Jenny Lehtinen valehteli sairastavansa syöpää, koska rehellinen vastaus hävetti liikaa – Nyt hän tahtoo vapauttaa meidät normeista, mutta yhteiskunta toistaa jatkuvasti yhtä isoa virhettä

Ylen toimittaja Jenny Lehtinen tunsi pitkälle aikuisikään asti vahvoja häpeän ja ulkopuolisuuden tunteita. Niistä vapautti vasta 34-vuotiaana saatu adhd-diagnoosi. Adhd myös vaikutti taustalla, kun Jenny sairastui masennukseen ja syömishäiriöön. Tänä päivänä Jenny kokee, että häpeän sijaan meidän pitäisi uskaltaa puhua kaikista asioista ääneen – ja mielellään mahdollisimman lujalla äänellä.

Kun Jenny Lehtinen menee kokoukseen uusien ihmisten kanssa, hän aloittaa aina samalla kysymyksellä.

“Haittaako, jos pelaan samalla simppeliä kännykkäpeliä?”

Toisin kuin moni saattaisi luulla, Jennyn esittämä kysymys ei koskaan johdu tylsistymisestä tai kiinnostuksen puutteesta. Jenny tekee töitä unelma-ammatissaan radiotoimittajana Yle Puheella ja toimii Mielenterveyden keskusliiton valitsemana Hyvän mielen lähettiläänä. Totuus on, että kännykkäpeli auttaa Jennyä antamaan parastaan kokouksessa.

– Jos saan pelata peliä, olen läsnä ja täysillä mukana keskusteluissa. Jos sen sijaan istun hiljaa paikallani ja näytän keskittyneeltä, olen mielessäni matkannut Bruce Willisin kanssa avomerelle ratsastamaan delfiineillä.

Nykyään kännykän näprääminen palaverissa ei enää nosta esiin häpeän tunteita, mutta vuosikausien ajan – lähes koko elämän ajan – keskittymisvaikeuksiin liittyi vahvoja ulkopuolisuuden ja epänormaaliuden tunteita.

– Se, mikä on normaalia, on aina kulloisenkin ajan ja yhteisön sopimus. Voi olla äärimmäisen brutaali kokemus, jos normaalin ulkopuolelle jäävää ihmistä yritetään änkeä sinne väkisin, Jenny pohtii.

Adhd-diagnoosi auttoi ymmärtämään omaa itseä

Hänen kohdallaan itsetuntemusta ja ymmärrystä omaa itseä kohtaan lisäsi 34-vuotiaana saatu adhd-diagnoosi.

– Silloin opin ajattelemaan, että ahaa, olen erilainen ja se on ok. Enää en pyri pois epänormaaleista tavoista toimia ja olla. Teen asiat omalla tavallani, koska se on mulle hyväksi.

Adhd-diagnoosi oli Jennylle myös henkilökohtainen kriisin paikka.

– Pidän tosi paljon omasta persoonastani. Saan mielestäni ihanan älyvapaita ideoita, mutta diagnoosin saatuani mietin, paljonko persoonastani on itse asiassa oireita adhd:sta ja sen aiheuttamasta impulsiivisuudesta.

Sen lisäksi, että diagnoosi vavisutti omaa identiteettiä, joutui Jenny käyttämään voimavarojaan itsensä ja käyttäytymisensä selittämiseen.

– Ihmiset eivät ymmärrä, kuinka paljon turhaa uupumusta adhd:n oireet ja niiden jatkuva selittäminen aiheuttavat. Ympäristö ei oikein tunnu ymmärtävän, että adhd-häiriöstä huolimatta olen varsin älykäs ja toimintakykyinen ihminen.

Jenny Lehtinen on kiitollinen lääkärille, joka tunnisti hänen adhd-häiriönsä. Jenny Lehtinen Kuva: Tommi Parkkinen/Yle Jenny Lehtinen

Jenny kokee, että adhd:n ansiota on hänen luonteensa suurin vahvuus.

– Mä ihan oikeasti näen asiat aika lailla sieltä boksin ulkopuolelta. Eihän muuten esimerkiksi Vaakakapinan synty olisi ollut mahdollista. Tiettyjen suodattimien puuttuminen adhd:n myötä, samoin kuin voimakas omaehtoisuus ja ehdoton oikeudenmukaisuudentaju saavat kyseenalaistamaan ääneen sellaisia asioita, joiden äärellä yleensä vaan hymistellään.

Enää en pyri pois epänormaaleista tavoista toimia ja olla. Teen asiat omalla tavallani, koska se on mulle hyväksi.

Radiotyössä puolestaan supernopea ajatuksenjuoksu ja mitä mielikuvituksellisemmat assosiaatioketjut toimivat Jennyn mukaan eetterissä täydellisesti.

– Ne tuovat lähetyksiin hyvää jännityksen ja ennalta-arvaamattomuuden tuntua.

Jennyn mielestä varsinkin älykkäät, työelämässä hyvin pärjäävät naiset joutuvat liian usein pärjäämään adhd:n kanssa yksinään, koska sitä ei ymmärretä pitää vaihtoehtona.

– Minun adhd-häiriöni tunnisti vasta lääkäri, jonka kanssa olin ehtinyt rakentaa hyvän ja pidempiaikaisen hoitosuhteen. Olen hänelle tosi kiitollinen.

Vahva häpeän leima

Adhd vaikutti myös taustalla, kun Jenny sairastui masennukseen ja syömishäiriöön. Hän kokee, että lihavien ihmisten syömishäiriöt ovat alidiagnosoituja ja väärinymmärrettyjä. Omien kokemusten pohjalta syntyi myös Vaakakapina, jonka keulakuvana Jenny tunnetaan.

– Ajatellaan, että terveydentila on kiinni painosta, ja paino taas omasta tahdostani. Että jos laihtuisin, se ja tuo vaiva häviäisi. Että miksen vain ala laihduttaa ja lopeta pelleilyä, vaikka nimenomaan tuhoisinta syömishäiriössä on alkaa laihduttaa, Jenny sanoo.

Hänen mielestään yhteiskunta luo lihavuuden ympärille vahvaa häpeän leimaa tukemalla ajattelua, jonka mukaan kaikkien pitäisi mahtua tiettyyn terveysihanteeseen.

– Kaikille laihduttaminen ja normaalipainoon pyrkiminen ei kuitenkaan ole se terveellisin vaihtoehto, Jenny sanoo.

Ajatellaan, että terveydentila on kiinni painosta, ja paino taas omasta tahdostani.

Hänen mukaansa liian usein törmää ajatteluun, jonka mukaan lihavuus tai syömishäiriö ei ole riittävä syy voida huonosti.

– Jos sairaus olisi mikä tahansa muu, vaikka esimerkiksi diabetes, kysyttäisiin että miten menee ja mikä on hoitotasapainosi. Mutta syömishäiriöistä ei koskaan kysytä. Sukupuolitaudeistakin puhutaan avoimemmin, Jenny pohtii.

Juuri näistä syistä hän on joskus itsekin liittänyt syömishäiriöönsä vahvoja häpeän ja pelon tunteita.

– Joskus kun syömishäiriöni oireili niin pahasti, että se näkyi koulunkäynnissäni, eräs hieman uudempi tuttavuus kysyi minulta mikä minua vaivaa. Hätäpäissäni valehtelin hänelle että minulla on syöpä. Se tuntui oikeutetummalta syyltä voida huonosti kuin syömishäiriö.

Erilaisuuden ja normien rikkomisen puolesta puhuu myös Akuutin Mä oon mä -sarja. Se antaa äänen nuorille, jotka ovat raivanneet maailmaan omannäköisensä tilan, normeista välittämättä. Elokuvaohjaaja Emilia sairastui opiskelujensa aikana monikemikaalioireyhtymään, jonka seurauksena hän joutui jättämään unelmien opiskelupaikkansa ja muuttamaan yksin kesämökille. Jenny katsoi Emilian tarinan.

– Emilian tarinasta minulle tuli mieleen, että kunpa ihmiset uskoisivat, että hänen todellisuutensa on totta. Usein ihmisillä on harhakäsitys, että joku tekisi jotain normista poikkeavaa vain huomionhakuisuuttaan.

Normi on sana, jolle Jennyn mielestä ei tänä päivänä itse asiassa pitäisi olla enää lainkaan tarvetta.

– Karsastan muottiin änkemistä. Valitettavasti meillä on normeja rakastava yhteiskunta. Varsinkin ihmisyyteen liittyviin normeihin liittyy yhä vahvasti ajatus siitä, saako ihminen todella olla sellainen kuin on, ja hyväksytäänkö eri ihmisten todellisuudet. Ihminen leimataan yhä tosi vahvasti, jos käytös ei jostain syystä istu normeihin.

Asiat lakkaavat hallitsemasta meitä silloin, kun uskallamme puhua niistä.

Yhteiskunta myös toistaa kaiken aikaa myös yhtä perustavanlaatuista virhettä, Jenny sanoo. Hän on itsekin saanu kokea kuinka ihmistä mitataan yhä liikaa poikkeavuuksien kautta, kun pitäisi mitata vahvuuksien.

– Ajatellaan, että ihmisessä on jokin puute, jos hän ei voi tehdä jotain asiaa tietyllä tavalla. Oma vastaukseni on aina, että ihan varmasti pystyn, jos saan tehdä sen omalla tavallani. Jos teemme tätä yhteiskuntaa aina vain peruspertille, emme koskaan opi uutta. Jos sen sijaan juhlisimme erilaisuutta ja auttaisimme ihmisiä heidän omannäköisellään tiellä, saisimme yhteiskunnan joka kehittyy monin tavoin.

Yksi tehokas tapa normeista vapaan yhteiskunnan luomiseen on asioiden sanominen ääneen.

– Asioiden piilottelu tekee meistä niiden vankeja. Asiat lakkaavat hallitsemasta meitä silloin, kun uskallamme puhua niistä, Jenny sanoo.

Mä oon mä – sarja erilaisuuden voimasta

Mä oon mä -sarja antaa äänen viidelle nuorelle, jotka ovat raivanneet maailmaan omannäköisensä tilan. Runoilija Sanna-Mari ei uskalla poistua kotoaan, mutta kirjoittaminen pitää hänet kiinni ulkomaailmassa. Sonja kokee itsensä erityis- ja sähköherkäksi ja pyörittää keppihevostilaa. Joel on autistinen stand up -koomikko ja Christer kuuro jääkiekkoilija kuulevien joukkueessa. Elokuvaohjaaja Emilia kärsii monikemikaalioireyhtymästä ja tekee tilanteestaan rap-riimejä. Kaikkia yhdistää vahva halu ilmaista itseään ja rikkoa rajoja, joita yhteiskunta heille asettaa.

Vaikean elämäntilanteen tai huolen tai murheen kanssa ei tarvitse jaksaa yksin. Kokosimme listan apua tarjoavista tahoista tänne.