Hyppää pääsisältöön

Enkeleitä ja elokuvia Berliinin taivaan alla

Ilmakuva Berliinistä
Ilmakuva Berliinistä Berliini

"Niin hänelle ilmestyi taivaasta enkeli, joka vahvisti häntä." Näin lukee Luukkaan evankeliumissa. Luku 22, jae 43. Enkelit kuvataan sanansaattajina ja suojelijoina, joskus myös sotureina, taivaallisen sotajoukon taistelijoina.

Ne enkelit, jotka ilmestyivät Berliinin talojen katoille 1980-luvun lopulla eivät olleet niinkään sanansaattajia, eivätkä etenkään sotureita. Eivätkä he oikeastaan olleet edes suojelusenkeleitä.

He kuuntelivat ihmisten puheita. He kuuntelivat ihmisten ajatuksia. He kulkivat kylmän sodan jälkeisessä mustavalkoisessa maailmassa, jaetun kaupungin molemmin puolin, Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla.

Berliinin enkelit ovat kuin sivullisia ankeassa, mutta inhimillisessä ihmisten maailmassa. Heidän maailmansa on erilainen. Siinä on vain harmaan sävyjä. Enkelit kuulevat, näkevät ja kokevat, mutta he eivät voi aistia mitään. Eivät makuja, tuoksuja, värejä, pelkoa, kipua, eivätkä rakkautta, niin kummalliselta kuin se tuntuukin. He eivät voi muuttaa ihmisten maailman tapahtumia. He pystyvät vain lohduttamaan ihmistä läsnäolollaan, ja sitä paitsi, eiväthän ihmiset edes näe heitä. Paitsi lapset, jotka eivät millään tavoin näytä ihmettelevän näitä hiljaisia hahmoja.

Elokuvan enkelit Damiel ja Cassiel asustavat muutaman muun kaltaisensa kanssa Berliinin kaupunginkirjastossa. He ovat yhtä yksinäisiä ja surullisia kuin koko kaupunki. He pohtivat, millaista olisi tuntea jotakin. Millaista olisi antaa kissalle ruokaa? Miltä tuntusi saada painomustetta sormiinsa sanomalehdestä? Miltä omena tuntuisi kädessä? Miltä se maistuisi? Miltä tuntuisi vain aavistella jotakin, sen sijaan että tietää aina kaiken? Miltä tuntuu, kun on kuumetta? Millaista on rakkaus?

Enkelit pystyvät ylittämään Berliiniä jakavan muurin, kävelemään sen läpi, mutta he eivät tiedä, miltä se tuntuu. He ovat kärsivällisiä tarkkailijoita. Täytyy olla yksin, sanoo toinen enkeleistä. Täytyy antaa asioiden vain tapahtua. Täytyy olla totinen. Ei muuta tekemistä kuin katsella, kerätä, kirjata, todistaa ja säilyttää, hän pohtii.

Ja nähtyään trapetsilla leijailevan naisen, pienessä kiertävässä sirkuksessa, päättää Damiel, toinen enkeleistä, astua ajan virtaan, muuttua ihmiseksi. Haluan tuntea painoni, hän sanoo. Haluan kiinnittyä maahan, niin että voin sanoa joka askeleella ja joka tuulenpuuskassa: Nyt! Nyt! ja Nyt! Eikä vain aina ja iankaikkisesti.

Hän tekee lopullisen päätöksensä Berliinin muurin kuoleman käytävällä, tasaiseksi haravoidulla hiekkavyöhykkeellä, jolle astuneet ammuttiin armotta.

Minä astun virtaan, sanoo enkeli, itäisen Berliinin vartiotorni taustanaan. Nyt tai ei koskaan. Toista rantaa ei ole. Astun ajan ja kuoleman kahlaamoon.

Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla oli symbolinen jo valmistuessaan, vuonna 1987, parisen vuotta ennen muurin murtumista. Kolme vuosikymmentä myöhemmin sen symboliikka tuntuu vieläkin voimakkaammalta.

Kun elokuvaa kuvattiin Berliinissä, muuri oli ollut olemassa jo yli 25 vuotta, yli neljännesvuosisadan. Moni elokuvassa näkyvistä lapsista ja nuorista ihmisistä oli elänyt koko siihenastisen elämänsä jaetussa kaupungissa.

Berliini, sanoo elokuvan kiertävä trapetsitaiteilija Marion, Täällä olen vieras, silti kaikki on niin tuttua. Ainakaan ei voi eksyä, kun muuri tulee aina vastaan. Arkinen, hieman huvittunut toteamus kuulostaa nyt erilaiselta kuin vuonna 1987. Se tuntuu erilaiselta.

Onko vielä rajoja, pohtii taksikuski elokuvassa. Enemmän kuin koskaan, hän jatkaa. Jokaisella kadulla on oma rajaviivansa ja -puominsa, hän sanoo. Maatilkkujen välillä on kaistale ei-kenenkään maata, pensasaitojen tai ojien välissä. Joka sinne eksyy, kaatuu piikkilankaan.

Enää osaan ajatella vain päivästä toiseen, sanoo elokuvan kertoja, vanha runoilija. Hän etsii mennyttä maailmaa Potsdamer Platzin raunioilla.

Tässäkö se on, hän pohtii. Eihän se voi olla tässä! Ei tämä voi olla Potsdamer Platz. Ei ole ketään jolta voisi kysyä. Se oli vilkas aukio. (…) Ja sitten yhtäkkiä tuolla riippui lippuja. Koko aukio oli täynnä niitä.

Minun sankareitani eivät ole enää soturit ja kuninkaat, vaan rauhan tekijät, selittää vanha runoilija. Mikä kumma rauhassa on, hän kysyy, kun se ei jaksa innostaa pitempään, ja kun siitä ei oikein voi kertoa?

Enkeleiden kuulemat ihmisten ajatukset kertovat paitsi sen hetkisestä, myös menneestä maailmasta. Ne kertovat siitä nyt enemmän kuin kolme vuosikymmentä sitten. Ne kertovat maailmasta, joka silloin oli, muttei ole enää.

Brad Deane (Senior Manager of Film Programmes at TIFF Bell Lightbox) analysoi Wendersin elokuvaa:

Kun nuori elokuvataiteen opiskelija George Lucas vuonna 1966 mietti oppilastyönsä aihetta Etelä-Kalifornian yliopistossa, hän poimi aiheensa Euroopasta. Hän poimi sen kaupungista, joka olisi voinut olla Euroopan todellinen sydän, mutta jonka historia muutti betonilla ja piikkilangalla jaetuksi kaupungiksi. Elokuva sai nimekseen Freiheit, vapaus.

Kolmeminuuttinen, intensiivinen elokuva alkaa visiolla Berliinin muuria muistuttavasta paikasta. Vartiotorni piirtyy täysikuun valaisemaa yötaivasta vasten. Varjoihin piiloutunut, silminnähden pelokas nuorukainen odottaa oikeaa hetkeä. Hän säntää juoksuun. Juoksuun kohti vapautta. Juoksuun, jonka luodit pysäyttävät.

22-vuotiaan George Lucasin oppilastyö oli symbolinen. Elokuvassa ei ole varsinaista dialogia eikä kertojaa, mutta jo sen saksankielinen nimi vie ajatukset tarkoitettuun suuntaan. Kyse oli paosta vapauteen. Paosta Itä-Berliinistä Länsi-Berliiniin. Kyse oli kapinasta, rohkeudesta ja hengenvaarasta: teemoista, joita George Lucas käytti myöhemmin menestyksekkäästi Tähtien Sota -elokuvissaan.

Freiheit-elokuvan päähenkilölle käy kuten monille oli jo ehtinyt käydä. Muuri oli ollut olemassa viitisen vuotta, ja vuoden 1966 loppuun mennessä 72 ihmistä oli kuollut muuria ylittäessään. Heistä liki 50 oli alle 25-vuotiaita.

Ensimmäinen Berliinin muurin ylityksestä - tai pikemminkin alituksesta - kertova elokuva valmistui hyvin nopeasti muurin pystyttämisen jälkeen. Elokuun kahdennentoista ja kolmannentoista päivän välisenä yönä vuonna 1961 Saksan demokraattinen tasavalta asetti vartiomiehensä Berliinin itäisen ja läntisen osan välille, kahden metrin välein. Noin kaksi sataa katua, 12 metrolinjaa ja maanpäällinen junarata katkaistiin. Kaupungin halki rakennettiin piikkilanka-aita, ja parin päivän päästä alettiin muurata muuria betoniharkoista.

Vuoden 1962 kesäkuussa muurin vieressä itäpuolella sijainneita taloja alettiin hajottaa, ja noin sadan metrin etäisyydelle rakennettiin toinen muuri. Ja saman vuoden lokakuussa sai ensi-iltansa amerikkalaiselokuva Escape from East Berlin, pako Itä-Berliinistä. Siihen mennessä jo 27 epäonnista itäberliiniläistä oli yrittänyt pakoa länsipuolelle. Myös onnistuneita pakoja oli, mutta niitä ei tilastoitu.

Robert Siodmakin ohjaama elokuva perustui tositapaukseen. Tammikuussa 1962 kaikkiaan 28 ihmistä pakeni idästä länteen, muurin ali kaivetun hieman yli 30-metrisen tunnelin kautta. Pako oli täpärä, mutta onnistui.

Ja niin se onnistui elokuvassakin. Escape from East Berlin -elokuva kuvattiin lähes aidoilla tapahtumapaikoilla Berliinissä. Kuvausryhmä rakensi Länsi-Berliinin puolelle, muurin läheisyyteen muurin kopion, noin 250 metrisen pätkän muuria. Siitä tuli välittömästi turistikohde.

Myös vartijat itäisellä puolella olivat siitä kiinnostuneita. Amerikkalainen kuvausryhmä käytti heidän kiinnostustaan hyväkseen ja kuvasi itäpuolen vartijoita elokuvaansa. Näin mukaan saatiin sitä realismia, jota oli Berliinistä lähdetty hakemaan.

Vuonna 1962 tehtiin myös toinen amerikkalaiselokuva Berliinin muurista. Se oli dokumentaarinen elokuva kolmesta länsiberliiniläisestä opiskelijasta, jotka kaivoivat noin 130 -metrisen tunnelin länsipuolelta itäpuolelle, Schönholzer Strasselta Bernauer Strasselle.

Elokuva oli mustavalkoinen dokumentti, mutta samalla se oli tilaustyö. Amerikkalaiset tv-yhtiöt NBC ja CBS kilpailivat vuonna 1962 Berliinin muuriin liittyvillä uutisilla. Se oli kuuma aihe. Molemmat halusivat lähetyksiinsä aitoa materiaalia pakoyrityksestä Itä-Berliinistä länteen.

Ja kun sellaista ei välittömästi ollut näköpiirissä tai sellaisen hankkiminen oli vaikeaa, NBC päätti järjestää asian itse. Järjestää näyttävän ja todellisen pakoyrityksen, ja dokumentoida koko projektin alusta loppuun.

Länsi-Berliinistä löydettiin ryhmä yliopisto-opiskelijoita, jotka palkattiin suunnittelemaan ja kaivamaan tunneli lännestä itään. Televisioyhtiö rahoitti tunnelin suunnittelu- ja kaivuutyöt, ja valmiin tunnelin kautta oli tarkoitus antaa noin kuudelle kymmenelle itäpuolen asukkaalle tilaisuus paeta länteen.

Berliinissä ryhdyttiin toimeen. Kaivuutyö suunniteltiin ja toteutettiin. Kaikkiaan tunnelia oli kaivamassa nelisenkymmentä opiskelijaa. Valmis tunneli oli noin 130 metriä pitkä, vajaan metrin korkuinen ja levyinen, saviseen maahan kaivettu kolo.

26 itäberliiniläistä ehti paeta tunnelia pitkin ennen kuin se täyttyi vedellä ja jouduttiin hylkäämään. Mutta NBC:n kuvausryhmä oli saanut kaiken talteen. Tarina oli lähes uskomaton. Sensaatiomainen dokumenttielokuva editoitiin pikaisesti valmiiksi.

Televisioyhtiö ilmoitti esittävänsä The Tunnel -nimisen dokumenttielokuvan lokakuun viimeisenä päivänä vuonna 1962, mutta historia puuttui peliin. Kesällä 1962 Neuvostoliitto onnistui lähes kenenkään huomaamatta siirtämään Kuubaan useita kymmeniä ydinohjuksia ja noin 40 000 sotilasta. Syksyllä Yhdysvallat sai vihiä asiasta.

Lokakuussa Yhdysvaltain tiedustelukone kuvasi rakenteilla olevan keskimatkan ohjusten laukaisuaseman Kuubassa. Sieltä ydinohjukset lentäisivät helposti Yhdysvaltoihin, kahdessa kymmenessä minuutissa. Washington oli uhattuna. Pian Yhdysvaltain vakoilukoneet löysivät neljä laukaisuasemaa lisää. Puolet Yhdysvalloista oli uhattuna.

Amerikkalaiset pelästyivät toden teolla. Jännitteet suurvaltojen välillä kasvoivat päivä päivältä. Jopa kolmas maailmansota mainittiin. Oli selvää, että tällaisessa tilanteessa tuli välttää kaikkea, joka hiukankin saattaisi lisätä jännitettä tai aiheuttaa väärinkäsityksiä. Niinpä NBC-televisioyhtiö päätti Yhdysvaltain hallinnon kehotuksesta toistaiseksi hyllyttää Berliini-dokumenttinsa.

Dokumentti esitettiin Yhdysvalloissa Kuuban ohjuskriisin jälkimainingeissa, kylmän sodan viileimpinä hetkinä, joulukuussa 1962. Elokuvan dokumentaarisuudesta oltiin lopulta montaa mieltä, kuten myös tv-yhtiön tarkoitusperistä. Presidentin veli, oikeusministeri Robert Kennedy, moitti julkisesti tv-yhtiötä "tunnelin ostamisesta". NBC-yhtiön moraali ja tunnelia kaivaneiden opiskelijoiden turvallisuus asetettiin myös kyseenalaisiksi. Silti elokuvalle myönnettiin seuraavana vuonna kolme Emmy-palkintoa.

The Wall, yhdysvaltalainen propagandafilmi Berliinin muurista vuodelta 1962:

Ja jos Yhdysvalloissa oltiin varovaisia tuon Berliinistä ja sen muurista kertovan elokuvan kanssa, meillä Suomessa pystyttiin vieläkin parempaan. Meillä amerikkalaisohjaaja Billy Wilderin Berliiniin sijoittuva elokuva Yks', kaks', kolme oli kielletty liki neljännesvuosisadan ajan, vuodesta 1962 vuoteen 1986. Siis se komedia. Ja se oli meillä kielletty poliittisin perustein. Ulkopoliittisin perustein. Neuvostovastaisena.

Billy Wilderin elokuva sen sijaan nauroi jaetussa Berliinissä molempiin suuntiin. Elokuva pilkkasi tasapuolisesti sekä Amerikkaa että Neuvostoliittoa. Yhtä lailla kapitalismia ja kommunismia. Elokuvan huumorista on sanottu, että se on säälimättömän raakaa, etenkin kun ottaa huomioon sen historiallisen hetken, jolloin elokuva tehtiin.

Yks', kaks', kolme kertoo yrityksistä myydä aitoa kapitalismia Neuvostoliittoon. Yrityksistä saada Coca-Cola neuvostomarkkinoille. Tai kuten elokuvan päähenkilö, myyntipäällikkö MacNamara toteaa: yrityksistä onnistua siinä, missä Napoleon ja Hitler epäonnistuivat, nimittäin Moskovan valloittamisessa.

Elokuvassa kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, mutta näin ei mennyt todellisuudessakaan. Billy Wilder oli Berliinissä kuvaamassa elokuvaansa elokuussa 1961, ja eräänä aamuna kuvausryhmä huomasi aitojen ja piikkilankaesteiden ilmestyneen kuvauspaikaksi suunnitellun Brandenburgin portin eteen.

Berliini ei enää ollut entisensä. Yhtäkkiä kylmä sota oli konkreettisesti läsnä. Wilderin oli pakko muuttaa suunnitelmiaan, ja niinpä elokuva kuvattiin loppuun turvallisesti 600 kilometrin päässä, studiolavasteissa Münchenissä.

Mutta se elokuvan ulkopoliittinen arveluttavuus, elokuvan neuvostovastaisuus? Vaikka elokuva on hersyvä ja hengästyttävällä vauhdilla kulkeva komedia, sen neuvostovastaisuus oli vakavaa laatua.

Eräässä kohtauksessa soi jälleen elokuvan eräänlainen tunnussävel: armenialaisen Aram Hatsaturjanin kiihkeä Sapelitanssi. Sitä soittaa itäberliiniläinen tanssibändi, kapakassa, jossa votka virtaa ja pöydällä tanssitaan.

Huoneen seinällä on tietenkin kommunistisen puolueen pääsihteerin Nikita Hruštšovin kuva, ja kun meno yltyy riittävästi, putoaa Hruštšovin kuva kehyksistään ja alta paljastuu, kenenkäs muun kuin Josif Stalinin kuva. Eikä tilannetta yhtään helpota se, että eräs juhlijoista on ottanut kengän jalastaan ja paukuttaa sillä pöytää, kuten Hruštšov oli tehnyt edellisenä vuonna Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksessa New Yorkissa.

Eikä tässä vielä kaikki. Itse asiassa Billy Wilderin elokuva Yks', kaks', kolme kiellettiin Suomessa - ei yhden kerran, vaan - kolme kertaa. Se sai valtion elokuvatarkastamosta kielteisen päätöksen vuosina 1962, 1966 ja 1969.

  • Onko rivous uusi musta?

    Rivot jutut huvittavat, koska ne ovat tabu.

    Äitini korvat menevät välittömästi lukkoon, jos hän kuulee v-sanan. Hän ei hyväksy kiroilua tai alapääjuttuja lainkaan. Monille muillekin hänen sukupolvensa edustajalle tämä tabu on ehdoton. Hänen mukaansa törkeyksiä ja rivoa kieltä kuulee yhä useammin ja kaikkialla. Toisaalta monet nauttivat tabujen rikkomisesta. Kielletty kiinnostaa, estottomuus ja häpeästä vapautuminen tuottaa mielihyvää.

  • Avaruusromua: Musiikki on kummallinen asia!

    Musiikki virkistää aivoja.

    Kummallista on se, miten me vastaanotamme musiikkia ja miten se vaikuttaa meihin. Musiikkia kuuntelevan ihmisen aineenvaihdunta ja aivojen verenkierto vilkastuvat. Musiikki vaikuttaa hengitykseen, lihasjännitykseen, verenpaineeseen, pulssiin, ihon sähkönjohtavuuteen sekä elimistön hormonipitoisuuteen. Kiinnostavaa on se, kuinka moneen paikkaan hermoimpulsseiksi muuttuneet äänet kulkevat meidän aivoissamme. Musiikki virkistää aivoja. Kokeillaanko? Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri