Tämän jutun lopusta löydät kuvan minusta isäni sylissä, yksivuotiaana poikana. 35 vuotta myöhemmin minusta tuli isä, ja nyt minulla on kolme poikaa. Heistä nuorin on nelivuotias. Kun me isät ja pojat juhlimme isänpäivää, kolmen sukupolven ketjun vanhimman ja nuorimman lenkin välissä on 69 vuotta. Se on ikuisuus.
Historiallisia ketjuja eli isän ja pojan suhdetta on käsitelty tärkeimmissä tarinoissamme niin antaumuksella ja tarkkaan, että on vaarana ottaa ne liiankin kirjaimellisesti.
Otetaanpa vaikka Jeesus ja Jumala – ankara isä, joka uhraa ainoan poikansa. Tai antiikin taru Zeuksesta ja Areksesta, poikaansa vihaavasta isästä ja pojasta, josta tuli sitten katkera ja raakalaismainen sodan jumala. Oidipuksen faija, Theban kuningas puolestaan uskoi huhupuheita ja surmautti oman poikansa suojellakseen itseään.
Mytologiamme on perkeleellistä hammastenkiristelyä, ankaruutta, pelkoa ja vihaa.
Ovatko miehet valtapäissään tulleet kirjoittaneeksi itselleen liian kapean roolin?
Onko edes olemassa sellaista tarua, jossa isä pitää hellästi poikansa puolia, kohtaa hänet vertaisenaan ja lopulta antaa hänen valita oman polkunsa? Ei tule kyllä mieleen.
Vedän surutta mutkia suoriksi ja oletan, että keskuudessamme vallitsee konsensus siitä, että historia on valtaosin miesten miehille kirjoittamaa. Kysymys kuuluu: ovatko miehet valtapäissään tulleet kirjoittaneeksi itselleen liian kapean roolin, joka nyt natisee liitoksissaan, kun sitä yritetään avartaa?
Meillä alkaa olla kiire keksiä tähän vastauksia, sillä pojat ovat hukassa. Tämä eksyksissä olo voi joidenkin asiantuntijoiden mukaan uhata jopa yhteiskuntarauhaa. Jokainen poika kun on osa omaa ketjuaan, ja ketjuilla on tapana vahvistaa perittyä.
Suomessa on nyt – tiukasti määritellen – noin 70 000 syrjään jäänyttä 15–29-vuotiasta nuorta. Huolestuttavaa on, että määrä on kasvanut 15 000:lla kymmenessä vuodessa. Pahimmillaan 65 prosenttia näistä nuorista on ollut poikia. Kehityskulku näyttää syrjäytymisen ehkäisemistyötä tekevän Me-säätiön mukaan vahvasti siltä, että naisten vastuulle on tulevaisuudessa jäämässä yhä enemmän sekä työt että perhe.
Emme ehkä vihaa poikiamme, mutta saatamme olla liian kiireisiä, ongelmaisia, vaivaantuneita tai ymmällämme kohdataksemme heitä.
Poikien ongelmien takana nähdään selkeitä toistuvia kaavoja: isättömyyttä, puhumattomuutta, väkivallalla kasvattamista, huonoja tai ahtaita malleja ja yleistä osattomuutta. Kornia on, ettei meidän ehkä tarvitse juuri nyt pelätä, että poikamme joutuvat sotimaan, mutta meidän ehkä tulisi sen sijaan pelätä sitä, että he katoavat epicgamesien ja supercellien hullujen hatuntekijöiden pajoilla suunniteltuun Mikä-mikä-maahaan.
Me emme välttämättä murhauttele omia poikiamme vallanjanossamme, mutta saatamme ajaa heitä toistamaan omia virheitämme. Emme ehkä vihaa poikiamme, mutta saatamme olla liian kiireisiä, ongelmaisia, vaivaantuneita tai ymmällämme kohdataksemme heitä.
Poikien kelkasta tippumista ei tietenkään selitä pelkästään kapea miehen rooli tai niin kutsuttu toksinen maskuliinisuus. Juuri miehisyys eriarvoistuu nyt räjähdysmäisesti, ja jako hyväosaisiin ja huono-osaisiin miehiin on entistäkin vahvempi. Eriarvoistuminen liittyy etenkin miehuuden ketjuihin tai tarkemmin sanottuna niiden ketjujen puutteeseen: sekä isättömyys että lapsettomuus korreloivat vahvasti miesten huono-osaisuuden kanssa.
Tätä meidän, joilla tämä ketju toimii, on todella vaikea havaita ja myöntää. Olemme keskittyneet mieseliitin valtarakenteiden arvosteluun, oman toksisen maskuliinisuutemme ihmettelyyn ja unohtaneet sen, että miesten keskuudessa kuilu voittajiin ja luusereihin on järkyttävä ja se periytyy jo useammassa polvessa.
Juuri miehisyys eriarvoistuu nyt räjähdysmäisesti, ja jako hyväosaisiin ja huono-osaisiin miehiin on entistäkin vahvempi.
Isyys on siis luokkakysymys!
Meidän tulisi miehen mallin laajentamisen rinnalla vahvistaa voimakkaasti poikien turvaverkkoja, jotta he voisivat joskus jatkaa omaa ketjuaan – ja vaalia isien oikeutta vanhemmuuteen, jottei olemassaoleva ketju katkea.
Jos keskitytään vain kritisoimaan ahdasta äijäroolia, unohdetaan, että yhteiskunnassamme on ikivanhoja ja upouusia rakenteita, jotka sortavat nimenomaan miehiä. Yhteiskunta siis sortaa miehiä, ja etenkin miehet sortavat miehiä.
Docventuresin seuraavan dokkarin ohjaaja Joonas Berghäll on poika, jolla ei ole omaa isää, eikä myöskään omaa poikaa. Hän on ketjunsa ainoa. Ehkä juuri siksi Joonas on omistanut työuransa miesten ja poikien aseman puolustamiseen ja siitä puhumiseen.
– Riku Rantala
P.S Kiitos rakas isä, kun avarsit minulle tarjolla olevaa miehen roolia juuri sen verran, kuin se oli sinulle mahdollista. Yritän tehdä parhaani ja avartaa sitä omille pojilleni – juuri sen verran, kuin se on minulle mahdollista. Sinä olet minun ehdokkaani Docventuresin Suomen Mies 2019 -kilpailuun (johon sinäkin voit muuten osallistua somessa #suomenmies2019).
Docventuresin suorassa Suomen Mies 2019 -gaalassa keskustellaan miehistä ja pojista elokuvan ohjaajan ja yhden päähenkilön Joonas Berghällin, aivotutkija Katri Saarikiven ja kriitikko Aleksis Salusjärven kanssa tiistaina 5.11. klo 21.00 alkaen Yle TV2:ssa ja Areenassa. Liity mukaan keskusteluun Docventuresin Chatissa tuolloin! Teemaa jatketaan keskiviikkona Yle Puheella klo 15.
