Hyppää pääsisältöön

Erika Foxin improvisatorinen välittömyys

On sanottu että säveltäminen ja improvisaatio olisivat hyvin lähellä toisiaan, ja että hyvät sävellykset ovat vain hyvien improvisoijien ylöskirjoituksia. Riippuu varmaankin keneltä kysytään – mutta englantilaisen Erika Foxin musiikissa improvisatorinen välittömyys on kiehtovasti läsnä jokaisessa nuotissa osana jotain sellaista josta rakentuu kokonaisuuksia, vapaata muotoa.

Cd-levyn kansi
Cd-levyn kansi CD-levyt

Wienissä vuonna 1936 syntynyt ja kaksivuotiaana pakolaisena Englantiin tullut Fox on pysynyt suurelta yleisöltä tuntemattomana säveltäjänä, yhtenä noista 70- ja 80-lukujen säveltäjistä, joiden musiikki on soinut lähinnä festivaaleilla ja radiossa kotimaassa Englannissa. Säveltäjäkollega Nicola LeFanu nosti Foxin yhdeksi aikamme mielenkiintoisimmista naispuolisista säveltäjistä BBC3:lla muutama vuosi sitten, ja brittiläinen NMC julkaisi juuri levyllisen hänen kamarimusiikkiaan Goldfield Ensemblen hienoina esityksinä.

Erika Foxin musiikille on ominaista samanaikaisesti sekä tehokas ajankäyttö että tietynlainen perinteisen musiikillisen narratiivin tai muodon puuttuminen. Hänen teoksissaan aika ei ole niinkään lineaarinen, hän ei varsinaisesti kehittele mitään, musiikilliset ainekset eivät oikeastaan kertaudu jos toki siellä täällä pilkahtelevat uudestaan esiin. Omien sanojensa mukaan tärkein inspiraationlähde Foxille ovat lapsuuden muistot muun muassa itäeurooppalaisesta hasadijuutalaisten musiikista. Erika Fox on tämän levyn perusteella kekseliäs, tenhoavan mielikuvituksellisten ja selvästi tunnistettavien sävelmaailmojen luoja, jonka musiikkiin on ilo tutustua. Fox on monen kollegansa tavoin toiminut muuten myös opettajana, muun muassa nuoren Thomas Adèsin opettajana Guildhallin nuorisokoulutuksessa.

Julkaisun kuudesta teoksesta puolet on inspiroitunut runoudesta – kuten vuonna 2003 valmistunut Malinconia Militaire italialaisen Amelia Rossellin runosta ”Webern Opus 4”, jonka inspiraatio on puolestaan musiikillinen. Neliosaisen teoksen nimi viittaa puolestaan 2000-luvun alussa käytyyn Irakin sotaan.

Erika Foxin musiikillinen kieli on äkkiseltään varsin tutunomaista 1900-luvun jälkipuolen modermismia, säveltasollista soinnillisuuteen ja teksturaalisuuteen painottuen. Itseäni viehättää ensisijaisesti sen spontaani hetkellisyys ja rituaalinomaisuus. Fox itse sanoo allekirjoittavansa Igor Stravinskyn lausahduksen ettei musiikki ”ilmaise” mitään muuta kuin itseään – ja yksi levyn teoksista onkin vuoden 1988 ”Käynti Stravinskyn haudalla San Michelessä” – ja minua Foxin ilmaisu, tapa kommunikoida, inspiroi. Kuten vaikkapa vuoden 1983 ”Quasi Una Cadenza”, joka tutkiskelee esittämisen teatraalisuutta yhtenä kolmen soittajan, klarinetin, käyrätorven ja pianon runsaan 13 minuutin improvisatorisena teoksena, soolokadenssina triolle.

”Paths”. Erika Fox: Paths Where The Mourners Tread; Quasi Una Cadenza; On Visiting Stravinsky’s Grave at San Michele; Malinconia Militaire; Café Warsaw 1944; Kaleidoscope*. Goldfield Ensemble, joht. Richard Baker. NMC Recordings. (NMCD 254)
* vain digitaalisessa julkaisussa

Kuuntele Uudet levyt 22.10.2019, toimittajana Ville Komppa.

  • Hyvä sirkus toimii aina, todistavat Eskelinen ja Gomyo

    Levyarvostelu

    Pohjimmiltaan Niccolo Paganini oli pahimman lajin kikkailija, mutta hänen huumorinsa on kestänyt aikaa. Sen todistavat viulisti Karen Gomyo ja kitaristi Ismo Eskelinen, joiden uutuuslevy sisältää Paganinin parhaita sketsejä ja linkittää hänet onnistuneesti Locatellin, Vivaldin ja Corellin viuluviikarijatkumoon.

  • Kokeellista kuoroilmaisu Haapasen malliin

    Levyarvostelu

    Yleensä moderni, avantgardistinen kuoromusiikki työlästä nauttia CD-levyn kokoisina annoksina. BIS-yhtiön julkaisu Perttu Haapasen kuoromusiikista on tässä suhteessa keskimääräistä helpompi. Laajasta tuotannosta valikoidut seitsemän teosta ilmentävät Haapasen leikkisää ja kokeilevaa asennetta sekä ihmisääneen että teksteihin, mutta seassa on sointuisuutta ja selviä rakenteita riittävästi, että kuulija kokee olevansa musiikin äärellä. Sitä paitsi Helsingin kamarikuoron kunnianhimo osuu juuri tällaiseen materiaaliin.

  • Turkulaisten jykevä Egmont hurmaisi - jos Hebon tulkintaa ei olisi

    Levyarvostelu

    Turun filharmoninen orkesteri on levyttänyt ahkerasti Naxokselle näytelmämusiikkia, ensin Sibeliukselta ja viimeksi Beethovenilta, ja ylikapellimestari Leif Segerstamin näyttämökokemus on yleensä liimannut musiikkisirpaleet hyvin yhteen. Orkesterin uusi levytys Beethovenin Egmont-melodraamasta hyödyntää kokemusta loistavasti, mutta kohtaa kovan kotimaisen kilpailijan.

  • Lempeää sinfoniarunoilua Virosta

    Levyarvostelu

    Arvo Pärt, Erkki-Sven Tüür ja monet muut ovat nostaneet kansainväliselle tasolle Viron nykymusiikin, mutta varhaisempikin perinne ansaitsisi huomiota. Sitä antaa levy-yhtiö Ondine, joka vuosi sitten julkaisi ensimmäisen levyn Heino Ellerin musiikkia. Nyt projekti jatkuu levyllisellä sinfonisia runoja.