saa vielä ensi-iltansa Åbo Svenska Teaterin kanssa yhteistyössä toteutettu näytelmä Prinsessan som inte kunde tala, prinsessa joka ei osannut puhua. Näytelmän nimen mukaisesti yleisö ei kuule Silvan puhuvan, kun hän nousee lavalle prinsessan roolissa. Siitä huolimatta hänellä on oma ääni. Ja se ääni on vahva.
Mä oon mä – sarja erilaisuuden voimasta
Mä oon mä -sarja antaa äänen viidelle nuorelle, jotka ovat raivanneet maailmaan omannäköisensä tilan. Runoilija Sanna-Mari ei uskalla poistua kotoaan, mutta kirjoittaminen pitää hänet kiinni ulkomaailmassa. Sonja kokee itsensä erityis- ja sähköherkäksi ja pyörittää keppihevostilaa. Joel on autistinen stand up -koomikko ja Christer kuuro jääkiekkoilija kuulevien joukkueessa. Elokuvaohjaaja Emilia kärsii monikemikaalioireyhtymästä ja tekee tilanteestaan rap-riimejä. Kaikkia yhdistää vahva halu ilmaista itseään ja rikkoa rajoja, joita yhteiskunta heille asettaa.
Vaikean elämäntilanteen tai huolen tai murheen kanssa ei tarvitse jaksaa yksin. Kokosimme listan apua tarjoavista tahoista tänne.
