Hyppää pääsisältöön

Vesalan Hartwall Arena keikan jälkeen olo oli kuin terapeutin penkistä nousseella – kaikki toimi, paitsi se hiton appi

Teksti: Karoliina Knuuti, kuvat Juuli Aschan

Vesalan harkittu dramaturgia sai yleisön itkemään ripsarit poskille, mutta uusi mobiilisovellus oli pilata keikan tärkeimmän hetken.

Paula Vesalan Hartwall Arenan soolokeikkaa edeltävällä viikolla sähköpostiin kilahti tiedote.

”VESALA AR-APPLIKAATIO TUO FANEILLE TÄYSIN UUDENLAISTA MUSIIKKI- JA KONSERTTISISÄLTÖÄ”, otsikko julisti.

– On todella jännittävää kehitellä yhdessä taitavien tekijöiden kanssa jotakin tällaista ennennäkemätöntä sisältöä popkontekstissa. Mikäs nyt olisikaan sopivampi hetki kokeilla jotakin ihan pähkähullua kuin Hartwall Arena -keikka?, Vesala sanoi alla.

– Ja sit pro tippi, että ota mukaan varavirtalähde, eli vara-akku, jos mahdollista. On niin makeita asioita, että tekee mieli varmaan vähän yytsii, Vesala mainosti myös Insta-tilillään.

Tiedotteet harvoin herättävät tunteita, mutta nyt vähän huolestutti. Oli kuin Vesalan keikan ympärille olisi kehittymässä jokin absurdi digitalisaatiota parodioiva sketsi.

Keikkapäivänä kymmenen minuuttia ennen shown alkua silmiinpistävän keski-ikäinen yleisö kaiveli joukoittain puhelimensa esiin, suuntasi ne kohti lavaa ja alkoi räpeltää ruudulla silmämääräisesti lavan etäisyyttä ja kulmaa.

Kun ensimmäiset soundit kajahtivat käyntiin ja screeneihin ilmestyi häiritsevä videotaideteos, monien puhelimet putosivat syliin ja silmät nauliintuvat kohti lavaa. Ensimmäistä kertaa Suomen keikkahistoriassa jotakin floppasi, kun näin tapahtui.

Hartwall Arenan soolokeikalla voi periaatteessa onnistua monesti, mutta mokata sen voi vain kerran.

Hartsu on yksinkertaisesti liian suuri ja kallis sen testailuun, kiinnostaako tarpeeksi monia.

Siksi moni artisti pelaa varman päälle. Kulttuuritoimittaja Noora Vaarala tiivisti kuvion osuvasti Sannin Hartsu-keikasta vuosi sitten.

– Homma menee aina samalla kaavalla: Vain elämäässä vastikään käväissyt koko kansan suosikki hehkuttaa yhteisöpalvelussa, että hänen suuri haaveensa on vihdoin toteutumassa ja että näistä bileistä tulee huikeimmat koskaan.

Tähän asti kuulostaa kovin tutulta.

Vesalalle eilinen Hartwall-keikka ei ollut ensimmäinen areenakeikka. Hän on esiintynyt esimerkiksi täydelle jäähallille PMMP-yhtyeen päätöskonsertissa vuonna 2013.

Seitsemän albumia julkaisseesta PMMP:stä sukeutui kymmenen vuotensa aikana koko kansan yhtye ja sukupolvikokemus. Yhtye onnistui olemaan sopivasti katu-uskottava ”hyvisbändi”, takomaan platinaa mutta silti samalla nauttimaan popskenessä harvinaisen laajasti hyväksyttyä ”oikean taiteen” statusta.

Kun PMMP hajosi, suuri yleisö kuuli Vesalasta seuraavaksi vuonna 2014, kun hän esiintyi Suomen ehkä toiseksi tärkeimmässä kansallisessa näytön paikassa: Vain elämää -ohjelmassa.

Ohjelmaan meno olisi voinut olla Vesalalle huono idea uran tärkeässä taitekohdassa. Se olisi saattanut puhkoa PMMP:n jäljiltä artistin yllä yhä viipyilevän taiteellisen uskottavuuden kuplan.

Kävi kuitenkin kaikkea muuta.

Vesalalle Vain elämää on tarjonnut jo kaksi kertaa, vuonna 2014 ja uudestaan tänä syksynä, tilaisuuden näyttää koko kansalle, kuinka mieletön tekijä hän on sekä muusikkona että biisinkirjoittajana.

Vesalan vedoista ainakin Elegia, Pahempi toistaan ja Nyt kommentoin hakkasivat uudet paalut sille, mistä Vain elämää -formaatissa tai oikeastaan koko popmusiikkoudessa voi parhaimmillaan olla kyse.

Uusimmalla kaudella myös ohjelman muut artistit yltyivät jotenkin omituisen nöyrän oloisina kehumaan Vesalan neroutta. Vastaavaa puhetta on harvoin kuultu valtavirran poppareista. Neron leimasta ovat päässeet nauttimaan korkeintaan ehkä Vesa-Matti Loirin kaltaiset niin kutsutussa korkeakulttuurissakin ansioituneet taitelijajärkäleet.

Artistit eivät kuitenkaan olleet sanavalinnassaan yksin. Kun Hartwall-keikkapäivän aamuna googlasi sanaparin ”Vesala nero”, tuli 69 400 osumaa.

Tästä päästään siihen, mikä tässä kaikessa “mulla on oma appi” -hässäkässä tökki.

Toisin kuin PMMP, Hartwall Arenan lavalle astunut Vesala ei ole levyttänyt soolona seitsemää albumia. Hän on levyttänyt yhden, kymmenraitaisen debyyttialbumin Vesalan.

Sen lisäksi on julkaistu vain viisi singleä ja Vain elämää -sovituksia. On jo itsessään täysin käsittämätön saavutus, että tämä määrä biisejä riitti täyttämään Hartwallin ihmisistä.

Samalla kuvioon piiloutuu ansa: kun ei voi soittaa vain tunti toisensa jälkeen hittibiisejä uskollisille faneille, on kai pakkokin kokeilla jotain ihan muuta.

Ripsarit poskilla parkumisesta, mutta jotenkin teki silti mieli hykertää tyytyväisenä, että hei, minäkin olen ihme.

Siksi ennakkomarkkinoinnissa kutsu kävi katsomaan tavallisen musiikkikonsertin sijaan kansakunnan uuden taiteilijaneron monitaiteellista spektaakkelia. Ääneen lausumaton lupaus kuului: näit jo, miten Vesala teki läpikaupallisesta Vain elämää -ohjelmasta taidetta, tule nyt katsomaan, kun Vesala tekee saman Hartwall Arenalle!

Kun sitten keikkaa edeltävän viikon ajan markkinointi keskittyi lähes yksinomaan applikaatioon, alkoi ilmassa leijua flopin uhka.

Kuulosti siltä, että usko oli loppunut kesken siihen, että yksi levy ja 5 sinkkua riittäisivät kannattelemaan Hartsun kattoa.

Mutta riittiväthän ne.

Jo ihan ensimmäisistä soinnuista alkaen Vesala näytti Hartwall Arenalla, mitä koulutettu dramaturgi ja huippulahjakas popmuusikko voi saada aikaan isolla stagella. Tunnelmasta toiseen siirryttiin varmoin ottein, eikä löysää ollut oikeastaan lainkaan.

Suoraan häiritsevistä, jopa pelottavista, videotaidepläjäyksistä siirryttiin biletunnelmiin, biletunnelmista herkkiin slovareihin ja takaisin.

Paikoin mukana oli myös komiikkaa. Tytöt ei soita kitaraa -biisin uuden sovituksen tahtiin Vesala esimerkiksi ampui leikkipyssyllä videopelimäisen taustakuvan pukumiehiä. Tai oikeastaan ne olivat pukusorsia, mutta vaikea sitä oli olla tulkitsematta jonkinlaiseksi hulvattomaksi feministiseksi silmäniskuksi. Ainakin katsomossa joukko keski-ikäisiä naisia nauraa hytkytti koko kappaleen ajan.

Sen yhden kerran, kun Vesala vaihtoi vaatteita, lavalla nähtiin humanoidipukuisia tanssijoita, jotka heiluttivat raajojaan liioitellun reippaasti ja aksenttisesti. Vaikutteet Sian biisistä The Greatest olivat ilmeisiä.

Mitä tulee biisien määrään, Vesala veti tyylillä läpi koko soolotuotantonsa. Muutama julkaisematon raita kuultiin joukossa hienosti sijoitettuna. Keikan avasi uusi, maalaileva slovari huikeilla visuaalisilla höysteillä, ja heti perään paukahti soimaan tuttu reggaetonrytmiä paukuttava Muitaki ihmisii.

Tällaisilla nostojen ja tunnelmointien taitavilla vuorotteluilla Vesala talutti yleisöään hihnassa koko keikan ajan.

Hieman yli puolivälin lavalla nähtiin keikan ensimmäinen ja ainoa laulaja-feattaaja, Vesalan nuoruudensankari Maija Vilkkumaa.

Ja niin kuin tässä ei olisi ollut jo tarpeeksi tunteiltavaa, muutama biisi myöhemmin Uusia unelmia -biisissä lavalle asteli neljän lapsen kuoro.

Loppua kohden myös penkkiriveiltä noustiin seisomaan, tanssimaan ja laulamaan mukana.

Tuotantoarvot olivat niin huipussaan, että kun keikka oli lopulta ohi, olo oli kuin terapeutin penkistä nousseella.

Ripsarit poskilla parkumisesta, mutta jotenkin teki silti mieli hykertää tyytyväisenä, että hei, minäkin olen ihme.

Uusien biisien kohdalla appi vielä menikin ihan hauskana kokeiluna. Mutta sitten sattui keikan pahin virhearvio.

Vain yksi asia floppasi Vesalan keikalla, nimittäin se hiton appi.

Perustelu ei kuitenkaan ole se, että konsertit eivät ole enää niin kuin silloin joskus, kun Beatles vielä soitti krakat kaulassa. Ei, sillä immersiivisyys ja lisätty todellisuus ovat onnistuessaan erittäin vaikuttavia taiteen tekemisen keinoja.

Oli ihan mahdollista, että tajunta olisi lentänyt hallin katon läpi, kuten kävi samoja elementtejä hyödyntäneen Amos Rexin avajaisnäyttelyssä syksyllä 2018.

Oikeastaan syy on päinvastainen.

Kun koko ajan edessä oli oikeasti näyttävää monien huippuammattilaisten yhdessä loihtimaa taidetta, viihdettä ja nopeasti vaihtuvaa tunnelmaa, jäi epäselväksi, miksi kukaan olisi halunnut katsoa sitä kaikkea puhelinruutunsa läpi, edes hetkittäin.

Apin käyttöä ohjailtiin keikalla siten, että kun screenille syttyi symboli, luuri oli tarkoitus kaivaa esiin. Sitten joka kerta uudestaan olisi pitänyt räpeltää pimeässä uudestaan lavan koordinaatteja vain nähdäkseen, kuinka sen jälkeen puhelimen ruudulla välkkyi valoja tai kellui meduusoja.

Miksi se olisi häiriön ja vaivan arvoista? Puhelimen ruudulle saa pyörimään vaikka mitä ja ihan koska vaan, mutta Vesalan monitaiteellisen lavashown saa vain kahden tunnin ajan Hartsulla. Livetilassa fiilistely on mennen tullen paljon immersiivisempää kuin luuriin tuijottaminen.

Uusien biisien kohdalla tämä vielä menikin ihan hauskana kokeiluna. Mutta sitten sattui keikan pahin virhearvio.

Ennen, kun Vesala alkoi soittaa koko tuotantonsa herkintä ja henkilökohtaisinta Ruotsin euroviisut -biisiä, hän käski yleisöä kaivamaan apit esiin ja “soittamaan mukana”. Lopputulos oli se, että juuri sinä hetkenä, kun eniten olisi halunnut fiilistellä livemusan voimaa, puhelimesta olisi pitänyt näppäillä meteliin hukkuvia koneääniä.

Vesala ei ole tietenkään kenellekään selitystä velkaa teknologiakokeiluistaan. Ei hän ole itse myöskään pyytänyt neron leimaa, jota vasten kaikki pienetkin harha-askeleet tuntuvat erityisen latteilta.

Oli silti hyvä, että appi floppasi. Se todisti, että Vesala olisi voinut luottaa siihen, että poikkitaiteellisuutta ja kokemuksen kerroksia oli jo muutenkin kylliksi. Se todisti myös, että biisejä ei tarvitsekaan olla paljoa, jos ne ovat niin hyviä, että soittamalla koko tuotannon läpi saa nostatettua kansanjuhlan.

Onneksi Vesala AR -appi oli keikalla paljon ennakkomarkkinointia pienemmässä roolissa.

Yleisökin äkkäsi nopeasti, mikä on oikeasti paras keikka-appi: slovarien tahdissa heilutettava taskulamppu.

Korjattu 26.10.2019 klo 14:25: PMMP:n päätöskonsertissa vuonna 2013 järjestettiin Jäähallilla, eikä Hartwall Arenalla, kuten jutussa aiemmin väitettiin.