Hyppää pääsisältöön

Mozart - Haydn

Wolfgang Amadeus Mozart (1756-1791): Alkusoitto oopperasta Taikahuilu

Wolfgang Amadeus Mozart liittyi vapaamuurareihin 1780-luvulla ja käsitteli vapaamuurarisymboliikkaa oopperassaan Taikahuilu (1791).
Mozartille vapaamuurarius merkitsi eräänlaista henkistä aateluutta, jossa hän kohtasi tasavertaisena aikansa vapaamielisen eliitin.

Alkusoitossa tämä ilmenee pimeyden ja valon voimien kamppailuna, josta syntyy uusi harmonia. Symboliikka tulee esiin alkusoiton kolmessa juhlallisessa alkuakordissa, jonka jälkeen päätaite on nopeatempoinen, yhdistäen duuria ja mollia sekä koomisia ja vakavia aineksia. Kolme sointua keskeyttävät kehittelyn ja hetkeksi tunnelma painuu kokonaan molliin, kohotakseen lopuksi riemukkaaseen duuriin.

Taikahuilun alkusoitossa on esiripun nostamiseen tarvittavaa sähäkkyyttä sekä juhlavaa rituaalihenkeä. Vapaamuurariaate kuvasti 1700-luvun lopulla valistusajan edistysuskoa ja kantoi huolta ajatuksen vapaudesta sekä eettisestä vastuusta, joihin sekä katolinen kirkko että hallitsijat suhtautuivat 1790-luvulle tultaessa epäluuloisesti.

Wolfgang Amadeus Mozart (1756-1791): Pianokonsertto nro 27 B-duuri KV 595

Viimeisen pianokonserttonsa nro 27 B-duuri KV 595 Wolfgang Amadeus Mozart merkitsi teosluetteloonsa vuonna 1791 ja hänen tiedetään esittäneen sen yksityisluontoisessa konsertissa maaliskuussa samana vuonna. Jotkut tutkijat sijoittavat teoksen pari vuotta varhaisemmaksi, joten siitä ei ehkä kannata kaivaa esiin liikaa jäähyväistunnelmia.

Ensimmäisen osan (Allegro) henkilökohtaisista sävyistä ei silti voi erehtyä. Orkesterijohdanto asettaa vastakkain laulavan jousiteeman, puhallinfanfaarit, kujeilevat ornamentit ja haikean perusvireen, jonka voi hyvin tulkita luopumisen tunteeksi. Temaattinen työskentely on suorastaan ankaraa ja soolosatsi pidättyväistä, mutta sulava sanonta peittää alleen koneiston kilkkeen.

Orkesteri on tavallista painokkaammin läsnä myös hitaassa osassa (Larghetto), jossa käyrätorvet johtavat joukot sisään pianon yksinäisen esittelyn jälkeen. Mozart suosi myöhäistuotannossaan tällaista hiljaisella dramatiikalla ladattua ja harrassävyistä hidasta osaa, ikään kuin vaipuen omiin mietteisiinsä.

Finaali (Allegro) tuo haikeaan konserttoon toiveikkuutta. Teemana on Mozartin myöhemmin lauluksi säveltämä Sehnsucht nach den Frühling eli "Jo saavu armas toukokuu". Tuntuu kuin Mozart yrittäisi tietoisesti jäljitellä lapsuudenteostensa viatonta onnea. Mozartilla oli tallella entinen taituruutensa ja pianistinen kunnianhimonsa, jota osoittavat myös ensimmäiseen ja viimeiseen osaan sävelletyt kadenssit.

Joseph Haydn (1732-1809): Alkusoitto oopperasta Asumaton saari

Joseph Haydnin ooppera Autio saari (L’isola disabitata, 1779) on enemmän sukellus tunteiden syövereihin kuin selviytymistarina Robinson Crusoen tapaan. 1700-luvun teoksissa rakkautta ja uskollisuutta testattiin usein rajatuissa poikkeustilanteissa. Tuntemattomalle saarelle vuosiksi hylätyt Constanze ja Silvia kokevat koettelemusten kuurin ennen kuin Fernando ja Silvia pelastavat heidät avioliiton satamaan.

Alkusoiton hidas johdanto (Largo) valmistaa kuulijat karuun ja hylättyyn ympäristöön. Päätaite on tuikea ja nopea (Vivace assai), mutta viittaa idyllisissä sivuteemoissa oopperan lemmekkääseen sisältöön. Lopputulos muistuttaa paljon Haydnin sinfonioiden avausosia hänen kiihkeällä Sturm und Drang-kaudellaan. Alkusoitto oli myös hyvin suosittu ja painettiin erikseen hänen elinaikanaan.

Joseph Haydn (1732-1809): Sinfonia nro 101 D-duuri Hob.I:101, ”Kello”

Joseph Haydnin kaksitoista viimeistä sinfonia, ns. Lontoolaiset sinfoniat, syntyivät säveltäjän menestyksekkäiden Englannin-matkojen yhteydessä vuosina 1792-94. Uudenlainen, myös keskiluokkaisista kuulijoista koostuva yleisö, sekä impressaario Solomonin kokoama suuri sinfoniaorkesteri innoittivat Haydnia muokkaamaan sinfonista tyyliään vielä vanhoilla päivillään entistä yleispätevämmäksi.

Haydnin viimeiset kuusi sinfonia valmistuivat Wienissä kesällä 1794, ennen lähtöä jälkimmäiselle matkalle. Säveltäjän mielikuvitus ei osoittanut ehtymisen merkkejä, vaikka teosten tarjoamat yllätykset tulivat aiempaa sopuisammassa muodossa.

Sinfonia nro 101 D-duuri on saanut lisänimensä “Kello” hitaan osan nakuttavan rytmiaiheen vuoksi. Lisänimi on joko Haydnin antama tai hänen hyväksymänsä. Kovin syvällistä merkitystä sille ei silti kannata antaa, vaikka kaikki musiikki onkin yhdenlaista ajan mittaamista. Otsikointi oli järjestysnumeroa tehokkaampi tapa saada teos jäämään kuulijoiden mieleen.

Sinfonia alkaa hitaalla ja lyhyellä johdannolla (Adagio), jonka arvoituksellisten ja synkkämielisten sävelien jälkeen päätaite (Presto) purskahtaa valloilleen kuin homeerinen nauru. Haydn junttaa rytmejään yhtä häikäilemättä kuin tyytyväisenäkin. Kaksiteemaista dramaturgiaa mehevöittää taitava orkesterinkäsittely ja kehittelyjaksoon sekoittuvat muistutukset johdannon tuikeammista tunnelmista. Yllätyksiä on varattu vielä loppukertaukseenkin.

Kello oli 1700-luvulla rahvaan hämmästelemä ylellisyysesine, jollaisen näki lähinnä kaupunkien raatihuoneiden tornissa. Kun 1900-luvun alussa sävellettiin vetureiden, moottorien ja tehtaiden innostamina, ja vuosituhannen vaihteessa tietokoneiden ja digitalisaation lumoissa, Haydn suhtautuu teknologian voittokulkuun ironisemmin. Voi olla, että kiireinen säveltäjä aavisti edessään ajan, jota ei mitattaisi auringon- ja vuodenkierrolla, vaan anteeksiantamattomin teknisin apuvälinein.

D-duuri-sinfonian hidas osa (Andante) pilailee hyväntahtoisesti aikansa teknologiabuumin kustannuksella: fagotin aloittama ja soitinryhmältä toiselle siirtyilevä kellontikutus luo ovelan pohjan muutenkin mehukkaalle muunnelmasarjalle.

Menuetti (Allegretto) trioineen on tavallista sinfonisempi, mutta pyyhkäisee teknoinnostuksen tiehensä myös rehevällä maalaismaisuudellaan. Ländler-tahtista triotaitetta keventävät huilun ja fagotin soolot.

Tiiviistä finaalista (Vivace) löytyy myös Haydnille tyypillisiä vetoja: muina miehinä esitelty pääteema katoaa kehittelyjaksossa dramaattiseen d-molli-kaksoisfuugaan, mutta Haydn näyttää kiertotien onnelliseen loppuun.

Antti Häyrynen

  • Rahmaninov - Musorgski - Shostakovitsh

    RSO:n konsertin 22.11. teokset.

    Sergei Rahmaninov : Kuolleiden saari op. 29 1900-luvun alussa kuului asiaan, että jokaisen itseään kunnioittavan keskieurooppalaisen porvariskodin seinällä oli painokuvana jokin sveitsiläisen symbolistin Arnold Böcklinin (1827–1901) maalauksista, mieluiten niistä kuuluisin: Die Toteninsel (1880; Kuolleiden saari).

  • Seuraavan RSO-festivaalin suunnittelee Nicholas Collon

    Kraft nousi päättyneen festivaalin yleisön suosikiksi.

    Juuri päättyneellä RSO-festivaalilla vieraili lähes 10 000 kuulijaa ja Yle Areenan sekä Yle Radio 1:n kautta konserttien verkko- ja radiolähetyksiä seurasi n. 100 000 kuulijaa konserttia kohden. Suurimmaksi yleisösuosikiksi nousi Magnus Lindbergin kulttiteoksen, Kraftin esitys.

  • Magnus Lindbergin Kraft vakuutti peruskoululaiset

    RSO konsertoi tänä vuonna 10 000:lle nuorelle

    RSO-festivaali sai vieraakseen kokonaisen peruskoulun, kun Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun 740 oppilasta kuunteli Magnus Lindbergin Kraftin kenraaliharjoituksen 25.10. Musiikkitalossa.