Hyppää pääsisältöön

Yhteys vainajiin oli ennen läheinen – näin kuolemankulttuurimme on muuttunut

Sinertävällä haavanlehtimatolla pääkallo
Sinertävällä haavanlehtimatolla pääkallo Kuva: Laura Rahinantti / Yle kallo,haapa,lehti

Yhteys vainajiin on joskus ollut läheisempi kuin nyt. Rautakaudella ihmiset hautasivat vainajat oman suvun hautausmaille ja söivät uhriaterioita haudoilla. Katolisella ajalla omien vainajien kiirastulessa viettämää aikaa saattoi lyhentää ostamalla kirkolta aneita.

Elävät ihmiset ovat aina pitäneet jollakin tavalla yhteyttä edesmenneisiin rakkaisiinsa. Tämä yhteys oli läheinen rautakaudella, noin 1000 vuotta sitten. Vielä katolinen kirkko salli yhteydenpidon jatkua. Vasta puhdasoppinen luterilaisuus etäännytti kuolleet elävien maailmasta.

Rautakauden ihmisten yhteys vainajiin oli läheinen

Tuhansien vuosien ajan nykyisen Suomen alueella eläneet ihmiset hautasivat vainajansa polttamalla. Ensimmäiset polttohaudat Suomen alueelta tunnetaan jo kivikaudelta, mutta varsinaisesti tämä hautaustapa yleistyi pronssikaudella noin 1700 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Polttohautaus oli tavallisin hautaustapa lähes kolmen tuhannen vuoden ajan aina rautakauden lopulle, 1000-luvulle asti. Vainajat poltettiin roviolla ja luut kätkettiin kivilatomusten alle.

Rautakauden ihmiset uskoivat luultavasti, että kuolleiden olo tuonpuoleisessa on jollakin tapaa samanlaista kuin elävien maailmassa. Vainajille laitettiin hautaan mukaan kaikkea tarpeellista, mitä tuonpuoleisessa arveltiin tarvittavan. Rautakautisista haudoista löytyy runsain määrin aseita, työkaluja ja astioita.

Tuon ajan ihmiset kävivät hautausmailla uhraamassa ruokaa omille vainajilleen ja muille yliluonnollisille olennoille, kuten haltijoille ja menninkäisille. Kuolleiden esi-isien ajateltiin luovuttavan elinvoimaansa jälkeenjääneille, niin että pellot, karja ja ihmiset säilyttävät hedelmällisyytensä.

Rautakauden hautausmaat olivat yhden talon tai yhden suvun hallussa. Tämänkin takia vainajat ovat tuntuneet elävistä läheisiltä.

Katolinen kirkko toi uudet hautaustavat, mutta piti yllä yhteyttä vainajiin

Jossakin vaiheessa 1000-luvun tienoilla nykyisen Suomen alueella eläneet ihmiset lopettivat vainajien polttamisen. Kuolleet alettiin haudat polttamatta, arkkuihin kätkettyinä. Tämän muutoksen katsotaan liittyvän kristinuskon tuloon.
Siirtymävaihe kesti kuitenkin satoja vuosia ja vanhoja ja uusia tapoja noudatettiin pitkään rinnakkain. Samasta kalmistosta saattaa löytyä rinnakkain sekä vanhaan tapaan tehtyjä polttohautauksia että suunnilleen samoihin aikoihin tehtyjä ruumishautauksia. Vanhimmissa ruumishautauksissa arkuista löytyy vielä paljon vainajan mukaan laitettuja tavaroita entiseen malliin.

Katolinen kirkko vakiinnutti täällä asemansa lännestä alkaen 1100-1300-lukujen aikana. Ensimmäiset kirkot ovat luultavasti olleet muutaman kylän yhteisiä kirkkoja. Niiden ympärille on perustettu hautausmaat, joihin kylien asukkaat on haudattu. Kristinuskon omaksumisen myötä vanhat talokalmistot siis vaihtuvat suurempiin hautausmaihin.

Katolisen tavan mukaan vainajat laskettiin hautaan ilman arkkua, pelkkiin käärinliinoihin käärittynä. Arkut näyttävät siis poistuvan hetkeksi käytöstä. Tämä käsitys perustuu kuitenkin lähinnä Ruotsissa tehtyihin tutkimuksiin. Suomessa hautausmailta on löydetty arkkuihin haudattuja vainajia myös katoliselta ajalta.

Vaikka uusi usko muutti hautaustavan, elävien yhteys vainajiin säilyi tiiviinä. Katolinen kirkko opetti, että suurin osa ihmisistä joutuu kuolemansa jälkeen kiirastuleen puhdistumaan synneistään. Elävillä oli mahdollisuus lyhentää omien läheisten kiirastulessa viettämää aikaa ostamalla aneita tai rukouksia vainajan puolesta.

Yhteys toimi toiseenkin suuntaan. Kuolleilta, erityisesti pyhimyksiksi julistetuilta vainajilta saattoi pyytää apua elämän vaikeissa tilanteissa.

Luterilainen kirkko vei vainajat kauas elävistä

1500-luvun alkuvuosikymmeninä Ruotsin valtakunnassa siirryttiin tunnustamaan luterilaista uskoa. Katolisen kirkon kiirastuliopista luovuttiin pikimmiten. Uskonpuhdistaja Luther oli sitä mieltä, että sielujen autuuteen ei voinut vaikuttaa kuoleman jälkeen. Jokaisen piti huolehtia oman sielunsa autuudesta elinaikanaan eikä jättää asiaa jälkipolvien huoleksi.

Tämä opillinen muutos katkaisi vuosituhansia jatkuneen kiinteän yhteyden kuolleiden ja elävien välillä.

Brittiläinen kuolemantutkija Claire Gittings on esittänyt, että tämä yhteyden katkeaminen näkyy aivan konkreettisestikin kuolemaan liittyvissä tavoissa. Vielä keskiajalla katolisen kirkon aikana vainajat haudattiin ilman arkkua, pelkissä käärinliinoissa. Luterilaisessa kirkossa vainajat suljettiin arkkuihin viimeistään 1600-luvulta lähtien. 1700-luvulla kuolleet häädettiin kirkon lattian alta hautausmaille ja 1800-luvulla hautausmaat siirtyivät pois kirkkojen läheltä, asutuksen ulkopuolelle. Näitä uudistuksia perusteltiin toki hygienisillä syillä, mutta lopputuloksena oli se, että vainajat joutuivat aivan fyysisestikin kauas elävistä.

Muutoin katolinen ja luterilainen perinne elivät vielä pitkään uskonpuhdistuksen jälkeen rintarinnan. Esimerkiksi sopivat vaikkapa ruumiinvalvojaiset, joita katolisessa kirkossa oli ollut tapana järjestää ennen varsinaista hautausta. Reformaatio pyrki karsimaan hautajaisista kaikki tällaiset turhat koristukset, mutta Kaakkois-Suomessa ja Etelä-Savossa ruuminvalvojaisia järjestettiin vielä 1900-luvun puolella.

Itsemurhan tehneet saivat kovan kohtelun

Ruotsin valtakunnassa itsemurha oli syntiä kirkon silmissä, mutta se oli rikos myös maallisessa mielessä. Jo Kristofferin maanlaissa vuodelta 1442 määrättiin, että kaikki epäilyttävät kuolemantapaukset tuli tutkia käräjillä ja selvittää, oliko kyseessä itse aiheutettu kuolema vai onnettomuus.

Laki määräsi itsemurhan tekijälle ankaran rangaistuksen. Itsemurhan tehneitä ei saanut haudata normaaliin tapaan hautausmaalle. Jos itsemurhan tehnyt todettiin mieleltään terveeksi, pyöveli otti ruumiin, poltti sen ja hautasi metsään. Jos itsemurhan tekijä todettiin mieleltään sairaaksi, omaiset saivat haudata ruumiin, mutta kirkkomaan ulkopuolelle, ilman pappia.

Erityisesti ruumiin polttaminen oli kovaksi tulkittu rangaistus, koska sen katsottiin estävän ruumiin ylösnousemuksen ja näin ollen taivaaseen pääsyn.

Itsemurhan tehneiden poikkeava kohtelu jatkui tavattoman pitkään. Itsemurha poistettiin Suomessa rikoslaista vasta vuonna 1889. Sen jälkeenkin oli vielä voimassa vanha kirkkolaki, joka määräsi papit kohtelemaan itsemurhan tehneitä eri tavalla kuin muita. Heidät saatiin kyllä jo haudata hautausmaalle, mutta täysissä järjissään itsensä surmanneille sai järjestää vain hiljaiset hautajaiset. Niissä saivat olla läsnä vain lähimmät omaiset ja siunauskaava oli hyvin riisuttu. Nämä poikkeavat hautajaiset lopetettiin eduskunnan päätöksellä vasta vuonna 1910. Tämänkin jälkeen joissakin vanhoillisissa seurakunnissa jatkettiin hiljaisia hautajaisia. Itsemurhan tehneiden leposijana säilyi pitkään kirkkomaan halpa-arvoisin osa, pohjoinen nurkka.

Lähteet: Suomalaisen kuoleman historia, toim. Ilona Pajari, Riikka Miettinen ja Kirsi Kanerva, 2019; arkeologi Ulla Moilasen, arkeologi Juha Taskisen ja tutkijatohtori Riikka Miettisen haastattelut.

Lisää ohjelmasta

Lue myös - yle.fi:stä poimittua