Haydn - Šostakovitš - Shaw - Beethoven

Joseph Haydn (1732–1809): Sinfonia nro 94 G-duuri, “Yllätys”

Lontoolaisyleisöä varten vuonna 1791 valmistunut sinfonia nro 94 G-duuri on edelleen Joseph Haydnin suosituin hitaan osan “Yllätyksen” vuoksi. Haydnille tyypillinen ilkikurinen temppu – joka hänen mukaansa “sai naiset kirkumaan” – on joskus jättänyt varjoonsa rakennelman muut hienoudet.
Ensimmäinen osa alkaa lyhyellä hitaalla johdannolla (Adagio), jossa sopuisa vuoropuhelu saa jatkoa salaperäisemmistä sävyistä. 6/8 aikamitassa syöksyvä Allegro-teeman (Vivace assai) juurevaa elinvoimaa korostaa valssaava sivuteema. Haydn höykyttää pääteemaa intensiivisessä kehittelyssä, sivuteeman vastatessa leikittelevästä virtuoosisuudesta ja pastoraalisista koristuksista. Laajassa koodassa musiikki vasaroidaan kotipesälle voittajan elein.
Hitaan osan (Andante) ylevän rauhallista teemaa Haydn käytti myöhemmin Vuodenajat-oratoriossa. Nyt arvokas askellus etenee esittelystä varovaiseen staccato-muotoon, jonka keskeyttää orkesterin fortissimo-isku. Koristekuvioiden somistamaa teemaa häiritsee vielä pari mäjähdystä, kunnes muunnelmat siirtyvät vertailemaan ironisesti duuria ja mollia. Huumori on mukana seuraavissa muunnelmissa ja lopussa teema saa täydellä voimalla miltei sotaisan sävyn, mutta hiljenee ja häipyy koodassa hämyisiin sointuihin.
Menuetti (Allegro di molto) on nopea ja tukevasti maalaismainen, sekin oli yllätys aikalaiskuulijoille. Triotaite on tekninen taidonnäyte, jonka juohevaa äänenkuljetusta on ryyditetty koomillisilla sooloilla. Finaali (Allegro di molto) alkaa suoraan rondo-tyyppisellä teemalla, mutta osoittautuu sonaattimuotoiseksi. Haydn provosoi sujuvaa menoa yllättävillä käänteillä ja sävellajinvaihdoksilla.

Dmitri Šostakovitš (1906–1975): Konsertto pianolle, jousille ja trumpetille

Dmitri Šostakovitšin konsertto pianolle, jousille ja trumpetille vuodelta 1933 kuuluu hänen ensimmäisen sävellyskautensa onnistuneimpiin teoksiin. Vallankumouksen jälkeisestä edistysuskosta oli sen verran jäljellä, että nuori säveltäjäpianisti saattoi irvailla romanttisten kliseiden kustannuksella, mutta laajensi ilmaisuaan myös entistä kouraisevampaan suuntaan.
Säveltäjä itse totesi konsertossaan kuvannneensa “sankarillista, innoittunutta ja iloista aikaansa”, joka Stalinin ansiosta jäi pian taakse. Aloituksessa on anarkiaa: pisteliään alkurepliikin jälkeen piano ryhtyy tapailemaan Beethovenin Appassionata-sonaattia, jota orkesteri kohta vääntää mielensä mukaisemmiksi. Musiikillisten ja muiden ideoiden esittely on estotonta. Osan lopussa Beethovenin kipsikuva palaa nähtäväksi ja vakavoittaa tunnelman.
Hidas osa (Lento) on tunteellinen, surullinen ja pohdiskeleva. Šostakovitš tuntuu nolostelevan paljastuksiaan ja yrittää vetää verhoa eteen sarkasmilla. Pianokadenssia seuraava trumpettisoolo herkistää tunnelman uudelleen ja osa vaipuu illanhämyiseen melankoliaan.
Kolmas osa (Moderato) toimii uusklassistisesti motorisoituna välittäjänä villiin finaalipotpuriin (Allegro con brio etc.), jossa säveltäjä ratkaisee musiikin ongelmat tyylipuhtaalla tyrmäyksellä. Finaalin ryntäys muistuttaa piirrettyjen filmien takaa-ajokohtauksia ja apua haetaan niin Oi, sä rakkaalta Augustilta kuin kapakan karvalakkipuolelta. Slapstick-komiikka taiturillisine kaatuiluineen ei jätä tilaa yksilön murheille eikä yhteisölliselle saarnaamiselle. Jännitysmomentti sen sijaan säilyy loppuun saakka: tulevatko kaikki perille ehjinä ja yhtä aikaa?

Caroline Shaw (s. 1982): Entr’acte jousiorkesterille

Caroline Shaw on New Yorkissa asuva muusikko – laulaja, viulisti, säveltäjä ja tuottaja – josta tuli vuonna 2013 Partitallaan 8:lle äänelle nuorin Pulitzer-palkinnon voittaja. Tällä hetkellä Shaw opettaa New Yorkin yliopistossa, soittaa viulua American Contemporary Music Ensemblessä ja laulaa Roomful of Teeth -yhtyeessä. Hän on niittänyt mainetta myös yhteistyöstään räppäri Kanye Westin kanssa laulajana ja tuottajana.
Shaw’n musiikissa on tuntuvilla laaja vaikutteiden kirjo amerikkalaisesta minimalismista Mozartin ja Brahmsin kamarimusiikkiin. Klassinen esikuva kuuluu myös vuonna 2011 jousikvartetille sävelletystä Entr’actesta (”Välisoitto”), jonka Shaw laajensi vuonna 2014 jousiorkesterille.
Shaw kuuli vuonna 2011 Brentano-kvartetin esittävän Haydnin jousikvarteton op. 77/2 menuettia. Kvarteton menuetilla on harvinainen tempomerkintä Presto (ma non troppo) ja sävellaji vaihtuu kehystaitteen F-duurista trion Des-duuriin. Shaw’hon teki vaikutuksen esityksen eleetön modulaatio, josta tuli lähtökohta Entr’actelle. ”Se vastaa rakenteeltaan menuettia ja trioa, pelaa klassisella muodolla, mutta vie sen pitemmälle”, esittelee Shaw. ”Minusta on hienoa, kuinka jotkut teokset (kuten op. 77 menuetit) siirtävät kuulijan yllättävästi Ihmemaan Liisan peilin toiselle puolelle, absurdin, sulavan ja technicolor-väreillä värjätyn siirtymän tapaan.”
Entr’acten käynnistävä teemalla ei ole samanlaista roolia kuin klassistisessa menuetissa, vaikka aiheeseen palataan teoksen loppupuolella. Pääosassa ovat sen sijaan ”välissä” tapahtuvat asiat, siirtymät ja sivupolut, musiikilliset nyrjähdykset uusiin maisemiin ja tiloihin.

Ludwig van Beethoven (1770–1827): Sinfonia nro 4 B-duuri op. 60

Vuonna 1806 Ludwig van Beethoven eli kiihkeintä luomiskauttaan ja Wien poti pula-aikaa. Kaupungin aristokraatit olivat Napoleonia paossa ja viimeinen orkesteria ylläpitävä ylimys, kreivi von Oppersdorff, kutsui Beethovenin Sleesiaan.
Beethoven on kreiville säveltämässään neljännessä sinfoniassa op. 60 hionut koneistonsa uuteen uskoon kätkemällä tarkoitusperänsä. Samalla hän tuli osoittaneeksi sukulaisuutensa opettajaansa ja kreivi Oppersdorffin suosikkisäveltäjään Haydniin.
Neljännessä sinfoniassa Beethoven vapauttaa liikkeen ja rytmisen motoriikan teoksensa kantavaksi voimaksi. Tuo voima esiintyy sinfoniassa usein salaperäisenä taustatekijänä kohotahtisissa liikkeellelähdöissä, patarumpujen omapäisissä iskuissa ja lukuisissa harhautusliikkeissä, joita etenkin finaali on täynnä.
Perusjännitteen Beethoven luo ensimmäisen osan hitaassa johdannossa (Adagio), jonka yksinäiset äänet, pitkät sävelet ja toistuvat staccato-nuotit tuntuvat leijailevan umpimielisessä tyhjiössä. Alkutila on pakattu täyteen rytmistä energiaa, joka purkautuu lähes väkivaltaisesti esiin Allegro-jaksossa.
Yksinkertainen rytmiaihe toimii myös hitaan osan (Adagio) johtolankana ja tyyntä tunnelmaa sävyttää jälleen outo salaperäisyys. Rondomuoto vierittää kuulijan editse useita sävelaiheita, joista esiin nousevat klarinetin yksinäiset soolot ja käyrätorven kutsut.
Scherzo (Allegro vivace) on ensimmäinen, jossa Beethoven määrää välitaitteen kerrattavaksi. Oikukkaasti ryntäävä ja sätkivästi rytmitetty päätaite on riehakkaan juhlava, triotaite on levollisempi, kuitenkin vain hieman hitaampi (un poco meno allegro). Omalaatuiset rytmit ja kepposmieliala hallitsevat finaalia (Allegro ma non troppo), nyt ilmeisen iloisessa ja vapautuneessa hengessä.

Antti Häyrynen