Hyppää pääsisältöön

Nick Caven luottomuusikko ja säveltäjä Warren Ellis: "Olen palvelija. Kaikki muu paska on toisarvoista."

Kuva Warren Ellisistä.
Kuva Warren Ellisistä. Kuva: ANTTI SEPPONEN Warren Ellis,KulttuuriCocktail

Nick Caven luottokumppani Warren Ellis piipahti Suomessa tällä kertaa elokuvasäveltäjän roolissa. Ensi-iltansa alla hän ehti istahtaa toimittaja Janne Flinkkilän kanssa keskustelemaan rohkeista naisista, työnteosta ja vanhenemisen iloista. ”Olen vain tyyppi, joka yrittää pärjätä luovassa maailmassa”, sanoo Ellis.

Pöydässä istuu totinen, keskimittainen, harmaapartainen mies. Hänen nimensä on Warren Ellis. Hän on 54-vuotias, mutta näyttää siltä, että mittarissa olisi enemmän kilometrejä kuin useimmilla ikätovereilla.

Suurimman osan ajastaan Ellis häärii taustalla: hän luo kammiossaan elokuvamusiikkia ohjaajille tai värittää Nick Caven kirjoittamia kappaleita milloin milläkin soittimella. Ellis on tullut kuuluisaksi nimenomaan Caven laulujen nöyränä palvelijana. Mutta tämä on vain osa hänen musiikillista osaamistaan – silloin kun Ellisille avautuu tila, hän myös ottaa ja täyttää sen.

Kaikki Nick Cave and the Bad Seeds -yhtyeen keikkoja nähneet tietävät sen hetken, kun menninkäisen näköinen mies tempaisee käteensä viulun ja jousen. Hän kasvaa yhtäkkiä monin verroin mittaansa isommaksi ja riipii selkä köyryssä soittimestaan yhä infernaalisemmaksi yltyvää hälyä, joka juuri sillä hetkellä tuntuu maailman kauneimmalta musiikilta.

Torstaisena aamupäivänä helsinkiläisessä rockjuottolassa tilanne ei ole yhtä runollinen. Multi-instrumentalisti ja elokuvasäveltäjä on vetäytynyt enemmänkin tarkkailumoodiin. Katse on utelias mutta pistävä.

Hän pumppaa termoksesta mukiinsa lisää kahvia ja avaa kivennäisvesipullon korkin. Kun salista singahtaa kysymys, että saisiko olla jotain juotavaa, Ellis huutaa toiveensa. Vielä 90-luvulla tilaus olisi voinut olla kovin toisenlainen.

– Anna tulla kaiken aikaa lisää kuplavettä! Mitä tahansa kuplavettä. Koko ajan vaan, se pitää minut käynnissä! Kiitos.

Ellis on lentänyt kotoaan Pariisista Suomeen puhumaan dokumenttielokuvasta This Train I Ride. Ranskalais-suomalainen yhteistuotanto sai ensi-iltansa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla. Hänen vieressään istuu ranskalainen ohjaaja Arno Bitschy.

Ennen kuin pääsemme alkuun, Ellis haluaa kertoa tarinan. Haastattelupaikassa säilytetään pyhäinjäännöksenä viinilasia, josta Iggy Pop on Helsingin-visiitillään juonut. Ellis säilyttää studiossaan samankaltaista reliikkiä ja on juuri julkaissut Twitterissä siitä kuvan. Hänen aarteensa on Nina Simonen (1933–2003) purukumi.

Bitschylle tarina on uusi, vaikka Ellis on kertonut sen Nick Caven draamaa ja dokumenttia sotkevassa elämäkertaelokuvassa 20,000 Days on Earth. Ellis näki Simonen konsertin vuonna 1998.

Kun viimeiset sävelet oli soitettu, Ellisin ja Nick Caven yhteinen idoli otti purkan suustaan, länttäsi sen pianoonsa ja käveli ulos. Ellis ryntäsi oitis lavalle, nappasi purukumin talteen ja kääri sen pyyhkeeseen, johon Simone oli pyyhkinyt hikeään.

– Vein sen kotiin, laitoin muovipussiin ja olen säilyttänyt sen siitä asti. Purkka on ollut parikymmentä vuotta pyyhkeeseen käärittynä, mutta nyt aion valmistaa siitä muotin ja valaa sen kultakoruksi. Siitä tulee talismaanin kaltainen esine. Laitan sen esille näyttelyyn.

Ellis kertoo, että henkilöitä hän ei palvo, mutta pyhillä esineillä on hänelle merkitystä. Viime aikoina hän on alkanut haalia vanhoja viulujaan takaisin itselleen. Hän on onnistunut aina hajottamaan ja hukkaamaan niitä, mutta hiljattain hän löysi esimerkiksi 12-vuotiaana saamansa viulun, jolla tienasi myöhemmin lantteja katusoittajana.

Kun Ellis kasaa kokoelman viuluistaan, niistä hahmottuu samalla hänen elämänsä aikajana.

– Uskon, että ihmisistä imeytyy esineisiin jonkinlaista taikaa. Minulla on esimerkiksi marmorikuula, jonka olen saanut kreikkalaiselta laulajalta nimeltä Arleta. Kuljetan sitä aina toilettilaukussani. Olen myös kerännyt vuosikausia kaduilta autonpyörien lyijypainoja, koska ajattelin, että ne symboloivat hyvää onnea. Siis ne jutut, joilla tasapainotetaan renkaat. Edelleen saatan kumartua poimimaan sellaisen taskuuni.

Warren Ellis
Warren Ellis Kuva: ANTTI SEPPONEN Warren Ellis,KulttuuriCocktail

Vuodesta 1994 asti Bad Seeds -yhtyeessä soittanut Ellis tunnetaan Nick Caven luottokumppanina. He ovat sekä tiivis biisintekijäpari että sydänystävät. Usein pitkäaikaiset suhteet perustuvat siihen, että vastakohdat täydentävät toisiaan.

Siinä missä Caven taiteilijapersoona on korostuneen kirjallinen, Ellis on sanonut, että hänelle runollinen ilmaisu ei ole lainkaan luontevaa. Hänen oma trionsa, vuonna 1992 perustettu Dirty Three, soittaakin instrumentaalimusiikkia.

Kolme vuorokautta ennen tätä kohtaamista Cave pudotti uutispommin: Bad Seeds on tehnyt kaikessa hiljaisuudessa levyn.

Ghosteen-niminen albumi sai ensi-iltansa YouTubessa lokakuun 3. päivänä ja julkaistaan fyysisissä formaateissa 8. marraskuuta. Ellis ilmoittaa suorin sanoin, että hän ei vastaa yhteenkään kysymykseen aiheesta.

– Odottakaa sitä levyä siinä missä muutkin. Olkaa onnellisia siitä, että elämässä on yllätyksiä.

Puhutaan siis elokuvasta. This Train I Ride kertoo kolmen Yhdysvalloissa tavarajunien kyydissä matkaavan kulkurin tarinan. Perinteisesti kulkuriromantiikka on ollut kovin miehinen laji, mutta Bitschy valitsi päähenkilöiksi kolme naista. Hän kertoo kuvanneensa dokumenttia neljän vuoden ajan.

Koska lähestymistapa ei muutenkaan ollut tavanomaisin, Bitschy halusi löytää säveltäjän, joka ei sortuisi ilmeisimpiin ratkaisuihin. Hän tiesi, että Ellis asuu perheineen Pariisissa, joten hän päätti kokeilla onneaan ja lähettää sähköpostia tämän agentille.

Ellis muistaa tarinan hieman toisin, mutta hetken inttämisen jälkeen kaksikko päätyy siihen tulokseen, että on yhdentekevää, minkä viestintäkanavan kautta he löysivät toisensa.

Kun Ellis sai lopulta käsiinsä elokuvan treatmentin eli hahmotelman käsikirjoituksesta, se vaikutti heti kiehtovalta. Hän vaati kuitenkin tietää, miksi Bitschy halusi säveltäjäksi nimenomaan hänet.

– En lähde mihinkään mukaan ennen kuin voin tietää, että voin myös antaa siihen jotain. Onneksi Arno lähetti minulle hyvin harkitun vastauksen, Ellis sanoo.

Bitschyn mukaan Ellis ei halunnut alkuun nähdä mitään kuvallista materiaalia. Ellis pyysi vain luettelemaan sanoja, jotka kuvaavat elokuvan tunnelmaa ja tunnetiloja. Bitschy kirjoitti liudan abstrakteja ja avoimia ilmaisuja, kuten vapaus, yksinäisyys ja pelokkuus. Ellis ei lähtenyt minkäänlaiseen sanalliseen dialogiin, vaan lähetti vastaukseksi muutaman musiikkipätkän.

– Olen aina työskennellyt niin. Saatan lukea käsikirjoituksen, mutta tykkään tehdä musiikkia ennen kuin näen mitään. Sillä tavalla tapahtuu onnekkaita vahinkoja. Yhtäkkiä musiikki toimii, vaikkei sen olisi kuvitellut toimivan.

Kuva Warren Ellisin kädestä.
Kuva Warren Ellisin kädestä. Kuva: ANTTI SEPPONEN Warren Ellis,KulttuuriCocktail

Sähköpostien vaihtelun jälkeen Bitschy ja Ellis tapasivat Pariisissa. Vasta sitten Ellis näki, millaiseen visuaaliseen maailmaan hänen musiikkinsa sijoitettaisiin.

Prosessin edetessä Bitschy lähetti Ellisille myös junien ääniä kuvaamastaan materiaalista: vinkaisuja, kirskunaa, suhinaa. Niillekin piti jättää tilaa, koska ne olivat kuin musiikkia itsessään. Kaiken aikaa Ellis halusi antaa ohjaajalle täyden valinnanvapauden.

Bitschy kiittelee, että Ellisin kanssa oli yksinkertaisesti helppo työskennellä. Hän luonnehtii säveltäjää yksinkertaisin ylisanoin: ”tosi nöyrä” ja ”tosi hyvä”. Ellis vain sanoo, ettei ole hänen asiansa sekaantua ohjaajan visioon.

– Se on Arnon leffa. Arno kuvasi ja kirjoitti sen, hyppäsi junaan näiden naisten kanssa, menin heidän maailmaansa. Lähetin hänelle musiikkia ja Arno teki päätöksen, mitä hän halusi käyttää ja minne hän halusi sen. Minä vain teen materiaalin ja annan vastuun eteenpäin.

Elokuvassa Ellisin musiikki on sivuroolissa. Silloinkin kun sitä kuuluu, se on sävelkieleltään kaukana amerikkalaisesta perinteisestä kulkuriromantiikasta. Ellis tuhahtaa, että miksi kukaan sortuisi sellaiseen. Se olisi virhe. Jos musiikin osuutta dokumentissa kutsuu minimalistiseksi tai jopa vähäpätöiseksi, hänestä se ei ole loukkaus, vaan paras mahdollinen kohteliaisuus.

– Naisten piti antaa kertoa tarinansa ja antaa tunnetilan välittyä sitä kautta. Ei sitä pidä työntää musiikilla mihinkään suuntaan. Siinä suhteessa dokumentti on tosi erilainen kuin fiktiivinen elokuva, jossa musiikilla usein yritetään auttaa kohtausta, joka ei ilman sitä toimi.

Vaikuttaa siltä, ettei Warren Ellis anna egon tulla työnteon tielle. Hän korjaa hieman käsitystä.

– Minulla on kyllä ego, mutta se on melko tottelevainen. Käytän sitä tarpeen mukaan, mutta en usko, että töitä tehdessäni se palvelisi mitään. Tein töitä palvellakseni elokuvaa, samalla tavalla kuin tehtäväni on palvella bändiä ja palvella biisiä. Se on työni. Olen palvelija. Kaikki muu paska on toisarvoista.

Kuulostaa ammattilaisen puheelta. Sitäkään määritelmää Ellis ei suoraan niele.

– En ole varma, mikä olen. Olen vain tyyppi, joka yrittää pärjätä luovassa maailmassa.

Kun Ellisiltä kysyy, onko hän työnarkomaani, hän virnistää ensimmäisen kerran.

– En pidä siitä, kun olen tekemättä töitä.

Kuva Warren Ellisistä.
Kuva Warren Ellisistä. Kuva: ANTTI SEPPONEN Warren Ellis,KulttuuriCocktail

Parikymppisenä, reilut 30 vuotta sitten, Ellis eli kotimaassaan Australiassa nuoren ihmisen etsikkoaikaa. Hän pääsi Melbournen yliopistoon opiskelemaan klassista musiikkia, mutta kyllästyi pian akateemiseen maailmaan.

Luentosalissa istumisen sijaan hän päätyi siivoamaan strippiluolia ja opettamaan viulunsoittoa lapsille. Sitten hän rakastui korviaan myöten ja sopi tulevan tyttöystävänsä kanssa treffit Lontooseen. Siihen aikaan Eurooppaan matkustaminen oli monelle australialaisnuorelle aikuistumisriitti, joten rakastuminen antoi hyvän sysäyksen lähteä reissuun.

Tammikuun 2. päivänä 1988 Ellis saapui Lontooseen. Ihastus ei koskaan tullut paikalle. Ellis oli yksin toisella puolella planeettaa eikä hänellä ollut oikeastaan mitään muuta kuin viulunsa.

Hän hyppäsi Skotlantiin vievään junaan, opetteli muutaman irkku- ja skottirallin ja alkoi katusoittajaksi. Skotlannista hän päätyi Irlantiin, Kreikkaan ja Unkariin, kunnes palasi vuoden päästä kotimaahansa. Retken jälkeen sai alkunsa bändi Dirty Three, joka on voimissaan edelleen.

Ensi-iltansa juuri saanut This Train I Ride -dokumenttielokuva liikkuu kiertolaistunnelmassa, jota leimaa ulkopuolisuuden ja lainsuojattomuuden tunne. Ellisin kokemusten perusteella voisi kuvitella, että hänen on helppo samastua elokuvan maailmaan. Hän ei kuitenkaan halua verrata omaa etsikkoaikaansa dokumentissa seurattujen kolmen naisen elämään.

– Minä olen kundi. Naisena on aivan eri asia hypätä tekemään asioita, joita ei miesten rakentamassa maailmassa naisille sallita. Se on uskomattoman vaarallista ja vaatii aivan erilaista rohkeutta, johon en pysty mitenkään samastumaan. Minä vain hyppäsin sivuun tavalliselta polulta ja aloin soittaa. Olin tylsistynyt ja samalla innoissani musiikista, ei sen kummempaa.

Kuva Warren Ellisistä.
Kuva Warren Ellisistä. Kuva: ANTTI SEPPONEN Warren Ellis,KulttuuriCocktail

Ellis sanoo, että liikkeellä olemiseen hän pystyy samastumaan. Puolet hänen elämästään on liikkumista paikasta toiseen. Siitä hän keksi metodin soundtrackin luomiseen. Hän ajatteli, että dokumentin musiikkia voisi työstää mahdollisimman paljon junamatkoilla. Se tuntui metodilta, joka pakottaisi henkilökohtaisesti sitoutumaan elokuvan henkilöiden maailmaan.

– Tykkään laittaa itseni haastaviin tilanteisiin ja katsoa, onko jokin ylipäätään mahdollista. Satuin tapaamaan Brian Enon ja mainitsemaan tästä ideasta. Hänestä se oli fantastinen idea, ja hän rohkaisi minua toteuttamaan sen.

Brian Eno oli säveltänyt ambient-klassikon Music for Airports, joka maalaa äänillä lentoasemien tunnelmaa, mutta hänkään ei ollut tehnyt musiikkia konkreettisesti liikekannalla. Ellis sanoo, että ilman Enon innostumista ja kannustusta koko idea olisi voinut lentää romukoppaan.

Samaan aikaan sävellystyön kanssa olivat meneillään myös uuden Bad Seeds -albumin äänitys- ja miksaussessiot. Aina, kun Ellis matkusti junalla studioon Berliiniin tai istui metrossa, hän työsti soundtrackia. Vaikeusastetta lisäsi, että Ghosteen-albumin sessiot olivat huippusalaiset, joten kukaan ei saanut tietää, mihin hän oli reissaamassa.

Ellis on aiemmin sanonut, että elleivät he olisi Nick Caven kanssa säveltäneet yhdessä lukuisia soundtrackeja, pariin edelliseen Bad Seeds -levyyn ei olisi auennut uusia ulottuvuuksia.

Nyt tulossa on albumi, joka päättää Push the Sky Awayn (2013) ja Skeleton Treen (2016) aloittaman trilogian. Hän on työstänyt sitä päällekkäin ja limittäin elokuvasäveltämisen kanssa. Ellisin mukaan elokuvasäveltäminen vaikuttaa bändisoittoon eniten tunnetason kautta.

– Ennen kuin aloin tehdä leffamusaa, oletin, että se olisi paljon rajoittuneempaa kuin bändissä soittaminen. Oikeasti bändi on paljon suljetumpi ympäristö: sitä on tiettyjen ihmisten kanssa ja tekee tietynlaista musiikkia. Varsinkin jos puhutaan bändistä, jolla on historia. Sekin asettaa sääntöjä, joiden mukaan on toimittava.

Ellisin mukaan elokuvamusiikin tekeminen palautti hänet 30 vuoden bänditaustan jälkeen koko musisoinnin alkupisteeseen.

– Kun lähtee tekemään jotain, mistä ei oikein tiedä, pystyykö siihen vai ei, se voi olla tosi voimaannuttavaa. Scoremusiikki mahdollistaa riskien ottamisen ja sitä tehdessä täytyy olla peloton: kohdata omat rajoitukset, keksiä ratkaisuja ja tehdä päätöksiä. Sen ansiosta olen vapautunut tekemään musiikkia enemmän kuin ikinä koko elämäni aikana.

Nick Cave on kertonut tekevänsä musiikkia kuin kuka tahansa virkamies. Hän uskoo enemmän säännölliseen rutiiniin kuin jumalallisen inspiraation odotteluun. Aamulla hän vetää puvun ylleen, antaa vaimolleen pusun ja lähtee työhuoneelle, joka on hänen asuntonsa yhteydessä. Syntyi mitään tai ei, hän istuu kirjoittamassa tai säveltämässä iltapäivään asti, kunnes palaa töistä kotiin.

Ellis ei sen sijaan noudata mitään yhdeksästä viiteen -päivärutiinia. Hän sanoo, ettei halua asettaa itselleen ja työnteolleen mitään rajoituksia. Omien sanojensa mukaan hän ei ole koskaan pelännyt vajoavansa liian syviin vesiin luovan työn kanssa. Päinvastoin, Ellis pyrkii tietoisesti uppoutumaan siihen mahdollisimman intensiivisesti, sukeltamaan niin syvään kuin pystyy. Se on hänelle ainoa syy ylipäätään tehdä mitään.

– Ainoa pelkoni on, että jonain päivänä tämä kaikki loppuu. Pelkään, etten enää liikutu mistään. Kun sain tämän dokumentin valmiiksi, se kosketti minua samalla tavalla kuin minkä tahansa levyn tekeminen. Minun oli pakko tuntea se. Se on mittatikkuni. En julkaise mitään, ellen liikutu siitä itse.

Musiikki saa Ellisin kyynelehtimään ”luultavasti joka toinen päivä”. Heti perään hän jälleen korostaa, ettei tällä kertaa liikuttunut omasta musiikistaan vaan dokumentin naisten tarinoista.

– Christinan äänen kuuleminen todella kosketti minua, syvällä tavalla. Kyyneliin asti. Jostain syystä. Sellaista tapahtuu minulle aika paljon.

Kuva Warren Ellisistä.
Kuva Warren Ellisistä. Kuva: ANTTI SEPPONEN Warren Ellis,KulttuuriCocktail

Elokuvan rohkeiden naisten ylistämisen ja Nina Simonen purukumin palvomisen lisäksi Ellisillä tuntuu olevan vielä yksi naispuolinen ihailun kohde. Twitteriin heittelemiensä linkkien perusteella hän näyttää arvostavan Greta Thunbergin puheita ja tekoja.

– Minusta hän on ihmeellinen tyttö, hän sanoo sävyllä, joka on lakoninen mutta tyhjentävä.

Ellis kertoo, että hänen käy sääliksi omia, aikuisuuden kynnyksellä olevia poikiaan. He elävät aivan eri maailmassa kuin hän itse samassa elämänvaiheessa. Hän sanoo, että siinä missä 70-luvulla muovi oli mieletöntä ja tulevaisuudessa kaikki mahdollista, nyt nuoret kasvavat pelkkien huonojen uutisten keskellä.

Ilmastokriisin lisäksi poliittinen tilanne ei näytä Ellisin silmiin valoisalta. Hänen oman sukupolvensa mörkö oli atomipommi, mutta ydinsodan pelkääminen oli samalla yhdistävä asia. Nyt Ellisin lasten sukupolvi joutuu taistelemaan paitsi tulevaisuutensa puolesta myös ilmastonmuutoksen kiistäviä denialisteja vastaan.

Kaikki tämä tuntuu Ellisistä kovin hämmentävältä.

– En tiedä. Itse en ole kovin tiedostava enkä osaa ajatella tekemisteni ympäristövaikutuksia. Toivon vain, että pystyn jatkamaan sellaisen kaman tekemistä, joka resonoi joissain ihmisissä. Jollain pienellä tavalla siitä voi olla hyötyä ihmiskunnalle. En osaa paljon sen enempää.

Kyynisyys olisi Ellisin mielestä helppoa, mutta sitä ihmiskunta kaikkein vähiten kaipaa. ”No future”, julisti Sex Pistols 40 vuotta sitten. Tai vuosikymmentä aiemmin The Who: ”Hope I die before I get old”. Ellis hymyilee vinosti noille sitaateille.

– Minä en ainakaan toivo. Olen onnellinen vanhenemisesta. Tuollaista sanoo vain nuori ihminen, jota kuolemanpelko ei ole vielä tuijottanut silmiin. Tarkoittivatko he sitä muka oikeasti? En usko. En ikinä ostanut tuota hölynpölyä.

Mikä vanhenemisessa on parasta?

– Vittu, eläminen! Eläminen on mieletöntä. Rakkaus. Rakkaus on radikaalia. Parasta vanhenemisessa on itse vanheneminen: kun tajuaa, että silloinhan on ollut onnekas. Kaikki eivät ole saaneet vanheta. He ovat vain kadonneet.

Warren Ellis
• syntynyt 14.2.1965 Australiassa, Ballarat’n kaupungissa, Victorian osavaltiossa
• asunut vuodesta 1998 asti Pariisissa vaimonsa ja kahden poikansa kanssa
• muusikko, säveltäjä
• soittaa mm. viulua, pianoa, haitaria, kitaraa, huilua, mandoliinia, alttoviulua ja busukia
• perusti Dirty Three -yhtyeen vuonna 1992 kitaristi-basisti Mick Turnerin ja rumpali Jim Whiten kanssa
• ollut Nick Cave and the Bad Seedsin jäsen vuodesta 1994
• levyttänyt Nick Caven kanssa myös Grinderman-kokoonpanossa
• soittanut myös mm. Marianne Faithfullin, Cat Powerin ja Primal Screamin levyillä
• mukana myös bristolilaisen IDLES-yhtyeen tulevalla kolmannella albumilla
• säveltänyt Nick Caven kanssa musiikin yhteensä 15 elokuvaan tai näytelmään: mm. The Proposition (2005), The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007) ja Wind River (2017)
• säveltänyt yksin musiikin elokuviin Mustang (2015), Django (2017), Mystify: Michael Hutchence (2019) ja This Train I Ride (2019)

Edit klo 12.06: Vaihdettu tekstiin Antti Sepposen kuvat.

Voit keskustella aiheesta kommenteissa viikon ajan artikkelin julkaisusta.

Keskustelu sulkeutuu 24.11.2019.
Keskustele