Hyppää pääsisältöön

”Niin kuin lentokoneen runkoa olisi hakattu tuhannella baseball-mailalla” – Lynyrd Skynyrd oli uransa huipulla, kunnes rytisi

Lynyrd Skynyrd -yhtye poseeraa arkistokuvassa. Kuva dokumenttielokuvasta Lynyrd Skynyrd: If I Leave Here Tomorrow
Lynyrd Skynyrd 1970-luvulla. Keskellä edessä Ronnie Van Zant. Lynyrd Skynyrd -yhtye poseeraa arkistokuvassa. Kuva dokumenttielokuvasta Lynyrd Skynyrd: If I Leave Here Tomorrow Lynyrd Skynyrd,teeman rockdokumentit

Lynyrd Skynyrd soitti countryn, bluesin ja boogie woogien maustamaa rock’n’rollia etelävaltioiden lippujen hulmutessa – mutta miksi?
Antti Lähde kirjoittaa dokumenttielokuvasta If I Leave Here Tomorrow, joka kiertyy Ronnie Van Zantin myyttisen hahmon ja yhden rockhistorian tunnetuimman lento-onnettomuuden ympärille.

”Mitä tekemistä näillä hipeillä on lentokoneessa?”

Tämä oli ensimmäinen Dwain Easleyn päähän pälkähtänyt ajatus hänen kurkistettuaan taskulampun valossa lentokoneen hylkyyn, joka lojui murskautuneena ja pirstaloituneena pitkin Gillsburgin, Mississippin metsikköä.

”Silloin ei ollut kovin yleistä, että hipeillä oli rahaa. Hipit olivat yleensä persaukisia.”

Easley oli toinen kahdesta miehestä, jotka ennättivät ensimmäisinä onnettomuuspaikalle, kun Lynyrd Skynyrd -yhtyettä ja sen kiertuehenkilökuntaa Louisianaan kuljettanut lentokone teki pakkolaskun 20. lokakuuta 1977.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin onnettomuuspaikalla sojottaa rujo muistomerkki, jonka tuntemattomaksi jäänyt fani on kyhännyt metallikiekosta ja puunkappaleista. Maan povesta voi yhä kiskoa esiin alumiinikappaleita maailman tunnetuimmasta Convair 240 N55VM:sta.

Neljä asiaa jotka tiedämme Lynyrd Sknyrdistä

Kuuden ihmisen kuolemaan johtanut lento-onnettomuus on yksi neljästä asiasta, jotka ”jokainen” tietää Lynyrd Skynyrdistä.

Toinen on Free Bird ja kolmas Sweet Home Alabama – kaksi kiveenhakattua ja maailman jukebokseissa puhki soitettua 1970-luvun baarirock-klassikkoa.

Neljän suoran täydentää tavaramerkeistä kyseenalaisin: Lynyrd Skynyrdin logoissa ja levynkansissa pitkään liehunut etelävaltioiden lippu.

Se oli vain temppu jolla haluttiin huomiota."― Gary Rossington

Stephen Kijakin ohjaama dokumenttielokuva Lynyrd Skynyrd: If I Leave Here Tomorrow (USA, 2018) käy läpi floridalaisen – ei siis suinkaan alabamalaisen – yhtyeen tarinan 1960-luvun puolivälistä tähän päivään.
Yhtyeeseen liitettyjä kiistanalaisia asioita, kuten etelävaltioiden lippuun kietoutuvaa rasismin ja väkivallan historiaa tai aseenkanto-oikeuteen liittyviä kysymyksiä, ei dokumentissa odotetusti kauhean syvällisesti käsitellä – countryn, bluesin ja boogie woogien maustama rock’n’roll riittäköön.

Viime vuosina Lynyrd Skynyrd on alkanut käyttää etelävaltioiden lipun sijaan neutraalimpaa vaihtoehtoa, tähtilippua. Miksi konfederaattien lippu sitten alun perin tuli osaksi bändin imagoa?

Bändin viimeinen elossa oleva alkuperäisjäsen, kitaristi Gary Rossington laittaa asian silloisen levy-yhtiön MCA:n markkinointiosaston ja bändin sinisilmäisyyden piikkiin.

”Se oli vain temppu, jolla haluttiin herättää huomiota. Sitten KKK ja muut ilkimykset ottivat lipun omakseen ja tekivät siitä vihan symbolin. Me emme koskaan halunneet loukata ketään. Mutta tiedän, että on naiivia sanoa niin, koska se loukkaa ihmisiä. Kyllähän se muistuttaa heitä vihasta ja orjuudesta”, Rossington pyörittelee.

Inhosin ja rakastin heitä samanaikaisesti."― Al Kooper

Lynyrd Skynyrdin ”löysi” Al Kooper, muun muassa Jimi Hendrixin, Bob Dylanin ja The Rolling Stonesin kanssa soittanut muusikko ja tuottaja. Hän kuuli bändiä kesällä 1972 atlantalaisessa Funocchio’s-klubilla.

”Inhosin ja rakastin heitä samanaikaisesti”, Kooper kertoo – ja ehkä tulee selittäneeksi, miksi lähemmäs kymmenen levy-yhtiötä oli ehtinyt jo tätä ennen sivuuttaa pitkätukkaisen punaniskarykmentin.

Kooper tekee myös dokumentin olennaisimman musiikillisen huomion, joka pitkälti selittää sen, miksi Lynyrd Skynyrdin varhaiset levyt kuulostavat niin hyvältä kuin kuulostavat.

”Heidän työskentelytapansa oli hämmästyttävä. Improvisoinnille ei ollut minkäänlaista sijaa. Siinä vaiheessa, kun bändi tuli studioon, jokainen biisi oli viimeisen soolon viimeistä nuottia myöten mietitty valmiiksi. Tuottajalle sellainen bändi on taivaan lahja.”

Vain äärimmilleen treenattu rockyhtye voi kuulostaa niin rennolta, irtonaiselta ja kuitenkin tiukalta kuin Lynyrd Skynyrd kuulostaa Gimme Three Stepsin ja Don’t Ask Me No Questionsin kaltaisilla kappaleilla.

Siinä missä The Bandillä oli ”Big Pink”, oli Lynyrd Skynyrdillä ”Hell House”, Floridan Green Cove Springsissä sijainnut peltikattoinen metsämökki, Siellä yhtye pitkälti loi kahden ensimmäisen albuminsa ([pronounced 'lĕh-'nérd 'skin-'nérd], 1973, ja Second Helping, 1974) kappaleet.

Lynyrd Skynyrdin kalifornialaisvahvistuksen, itsensä aina ulkopuoliseksi tunteneen ja lopulta bändin jättäneen kitaristi Ed Kingin mukaan Hell House oli lähempänä taivasta kuin helvettiä – jos siis todella rakasti soittamista.

”Mikä bändi muka heräisi joka päivä aamuseitsemältä treenaamaan ja jatkaisi soittamista iltayhdeksään? Me heräsimme! Mikään ei ollut niin hienoa kuin mennä helteellä koko päiväksi Hell Houseen soittamaan hien valuessa kitaran kaulalle. Hell House oli palkinto.”

Ronnie Van Zant poseeraa 1970-luvun pr-kuvassa. Kuva dokumenttielokuvasta Lynyrd Skynyrd: If I Leave Here Tomorrow
Ronnie Van Zant. Ronnie Van Zant poseeraa 1970-luvun pr-kuvassa. Kuva dokumenttielokuvasta Lynyrd Skynyrd: If I Leave Here Tomorrow Ronnie Van Zant,Lynyrd Skynyrd,teeman rockdokumentit
Ronnie Van Zant opetti bändin pienempiä miesten tavoille.

Ennen lento-onnettomuutta Lynyrd Skynyrd ehti julkaista viisi albumia, joista viimeinen, vuoden 1977 Street Survivors, myi tuplaplatinaa ja nousi Yhdysvaltain albumilistan viidenneksi ja Britanniassakin 13:nneksi.

Bändi oli siis uransa huipulla, kunnes rytisi – ”niin kuin lentokoneen runkoa olisi hakattu tuhannella baseball-mailalla”, kuten onnettomuudesta hengissä selvinnyt rumpali Artimus Pyle kuvailee.

Gillsburgissa kuoli kuusi ihmistä: lentäjät Walter McCreary ja William Gray, kiertuemanageri Dean Kilpatrick, vain reilut vuosi aikaisemmin bändiin liittynyt kitaristi Steve Gaines ja tämän isosisko, taustalaulaja Cassie Gaines – sekä tietenkin Ronnie Van Zant.

Ronnie Van Zant oli Lynyrd Skynyrdin laulaja, pääasiallinen tekstittäjä ja kyseenalaistamaton johtohahmo. Osittain tämä selittyy Van Zantin hurjalla, pelottomalla luonteella ja herkästi viuhuvilla nyrkeillä, osittain yksinkertaisesti ikäerolla: kun Lynyrd Skynyrdin ensimmäinen esiaste My Backyard kesällä 1964 perustettiin, Van Zant oli jo 16-vuotias. Rumpali Bob Burns oli 13 ja Gary Rossington 12, toinen kitaristi Allen Collins hädin tuskin sitäkään.

Paljain jaloin esiintynyt Van Zant oli bänditovereilleen kuin isoveli tai jopa isä, joka opetti pienempiään ”miesten tavoille”. Sellainen ei tietenkään unohdu ja selittää osaltaan, miksi bändin rivit pysyivät suhteellisen tiiviinä myös suosion ja sen tuomien lieveilmiöiden kasvaessa yhä hallitsemattomampiin mittoihin.

Ronnie Van Zantin asemaa dokumentinkaan päähenkilönä ei voi kyseenalaistaa. Hän on läsnä joka hetki, poissaolollaan. Kovin lähelle ohjaaja Kijak ei ihmistä nimeltä Ronnie Van Zant silti pääse – eikä ehkä pyrikään. Vaatisi rohkeutta haastaa myyttiä ”punaniskojen hovirunoilijasta”.

Van Zantin alkoholismista ja sen ruokkimasta väkivaltaisuudesta puhutaan kyllä sen verran, että käy ilmi, että kovin mukavasta kaverista ei ollut kyse.

Mutta kun ihminen on kuollut, anteeksiantamattominkin käytös muuttuu meheväksi anekdootiksi, jota on nähtävästi aivan okei höystää räyhäkkäimmällä mahdollisella rock’n’rollilla ja humoristisilla ääniefekteillä. Crash! Boom!! Bang!!!

”Millainen Ronnie oikeasti oli” -kysymykseen kiinnostavimman vastauksen antaa kitaristi Ed King:

”Kuuntele kuusi hänen lauluaan, niin tiedät. Mitkä tahansa kuusi.”

Artikkelin kirjoittaja Antti Lähde olisi pettynyt syvästi, ellei M/S Romantic -televisiosarjan trubaduurihahmon Miken keikka laivan pubissa olisi käynnistynyt nimenomaan Sweet Home Alabaman letkeällä kitarariffillä.


Teemalauantai: Lynyrd Skynyrd 19.10.2019 kello 20–22.45


Klo 20.00 Lynyrd Skynyrd: If I Leave Here Tomorrow
Palkittu dokumenttielokuva kertoo legendaarisesta yhtyeestä ja erityisesti alkuperäisen Lynyrd Skynyrdin keulakuvasta Ronnie Van Zantista (1948–1977). Ohjaus Stephen Kijak. Ensiesitys. (USA 2018) Areenassa jo 14.10. alkaen 60 vrk
Klo 21.34 Atlantic City 2006
Pitkän hiljaiselon jälkeen Lynyrd Skynyrd teki paluun Van Zantin pikkuveljen Johnny Van Zantin johdolla vuonna 1987. Nyt nähtävä konsertti kuvattiin Atlantic Cityssä USA:ssa kesäkuussa 2006 ja julkaistiin yleisölle vuonna 2018. Keikalla ovat musiikkivieraina 3 Doors Down, Hank Williams Jr. ja Bo Bice. Lynyrd Skynyrd esiintyi kokoonpanolla Johnny Van Zandt, Gary Rossington. Rickey Medlocke, Mark Matejka, Ean Evans, Billy Powell ja Michael Cartellone. (Decades Rock Live, USA 2006/2018) Areenassa 19.10. alkaen 30 vrk

  • Onko rivous uusi musta?

    Rivot jutut huvittavat, koska ne ovat tabu.

    Äitini korvat menevät välittömästi lukkoon, jos hän kuulee v-sanan. Hän ei hyväksy kiroilua tai alapääjuttuja lainkaan. Monille muillekin hänen sukupolvensa edustajalle tämä tabu on ehdoton. Hänen mukaansa törkeyksiä ja rivoa kieltä kuulee yhä useammin ja kaikkialla. Toisaalta monet nauttivat tabujen rikkomisesta. Kielletty kiinnostaa, estottomuus ja häpeästä vapautuminen tuottaa mielihyvää.

  • Avaruusromua: Musiikki on kummallinen asia!

    Musiikki virkistää aivoja.

    Kummallista on se, miten me vastaanotamme musiikkia ja miten se vaikuttaa meihin. Musiikkia kuuntelevan ihmisen aineenvaihdunta ja aivojen verenkierto vilkastuvat. Musiikki vaikuttaa hengitykseen, lihasjännitykseen, verenpaineeseen, pulssiin, ihon sähkönjohtavuuteen sekä elimistön hormonipitoisuuteen. Kiinnostavaa on se, kuinka moneen paikkaan hermoimpulsseiksi muuttuneet äänet kulkevat meidän aivoissamme. Musiikki virkistää aivoja. Kokeillaanko? Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri