Hyppää pääsisältöön

Ahmas ottaa urut vakavasti

Fagotisti-säveltäjä Harri Ahmaksen musiikki on yleensä mukavaa kuultavaa ja soittimellista. Pidän hänen leppoisan värikkäistä puhallinkappaleistaan, mutta Ahmas välttelee modernismin harmaita alueita menestyksekkäästi myös suuren mittakaavan teoksissa, etenkin konsertoissa. Urkutohtori Jan Lehtolan levytystehtaan uutuustuote esittelee nyt Ahmaksen urkuteokset, ja niiden perusteella Ahmas ottaa urut vakavasti, ehkä liiankin.

Harri Ahmas / Organ Music
Harri Ahmas / Organ Music Uudet levyt

Levyn varhaisin teos, Chorale e fughetta, on vuodelta 1980. Käyrätorvisti Petri Komulaisen ja Jan Lehtolan tilaamat Neljä bagatellia ovat vuodelta 2004, laaja urkusonaatti vuodelta 2015 ja vanhaa koraalia pirstova Hymnus interruptus vuodelta 2013.

Absoluuttisen musiikin parissa Ahmaksella on tapana luodata syviä ja tummia vesiä, olkoonkin että hänen harmoniansa ovat sointuisia ja muotonsa perinteisiä. Syvyyttä ja tummuutta tasapainottava musikanttius pääsee levyllä parhaiten esiin bagatelleissa. Petri Komulaisen sävykäs, dynaaminen ja pitkälinjainen käyrätorvi antaa inhimillistä kosketuspintaa, kun taas urut tuntuvat etäisen uhkaavilta huolimatta monipuolisista rekisteröinneistä.

Puhtaat urkukappaleet kuulostavat karummilta, ja vihjaavat, että hälyt, hengitys ja herkkyys ovat pitäneet Ahmaksen musiikin minulle mielekkäänä; on kuin hänen luontainen ilmaisunsa vaatisi enemmän ja suorempaa läsnäoloa kuin mihin urkuri parvella koneensa ääressä pystyy. Lehtola rekisteröi tummanpehmeitä sävyjä korostaen, ilmavasti ja välillä rohkeastikin, urkusonaatti sisältää intensiivisiä ja herkkiä hetkiä, ja Hymnus interruptus kehittyy ihastuttavan vääjäämättömästi, mutta ainakin minun sieluni pysyy musiikista yhtä kaukana kuin seurakunta urkuparvesta. Kenties Lehtola kokee tilanteen urkujen äärestä aivan toisin, kenties urut eivät ole Ahmaksen musiikille paras kanava tai kenties hän tinkimättömänä ammattilaisena pystyy vielä kehittämään urkuilmaisuaan suoremmaksi ja inhimillisemmäksi.

Harri Ahmas: Neljä bagatellia käyrätorvelle ja uruille; Chorale e Fughetta; Hymnus interruptus; Urkusonaatti. - Petri Komulainen, käyrätorvi, ja Jan Lehtola, urut. (Toccata Classics, TOCC 0525)

Kuuntele Uudet levyt 5.11.2019, toimittajana Kare Eskola.

  • C.P.E. Bachin henki löytyy myös moderneilla soittimilla

    Levyarvostelu

    Carl Philipp Emanuel Bach ei ollut enää barokkisäveltäjä, mutta musiikin historiallisesti tietoisessa nykytodellisuudessa on silti rohkea veto tehdä moderneilla soittimilla kokonaislevytys hänen teoksistaan viululle ja kosketinsoittimille. Viulisti Tamsin Waley-Cohen ja pianisti James Baillieu kuitenkin tavoittavat Bachin tunnetuimman pojan oikullisen, herkän hengen. Signumin julkaisema kolmen CD-levyn boksi on kauttaaltaan riemullista kuultavaa.

  • Harri Wessmanin lempeässä maailmassa

    Levyarvostelu

    Säveltäjä Harri Wessman täytti seitsemänkymmentä aiemmin tänä vuonna, ja siksi hänen musiikkiaan on ollut aiempaa enemmän esillä myös konserteissa - opetuskäytössähän Wessman lienee Suomen soitetuin nykysäveltäjä. Juhlavuotta somistaa myös Pilfinkin julkaisema uutuuslevy, jolla Matti Riutamaa ystävineen sukeltaa Wessmanin kitaramusiikin lempeänkirkkaaseen maailmaan.

  • Sony Classical ja huono aikakone

    Levyarvostelu

    Sellisti Jan Voglerin ja kitaristi Ismo Eskelisen uutuuslevyn otsikko Songbook vihjaa sellon laululliseen ominaislaatuun, mutta ohjelmiston ja toteutuksen perusteella levy muistuttaa vanhoista huonoista ajoista, jolloin isojen levy-yhtiöiden tähdet soittelivat sekalaista ohjelmistoa läpi, ja tuote myytiin tähden ja yhtiön statuksella. Mutta sellisti Jan Vogler ei ole tarpeeksi suuri tähti, Sony Classicalin status ei riitä ja lisäksi markkina on niistä ajoista muuttunut: yleisö odottaa levyn ohjelmistolta terävyyttä ja tulkinnalta laatua.

  • Goldberg-muunnelmat vai teekutsut?

    Levyarvostelu

    Jousisoittajat ovat pitkään pyrkineet osille kosketinsoitinmusiikin kruununjalokivestä, Bachin Goldberg-muunnelmista. Niin tekee BIS-yhtiön uutuuslevyllä myös viulisti Frank Peter Zimmermannin liidaama Trio Zimmermann. Kolmikko ei ole tyytynyt Sitkovetskin perussovitukseen, vaan soittaa oman versionsa, joka on kertoman mukaan mahdollisimman uskollinen alkuperäiselle. Mutta tälläkin kertaa tyyli ja tunnelma vaikuttaa kuunteluelämykseen enemmän kuin nuottikuvan uskollisuus.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua