Hyppää pääsisältöön

Bob Hoskins – East Endin aristokraatti ja vanhan Lontoon viimeiset päivät

Harold (Bob Hoskins) pitää puhetta tuleville liikekumppaneilleen elokuvassa Pitkä pitkäperjantai
Bob Hoskins on Harold Shand, Lontoon alamaailman pomo Harold (Bob Hoskins) pitää puhetta tuleville liikekumppaneilleen elokuvassa Pitkä pitkäperjantai Pitkä pitkäperjantai,teeman elokuvat

Lontoolaiset rakastavat konniaan. Mutta uusi Lontoo ei tarvinnut heitä. Kino Klassikko esittää kaksi elokuvaa, joiden päärooleissa ovat Bob Hoskins ja Lontoo.
Teema torstaina 10. ja 17.10.2019 klo 21

Keväällä 2019 Teema juhli Michael Cainea, josta tulimme käyttäneeksi nimitystä "maailman lontoolaisin filmitähti". Nyt kun Kino Klassikko esittää kaksi Bob Hoskinsin elokuvaa, on syytä pohtia, olisiko heitä sittenkin kaksi jaetulla ykkössijalla.

Bob Hoskins (1942–2014) tekee kaksi hyvin erilaista gangsteriroolia elokuvissa Pitkä pitkäperjantai (1980) ja Mona Lisa (1986). Molemmissa hän on päästä varpaisiin puhdasta lontoolaisuutta, cockney-aksenttia ja -asennetta. Niin kuin skottilainen kollega Robbie Coltrane sanoi: Bob Hoskins oli aito East Endin aristokraatti.

Molemmat elokuvat on rakennettu Bob Hoskinsin ympärille niin, että niitä on mahdoton kuvitella ilman juuri häntä. Hoskins oli tekijöille selvä valinta gangsteripomo Harold Shandin osaan vuonna 1979, kun suunnitteilla oli pitkästä aikaa kunnon iso brittiläinen rikoselokuva. Mona Lisan Georgen rooliin yritettiin aluksi tavoitella, hämmentävää kyllä, Sean Connerya, mutta se harha onneksi haihtui (vaikka Connery oli myötämielinen), ja lopulta Georgen osa kirjoitettiin räätälintyönä nimenomaan Hoskinsia varten.

Molemmat ovat elokuvia, joita ei olisi ilman George Harrisonia. Muiden tyhmyyksissään hylkäämien elokuvien pelastaminen oli Harrisonin perustaman HandMade Filmsin erikoisalaa.

Pitkä pitkäperjantai oli aavistus Thatcherin ajasta

Nämä ovat myös elokuvia Lontoon muuttumisesta. Sitä Lontoota, joka selvisi kahdesta maailmansodasta ja joka 1960-luvulla alkoi yhtäkkiä svengata värikkäästi, ei enää ollut.

Lontoo oli kauan sitten teollisuuskaupunki ja ennen muuta satama, joka elätti satoja tuhansia työläisiä. 1970-luvun loppuun tultaessa työmiehistä oli tullut työttömiä ja Thamesin rannoilla levittäytyi satoja hehtaareita joutomaata. Mutta nykyisin tuntemaamme kansainvälisen finanssielämän superkeskusta ei vielä ollut, vain aavistus potentiaalista. Tämä on elokuvan Pitkä pitkäperjantai (valmistui 1979, ensi-ilta 1980) ympäristö.

John Mackenzien elokuvasta on ehkä kirjoitettu jopa enemmän poliittisen historian ja kaupunkimaantieteen näkökulmasta kuin elokuvataiteena. Sitä pidetään Britanniassa yhtenä thatcherismin aikakauden kulttuurisista alkulaukauksista.

Harold Shand on East Endin alamaailman kuningas, joka on tottunut käskemään ja pitämään järjestystä. Nyt hän aikoo ryhtyä grynderiksi, mutta Haroldin maailma on luhistumassa. Kaiken taustalla vaikuttavat kaksi Haroldille käsittämätöntä voimaa, jotka tulevat pyyhkimään hänet tieltään vaivatta: kahleistaan vapautettu finanssipääoma ja IRA.

Georgen loistojahti Lontoon satamassa elokuvassa Pitkä pitkäperjantai
Harold esittelee sijoittajille Lontoon sataman potentiaalia ylelliseltä huvijahdiltaan käsin Georgen loistojahti Lontoon satamassa elokuvassa Pitkä pitkäperjantai Pitkä pitkäperjantai,teeman elokuvat

Elokuvan alussa Harold esittelee suurisuuntaisia suunnitelmiaan tuleville sijoittajille ja ostetuille poliitikoille: Thamesin rannan rapistuneet satama-alueet muuttuisivat upeiksi ja satumaisen tuottoisiksi kiinteistöiksi. Tulevaisuudessa siintävät jopa olympiakisat, totta kai, tuo veronmaksajien niskaan kaatuvan rakennuspröystäilyn kiertävä maailmannäyttely.

Kaikki tämä toteutuikin todellisuudessa, vielä paljon suuremmassa mittakaavassa, mutta ei rakastettavien East Endin gangsterien toimesta. Vanhassa Lontoossa jylläsivät nyt aivan uudet tekijät. Harold Shand kovistelee turhaan muita kulmien vanhoja konnia: kukaan heistä ei tiedä mitään siitä, kuka tai mikä Haroldin lähipiirin kimppuun on iskenyt.

Gangsteripomo George (Bob Hoskins) kuulustelee pää alaspäin roikkuvia kollegoitaan lihakylmiössä elokuvassa Pitkä pitkäperjantai
Harold (Bob Hoskins) on antanut ripustaa vanhoja kollegoitaan lihakylmiöön, mutta kukaan ei tiedä mitään. Gangsteripomo George (Bob Hoskins) kuulustelee pää alaspäin roikkuvia kollegoitaan lihakylmiössä elokuvassa Pitkä pitkäperjantai Pitkä pitkäperjantai,teeman elokuvat
Harold (Bob Hoskins) puhuttelee muita gangstereita, etualalla pöytä täynnä erilaisia ampuma-aseita
Harold jakaa miehilleen aseet. IRA:lla on isommat ja enemmän. Harold (Bob Hoskins) puhuttelee muita gangstereita, etualalla pöytä täynnä erilaisia ampuma-aseita Pitkä pitkäperjantai,teeman elokuvat

Seikka, josta elokuvaa Pitkä pitkäperjantai on moitittu, on sen kylmän yksiviivainen kuva irlantilaisista. Irlannista tuodut rakennusmiehet esitetään kuin vieraan vallan soluttajina, joiden avulla koko kaupunkia pidetään panttivankina. Ja IRA näyttäytyy persoonattoman kylmäverisenä ja epäinhimillisen tehokkaana organisaationa, joka ei kunnioita sääntöjä millään tasolla.

Tämä heijastelee kuitenkin yleisempää kokemusta vuoden 1979 Englannissa. IRA:n pommit ja luodit surmasivat kuninkaallisia, sotilaita ja poliiseja kenenkään voimatta estää. Armeijan ja salaisen palvelun ponnistelut näyttivät valuvan tyhjiin. Kerrotaan, että Scotland Yardin piirissä selittämättömiä rikoksia oli tapana kuitata yksinkertaisesti olettamalla IRA:n olevan tavalla tai toisella niiden takana.

Itse asiassa koko yhteiskuntajärjestys tuntui hajoavan. Edellistalvena työväenpuolue oli päätynyt avoimeen yhteenottoon ay-liikkeen kanssa yrittäessään epätoivoisesti hillitä inflaatiota. Valtaan nousi uusi oikeistopolvi, ja suunnattomat omaisuudet olivat menossa uusjakoon. Mutta tälle jaolle ei kutsuttu Harold Shandia.

Elokuvan naispääosassa nähdään toinen suuri luonnonvoima Helen Mirren, joka roolin saatuaan rakensi siitä oman näköisensä: Haroldin palkintovaimosta tulikin Mirrenin käsittelyssä tasaveroinen kumppani, herkän liikevaiston ja diplomaatin lahjat omaava, ympäristöään paljon sivistyneempi daami, jota ilman alkuvoimainen mutta karkea mies olisi kauan sitten joutunut pulaan.

Charlie (Eddie Constantine) ja Victoria (Helen Mirren) ravintolan pöydässä elokuvassa Pitkä pitkäperjantai
Victoria (Helen Mirren) emännöi eleganttina Atlantin takaa saapunutta Charlieta (Eddie Constantine) Charlie (Eddie Constantine) ja Victoria (Helen Mirren) ravintolan pöydässä elokuvassa Pitkä pitkäperjantai Pitkä pitkäperjantai,teeman elokuvat

Muista näyttelijöistä on mainittava Eddie Constantine, ranskalainen toimintasankari, joka velmun ironisesti hymyillen istuu mainiosti hieman skeptisen newyorkilaisen mafiapomon osaan, sekä nuori Pierce Brosnan yhdessä varhaisista elokuvistaan.

Juonen IRA-kuvio säikäytti alkuperäiset tuottajat niin, että Pitkä pitkäperjantai ehdittiin jo leikata laimeaksi tv-jännäriksi ja Bob Hoskinsin repliikit uhattiin dubata vähemmän autenttisiksi. Tekijöiden masinoiman kampanjan ja oikeusjutun avulla koko filmi lopulta saatiin pelastettua HandMade Filmsille, joka osti sen alle omakustannushintaan. Loppu on brittiläisen elokuvan historiaa.

Mona Lisa ja gangsterin hölmö pieni sydän

Neil Jordanin ohjaama Mona Lisa (1986) on aivan toisenlainen elokuva, mutta se kertoo samasta kaupungista ja melkein samoista ihmisistä.

Simone (Cathy Tyson) ja George (Bob Hoskins) nojailevat laiturin kaiteeseen elokuvassa Mona Lisa
Simone (Cathy Tyson) ja George (Bob Hoskins) Simone (Cathy Tyson) ja George (Bob Hoskins) nojailevat laiturin kaiteeseen elokuvassa Mona Lisa Mona Lisa,teeman elokuvat

Neil Jordan on itse sanonut, että Mona Lisa on "film noir mutta ei film noir, rakkaustarina mutta ei rakkaustarina". Alkuperäinen käsikirjoitus oli kovaksikeitetty, väkivaltainen gangsterijännäri, mutta sen päälle Jordan kirjoitti itse oman näkemyksensä hyväsydämisestä, sentimentaalisesta rikollisesta sekä miesten kyvyttömyydestä ymmärtää naisia.

Bob Hoskins on George, pikkukonna, joka on juuri vapautunut vankilasta istuttuaan siellä seitsemän vuoden kakun pomonsa hyväksi ja odottaa nyt vastapalvelusta. George on siis joutunut linnaan nimenomaan edellisen elokuvan vuonna 1979 – ja kuinka maailma onkaan muuttunut! Itse asiassa ajatusta, että aivan kaikki on mennyt mullin mallin vain seitsemässä vuodessa, on katsojana vaikea noin vain sulattaa (oliko muka vuonna 2012 niin kovin erilaista kuin nyt?), mutta kyse on 1980-luvun Lontoosta, joka loi nahkansa ja uudisti kasvonsa todellakin käsittämättömän totaalisesti.

Neil Jordan ei säästele leveää pensseliä korostaessaan sitä, miten ajastaan jälkeen jäänyt George on, eikä edes 70-luvulle. Nat King Colen 50-luvun kaikuisaa siirappia valuva Mona Lisa soi yhä uudestaan Georgen kermanvärisen vuosikerta-Jaguarin radiosta.

George on jonkin epämääräisen viattoman menneisyyden kasvatti. Katujen kovettama mutta pohjimmiltaan rehellinen mies, joka uskoo nyrkkeihinsä ja ritarillisuuteen – ja rakkauteen. Nykymaailmassa on asioita, jotka menevät yli hänen ymmärryksensä, muun muassa vanhan pomon ja tuttujen uudet bisnekset. Uusi työ kalliimman hintaluokan ilotytön autonkuljettajana vie Georgen tilanteeseen, jossa hän ryhtyy pelastamaan nuorta tyttöä sutenöörin kynsistä ja tulee samalla purreeksi kättä, joka häntä itseäänkin ruokkii.

Mortwell (Michael Caine) ja George (Bob Hoskins) keskustelevat elokuvassa Mona Lisa, ympärillä kabareetanssijat harjoittelevat
Mortwell (Michael Caine) yrittää selittää asioita Georgelle (Bob Hoskins) Mortwell (Michael Caine) ja George (Bob Hoskins) keskustelevat elokuvassa Mona Lisa, ympärillä kabareetanssijat harjoittelevat Mona Lisa,teeman elokuvat

Pitkän pitkänperjantain Bob Hoskins painaa alusta loppuun hurjalla, kokonaisvaltaisella uholla; Mona Lisan koviksen sisältä löytyy hölmö pieni sydän. Jos Georgessa ja Harold Shandissa on jotain samaa niin kyvyttömyys havaita, mistä tuuli todella puhaltaa. Molemmat ovat tottuneet kulkemaan elämässä eteenpäin turvallisella ja koetellulla perstuntumalla ja arvioimaan ihmisiä vaistonvaraisesti. Ja molemmat tulevat petetyiksi.

Mutta kukapa ei menisi siihen lankaan, johon George sotkeentuu? Nimittäin vaikka Bob Hoskins on elokuvan pääroolissa ilmiömäinen, häntä puolet nuorempi ensikertalainen Cathy Tyson melkeinpä varastaa shown.

Tai paremmin voisi sanoa, että elokuvaa kannattelee Hoskinsin soolosuorituksen sijasta hänen ja Cathy Tysonin välinen kemia. Elokuvahistoria on täynnä auton taustapeilin kautta kulkevia keskusteluja ja paljon puhuvia katseita; nyt käsillä on erityisen vaikuttavia sellaisia. Tyson pyöräyttää Georgen pikkusormensa ympärille täydellisen vaivattomasti ja samalla myös katsojan, joka ei muuta halua kuin uskoa satuun.

George (Bob Hoskins) ja Simone (Cathy Tyson) autossa elokuvassa Mona Lisa
George (Bob Hoskins) ja Simone (Cathy Tyson) autossa George (Bob Hoskins) ja Simone (Cathy Tyson) autossa elokuvassa Mona Lisa Mona Lisa,teeman elokuvat

Mitä tästä olisikaan voinut seurata! Tyson, joka jo teininä oli päässyt arvostetun Royal Shakespeare Companyn riveihin, herätti totisesti sekä yleisön että elokuva-alan mielenkiinnon. Hollywoodista alkoi sadella kutsuja ja muodikkaista aikakauslehdistä haastattelupyyntöjä. Mutta Tysonista ei tullut filmitähteä: myöhemmin hän on kertonut kärsineensä syvästä epävarmuudesta jonka takia ei tohtinut lähteä kansainväliselle uralle (ja lisäksi suhtautuneensa Hollywoodiin nuivasti vasemmistolaisen kotikasvatuksensa vuoksi). Tyson on yhtä kaikki tehnyt pitkän näyttelijänuran, enimmäkseen televisiorooleissa ja pienemmissä, meillä vähäiselle huomiolle jääneissä tuotannoissa.

George (Bob Hoskins), Thomas (Robbie Coltrane) ja muoviset spagettiannokset elokuvassa Mona Lisa
George, Thomas ja muoviset spagettiannokset George (Bob Hoskins), Thomas (Robbie Coltrane) ja muoviset spagettiannokset elokuvassa Mona Lisa Mona Lisa,teeman elokuvat

Tärkeitä ovat sivuosatkin. Robbie Coltranen mielikuvituksellisen komediallinen hahmo Georgen ainoana tosi ystävänä antaa sadunomaista pehmeyttä karuun tarinaan, joka kuitenkin kertoo raa'asta hyväksikäytöstä ja ihmiskaupasta. Ja Georgen pomon dickensiläisessä roolissa on Michael Caine hyytävänä ja lipevänä bisnesmiehenä, joka kauppaa kaikkea, mitä ei saisi kaupata ja kiristää sitten omia asiakkaitaan.

Katsoja muuten saattaa jäädä pohdiskelemaan tiettyjä silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä Mona Lisan ja Jordanin myöhemmän menestyselokuvan The Crying Game välillä – ei vähiten Cathy Tysonin ja Jaye Davidsonin häkellyttävää yhdennäköisyyttä. Ja kun The Crying Gamen tapahtumien kontekstina on nimenomaan IRA:n terrorismi ja Pohjois-Irlannin konflikti, Jordanin elokuvia voisi halutessaan lukea vasten Pitkän pitkänperjantain synkkää ennustusta, tai pitäisikö sanoa aavistelua tulevasta. Mutta se on toinen tarina.

Yle Teema

Teema Twitterissä ja Facebookissa