Hyppää pääsisältöön

David Bowie ja sankarit Berliinin muurilla

Potsdamer Platz.
Potsdamer Platz. Berliinin muuri

"Hyvästi, David Bowie. Olet nyt sankareiden seurassa. Kiitokset avustasi muurin kaatamisessa". "Good-bye, David Bowie. You are now among #Heroes. Thank you for helping to bring down the #wall".

Kun David Bowie kuoli tammikuussa 2016, häntä muisteltiin mediassa laajalti. Hänen tärkeyttään ja merkitystään vaikutteiden antajana korostettiin. Hänen rohkeuttaan ja ennakkoluulottomuuttaan kiiteltiin. Hän sai kunniaa ja kiitosta monelta taholta. Ehkä yllättävin kaikista kiitoksista oli luonteeltaan lähes virallinen: Saksan ulkoministeriö kiitti David Bowieta hänen roolistaan Berliinin muurin murtumisessa.

Tässä yhteydessä muistetaan usein Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja hänen kuuluisat sanansa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerille, Mihail Gorbatsoville: Tear down this wall. Hajottakaa tämä muuri.

Reagan puhui Brandenburgin portilla kesäkuussa 1987 ja sai sekä itä- että länsipuolen asukkaiden sympatiat puolelleen.

Mutta David Bowie ehti ensin. Vain viikkoa aikaisemmin hän oli esiintynyt ulkoilmakonsertissa lähes samalla paikalla, Valtiopäivätalon edessä, kivenheiton päässä Berliinin muurista ja Brandenburgin portista.

Kesken konsertin hän alkoi yhtäkkiä puhua saksaa. Hän tiesi, että muurin takana, Itä-Berliinin puolella oli kokoontuneena tuhansia nuoria, jotka halusivat kuulla edes jotakin David Bowien konsertista. Kerrotaan, että osa ulkoilmakonsertin valtavista kaiuttimista oli suunnattu muuria kohti.

Me lähetämme terveiset kaikille ystävillemme muurin toisella puolella, David Bowie. Hän esitti laulun, jonka myös itäberliiniläiset nuoret tunsivat.

David Bowie: Heroes, Live Aid -konsertissa vuonna 1985:

1970-luvun lopulla David Bowie oli asunut muutaman vuoden Berliinissä ja tehnyt siellä - muurin varjossa, kuten hän itse sanoi - levyn, jolta tuo laulu oli peräisin. Se oli Heroes, sankarit, ja se oli saanut alkunsa Berliinin muurilta.

Studio, jossa Heroes-albumi tehtiin, oli kuuluisa Hansa-yhtiön kakkosstudio, lempinimeltään Hansa by the Wall. Se oli valtaisa, vuonna 1910 rakennettu konserttisali, Meistersaal, joka oli nähnyt sekä 1920-luvun iloisen Berliinin että 1930- ja 40-lukujen kansallissosialistien hakaristein koristellut juhlallisuudet. 1960-luvulla siitä oli tullut levytysstudio.

Ja kuten studion lempinimikin jo kertoi, se sijaitsi muurin kupeessa. Sen ikkunoista näkyi Berliinin muuri, vartiotorneineen. Heroes-albumin tuottaja Tony Visconti kertoi, että ikkunoista saattoi nähdä punaisen tähden muotoisen kokardin itäpuolen rajavartijan turkislakissa. He olivat lähellä. He kaikki kantoivat kivääriä tai kiikaria. Yleensä molempia.

Näistä näkymistä syntyi Heroes. Muistan, lauloi David Bowie, kuinka seisoimme muurin vierellä, ja aseet ampuivat yläpuolellamme. Ja me suutelimme. Me voimme voittaa heidät, aina ja ikuisesti.

Me voimme olla sankareita, lauloi Bowie. Eikä laulu ole pateettinen, vaikka se voisi sitäkin olla. Se on pikemminkin realistinen ja symbolinen, yhtaikaa. Ja David Bowie kasvatti laulun symboliikkaa entisestään levyttämällä sen myös saksan kielellä.

David Bowie kertoo saaneensa vision lauluunsa todellisesta näkymästä, todellisesta tapahtumasta, jonka hän todisti katsoessaan mietteissään Hansa-studio ikkunasta kesken levyn äänitysten. Nuorilta rakastavaisilta näyttävä pari halasi toisiaan muurin juurella, sotilaiden alapuolella. He luulivat olevansa suojassa ulkopuolisten katseilta. He suutelivat. Mutta David Bowie näki heidät ja sai aiheen lauluunsa.

David Bowie myös tunnisti nuoret rakastavaiset. He olivat levyn tuottaja Tony Visconti ja hänen Berliinissä tapaamansa laulajatar Antonia Maass. Tämän David Bowie uskalsi kertoa vasta 25 vuotta myöhemmin.

Vuonna 1987 David Bowien ulkoilmakonserttia seuranneena päivänä samalla paikalla esiintyi englantilainen Genesis-yhtye. Ja jälleen tuhannet itäberliiniläiset nuoret kokoontuivat muurin toiselle puolelle kuuntelemaan musiikkia. Nyt DDR:n viranomaiset päättivät tehdä asialle jotakin.

Paikalle saapuneet poliisijoukot hajottivat vesitykein ja pampuin tuon "uhkaavan mielenosoituksen". Noin 200 nuorta pidätettiin.

Historia toisti itseään. Jälleen DDR:n viranomaiset ylireagoivat. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun länsimaisen popmusiikin kuuntelu nähtiin, ei länsimaisen popmusiikin kuunteluna, vaan uhkaavana, kumouksellisena poliittisena toimintana.

Elettiin vuotta 1969. Itä-Berliinin nuoriso kuunteli länsipuolelta tulevia radiolähetyksiä. Eritoten amerikkalaisen vyöhykkeen RIAS-asema oli suosittu: se lähetti paitsi uutisia lännestä, myös uusinta englanninkielistä popmusiikkia. Se oli "vapaan maailman vapaa ääni", kuten asema itse mainosti.

Vapaan maailman vapaata ääntä, tarkemmin sanoen lehdistöä, sanoi edustavansa myös saksalainen lehtikustantamo Springer, jonka uusi pääkonttori oli vuonna 1966 noussut aivan Berliinin muurin kupeeseen. Kaksikymmenkerroksinen rakennus kohosi muurin juurelta korkeuksiin ja näkyi pitkälle itäisen Berliinin puolelle.

Amerikkalaisella vyöhykkeellä toimivan RIAS-aseman tiskijukat olivat suulaita ja humoristisia veikkoja. Vuoden 1969 tammikuussa The Beatles oli soittanut Lontoossa levy-yhtiönsä rakennuksen katolla. Ja tästä intoutuneena eräs tiskijukista leikitteli ajatuksella, että toinen tuon ajan suosituimmista yhtyeistä, The Rolling Stones voisi tulla soittamaan Springer-kustantamon katolle Berliiniin, niin että myös itäberliiniläiset voisivat nähdä ja kuulla heidät.

The Beatles Applen toimitalon katolla Lontoossa 1968:

Hänen heittonsa kuultiin itäpuolella ja pian sana lähti kiertämään: The Rolling Stones oli tulossa esiintymään Springerin pääkonttorin katolle. Tämä oli varma tieto. Pian huhuihin tuli mukaan myös varma päivä, jolloin tämä tapahtuisi. Se tapahtuisi 7. lokakuuta, jolloin tulisi kuluneeksi 20 vuotta Saksan demokraattisen tasavallan perustamisesta. Päivä oli kuulemma tarkasti valittu, se oli ikään kuin vapaan maailman vastaveto DDR:n omille 20-vuotisjuhlallisuuksille tuona päivänä.

Ja niinpä seitsemäntenä lokakuuta 1969 satoja itäberliiniläisiä nuoria kokoontui muurin lähelle, Springerin pääkonttorin viereen ja odotti englantilaisten rockmuusikoiden ilmestyvän talon katolle. Ehkä he saapuisivat paikalle helikopterilla.

Mutta ketään ei saapunut. The Rolling Stonesia ei näkynyt eikä kuulunut. Sen sijaan saapui poliisi. Saksan demokraattisen tasavallan johto pelkäsi länsimaista popmusiikkia. Länsimaisen musiikin uumoiltiin johtavan myös länsimaisiin ajatuksiin, länsimaiseen maailmankuvaan. Ja kun länsimaista rappiota kiistattomasti edustava hulttiojoukkio oli tulossa esiintymään länsimaista kapitalistista roskalehdistöä edustavan Springer-kustantamon katolle, tilanne oli suorastaan vaarallinen, räjähdysherkkä.

Poliisin joukot pidättivät osan nuorista ja jotkut heistä saivat jopa vankilatuomioita.

The Rolling Stones Länsi-Berliinissä, Waldbühnessa 1965:

DDR:ssä piti olla varovainen musiikin kanssa. Ei ainoastaan länsimaisen popmusiikin, vaan myös Itä-Saksassa syntyneen, vääränlaisen musiikin kanssa. 1970- ja 80-lukujen itänuoret innostuivat punk-rockin kapinallisuudesta ja sen vastakulttuurisesta asenteesta, mutta valtiovalta ei innostunut.

Saksan demokraattisen tasavallan turvallisuusvirasto Stasi yritti pitää huolta siitä, etteivät itäsaksalaiset nuoret muusikot esittäneet vääränlaista musiikkia. Stasilla oli konstinsa. Jos joku yhtye alkoi vaikuttaa liian epäilyttävältä tai uhkaavalta, yhtyeen soittajat saivat yllättäen kutsun puolustusvoimiin, ja heidät sijoitettiin mahdollisimman kaukana toisistaan sijaitseviin varuskuntiin. Yleensä se oli yhtyeen loppu.

Tai sitten Stasi alkoi taivutella tai pakottaa jotakin yhtyeen jäsentä niin kutsutuksi epäviralliseksi yhteistyökumppaniksi, käytännössä ilmiantajaksi. Joskus useatkin saman yhtyeen jäsenistä olivat Stasin palkkalistoilla. Toisistaan tietämättä. Yleensä tällaisetkaan yhtyeet eivät olleet pitkäikäisiä.

Kovempiakin otteita käytettiin, esimerkiksi itäberliiniläisen Namenlos-yhtyeen jäsenille mätkäistiin elokuussa 1983 vankilatuomiot, vuodesta puoleentoista vuoteen. Syynä valtiovallan pilkkaaminen.

Itäisen Berliinin punkkarit löysivät turvapaikan musiikilleen ja ajatuksilleen yllättävältä suunnalta. Pian alkoi Berliinin itäpuolen kirkoista kuulua outoa musiikkia.

Irokeesipäiset, hakaneuloin ja ketjuin koristautuneet Itä-Berliinin punkkarit alkoivat kokoontua, esiintyä ja viettää aikaansa kirkoissa.

Nuoria kapinallisia voitiin pidättää kirkon ovella, heidän tullessaan tai lähtiessään, mutta kirkon sisälle ei Stasilla ollut tuolloin asiaa. Tarinat kertovat myös Itä-Berliiniin salakuljetetuista länsiberliiniläisistä yhtyeistä, jotka olosuhteista johtuen joutuivat esiintymään tietysti kirkoissa. Esimerkiksi myöhemmin tunnetuksi noussut Die Toten Hosen -yhtye on tunnustanut laittoman esiintymisensä itäberliiniläisessä kirkossa.

Musiikki oli, jos ei nyt arka, niin vähintäänkin ajatuksia herättävä asia jaetussa kaupungissa. Klassista musiikkia ja oopperaa esitettiin ja arvostettiin muurin kummallakin puolella. Länsi-Berliinissä soittivat Berliinin Filharmonikot, itäpuolella Berliinin Sinfoniaorkesteri ja Berliinin valtionoopperan orkesteri. Lännessä oli Deutsche Oper, idässä Staatsoper ja Komische Oper. Kaupungissa oli myös kaksi radion sinfoniaorkesteria, yksi muurin molemmin puolin.

Itä-Saksan viranomaiset yrittivät kaupata nuorisolle valtiovallan hyväksymää popmusiikkia. Pirteää ja vaaratonta iskelmää, jossa ei ollut länsimaiselle rockille tyypillisiä kapinallisia elementtejä. Ei protestia. Ei tyytymättömyyttä. Ei kapinaa.

Yhtyeiden haluttiin laulavan saksaksi, ei englanniksi, ja laulujen sanoitukset tarkastettiin mahdollisen vahingollisen materiaalin varalta. Arveluttavat ja epäilyttävät, tai epäsuotavat sanoitukset saattoivat johtaa yhtyeen toiminnan kieltämiseen.

Kuvaavaa on, että ensimmäinen Itä-Berliinissä esiintynyt länsimainen yhtye oli vuonna 1980 Tasavallan palatsissa konsertoinut Tangerine Dream. Se soitti elektronista instrumentaalimusiikkia, eikä sitä näin ollen pidetty läheskään niin vaarallisena kuin saman ajan muita läntisiä rockyhtyeitä.

Itäpuolella oltiin täysin tietoisia siitä, mitä läntisessä populaarimusiikissa tapahtui. Länsi-Saksan tv- ja radiolähetykset näkyivät ja kuuluivat hyvin Itä-Berliinissä. Niiden seuraamista tosin paheksuttiin virallisesti, mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi niitä seurattiin.

Kun glasnost ja perestroika alkoivat 1980-luvun lopulla lupailla avoimempaa ilmapiiriä itäisen Euroopan sosialistisiin maihin, Itä-Berliinissä kyllä tiedettiin mitä haluttiin. Kun julkisuuteen tuli tieto sekä Michael Jacksonin että Pink Floydin esiintymisestä Länsi-Berliinissä kesällä 1988, päättivät DDR:n viranomaiset jollakin tapaa paikata edellisen kesän tappioitaan.

Silloinhan virkavalta oli kärjistänyt tilanteen, hyökättyään väkivaltaisesti Berliinin muurille kerääntyneen, musiikkia kuunnelleen nuorison kimppuun. Nyt Saksan demokraattisen tasavallan hallitseva kommunistipuolue eli Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue SED päätti voittaa nuorison luottamuksen takaisin. Enää ei nuorisoa estettäisi kuuntelemasta länsimaista popmusiikkia, vaan nyt suuria poptähtiä kutsuttaisiin Itä-Berliiniin. Ennenkuulumatonta.

Kommunistisen puolueen nuorisojärjestö FDJ, Freie Deutsche Jugend, sai luvan hoitaa asiaa.

Ja niinpä syksyllä 1987 Bob Dylan esiintyi Berliinin Treptower Parkissa "rauhankonsertissa" yli seitsemällekymmenelle tuhannelle kuulijalle. Seuraavan vuoden kesäkuussa Itä-Berliinissä esiintyivät Berliinin nuorison rauhanviikkojen konserteissa esimerkiksi Big Country, Marillion ja Bryan Adams.

Ja heinäkuussa 1988 toteutui kaikkien aikojen suurin DDR:ssä järjestetty rock-konsertti. Konsertti, jonka kulissien takaista merkitystä on pohdittu siitä lähtien. Erittäin amerikkalainen Bruce Springsteen esiintyi Itä-Berliinissä, Weissenseen pyöräilystadionilla, yli 160 tuhannelle kuulijalle. Eräiden tietojen mukaan ulkoilmakonsertissa oli yli 200 tuhatta ihmistä, jotkut puhuvat jopa kolmesta sadasta tuhannesta. Ja miljoonat katsoivat sitä televisiosta. Konserttiyleisö heilutti kotitekoisia Amerikan lippujaan. Se oli ennenkuulumatonta.

Konsertti oli järjestetty muodollisesti tukemaan sodasta ja Yhdysvaltain aggressioista kärsivää Nicaraguan kansaa. FDJ-nuorisojärjestön edustajat olivat saaneet kommunistisen puolueen vakuuttuneeksi siitä, että Bruce Springsteen oli aito amerikkalainen työväenluokan sankari, jonka laulujen puhuttelevat sanoitukset olivat itse asiassa purevaa kapitalismin kritiikkiä.

Konserttia, eikä varsinkaan sen esiintyjää mainostettu käytännöllisesti katsoen lainkaan etukäteen, mutta noin kahdenkymmenen itämarkan hintaiset liput myytiin loppuun hetkessä.

Nelituntisen konsertin aikana Bruce Springsteen yllätti yleisön muun muassa kommentillaan, jonka hän lausui murteellisella, mutta täysin ymmärrettävällä saksan kielellä. Hän kertoi, ettei ollut paikalla edustamassa mitään hallitusta, vaan soittamassa rockia, toivoen, että jonakin päivänä kaikki esteet kaadetaan. Hän ei käyttänyt saksan kielen sanaa Mauer, muuri, vaan sanaa Barrieren, joka tarkoittaa estettä tai aitaa.

Kerrotaan, että Springsteen teki tuon muutoksen puheeseensa järjestäjien vaatimuksesta. Muurista ei saanut puhua. Sitä ei saanut mainita.

Myös kapellimestari Leonard Bernstein otti yhdellä sanalla kantaa Berliinin muuriin, juuri sen kaaduttua. Tai itse asiassa muuria oli vielä runsaasti pystyssä, kun Bernstein johti jouluna 1989 Berliinissä Beethovenin yhdeksännen sinfonian, kahdessa eri konsertissa. Ensimmäinen konsertti oli murtuneen muurin länsipuolella, toinen sen itäpuolella.

Monikansallinen kuoro ja orkesteri oli tarkoituksella koottu sekä Itä- että Länsi-Berliinin, kuten myös kylmän sodan aikaisten miehitysvaltojen Ranskan, Englannin, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton laulajista ja muusikoista.

Beethovenin yhdeksäs sinfonia tunnetaan erityisesti sen viimeisestä osasta, jossa kuoro ja solistit laulavat Friedrich Schillerin runoa Ode an die Freude, Oodi ilolle.

Vuoden 1989 Berliinin konsertteihin Leonard Bernstein muutti yhden sanan tuosta Schillerin runosta. Sana Freude, ilo, vaihtui sanaan Freiheit, vapaus.

  • Avaruusromua: Tämänhän ymmärtää jopa nelivuotias lapsikin!

    Hakekaa tänne jostakin nelivuotias lapsi!

    Hakekaa tänne jostakin nelivuotias lapsi, minä en ymmärrä tästä yhtään mitään! Näin sanoi Freedonian valtiota johtanut Rufus T. Firefly eli Groucho Marx elokuvassa Neljä naurettavaa naapuria. Jostakin syystä tuo klassikkoelokuva ja klassikkorepliikki tulivat mieleen albumista nimeltä Experimental Synth Kids. Rohkealla ja virkistävällä albumilla on nimensä mukaisesti lasten tekemää elektronista ja kokeellista musiikkia. Jopa nelivuotiaitten lasten. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Onko rivous uusi musta?

    Rivot jutut huvittavat, koska ne ovat tabu.

    Äitini korvat menevät välittömästi lukkoon, jos hän kuulee v-sanan. Hän ei hyväksy kiroilua tai alapääjuttuja lainkaan. Monille muillekin hänen sukupolvensa edustajalle tämä tabu on ehdoton. Hänen mukaansa törkeyksiä ja rivoa kieltä kuulee yhä useammin ja kaikkialla. Toisaalta monet nauttivat tabujen rikkomisesta. Kielletty kiinnostaa, estottomuus ja häpeästä vapautuminen tuottaa mielihyvää.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri