Hyppää pääsisältöön

Juha Itkosen kolumni: Matineakauhu yhdisti minua ja Iisaa - pelko muovasi Iisasta sukupolvensa viileimmän esiintyjän

kirjailija Juha Itkonen istuu kitaran kanssa
kirjailija Juha Itkonen istuu kitaran kanssa Kuva: Anne Hämäläinen/YLE Juha Itkonen

Flyygeli jökötti korokkeella juhlasalin keskellä. Esiintymislava tuntui lähinnä mestauslavalta. Kappaleet piti aina soittaa ilman nuotteja, ja sonaatin tai menuetin unohtaminen yleisön edessä tuntui pelkkänä ajatuksena niin kamalalta, että huomioni keskittyi pelkästään selviämiseen. Myöhemmin olen miettinyt, oliko musiikkiopiston matineoilla lopulta mitään tekemistä musiikin kanssa.

Samoihin aikoihin sadanviidenkymmenen kilometrin päässä nuori Iisa Pajula kärsi vielä paljon minua enemmän. Esiintymisjännitys yltyi niin halvaannuttavaksi, että hän jätti pianonsoiton lopulta kokonaan. Vielä useita vuosia myöhemmin, nyt jo viisitoista vuotta kestäneen artistiuransa ensimmäisellä oikealla keikalla Helsingin Semifinalissa, ajatus lavalle nousemisesta tuntui Iisasta ylivoimaiselta.

Pakko kuitenkin oli, ja syvällä sisimmässä halukin. Pelko oli vain voitettava. Kuin olisi löytänyt asunnostaan oven huoneen, jota ei tiennyt olevan olemassakaan, Iisa on kuvannut lopulta vapauttavaa ja koukuttavaa kokemusta.

Pitkään Iisa oli minulle pelkkä ääni, tosin ääni, jonka välittömästi tunnistin: Reginan ääni. Iisan ja hänen silloisen miehensä Mikko Pykärin Regina-yhtye taas oli äärimmäistä urbaania viileyttä. Regina oli sataprosenttisen hipster-kelpoinen, kaiken junttiuden vastakohta. Sellaisena Regina läpimurtonsa aikoihin silmissäni näyttäytyi, ja koska itse olin silloin juuri saanut ensimmäisen lapseni ja elämäni oli saanut uusia ulottuvuuksia, en kokenut yhtyettä erityisesti omakseni. Sanoituksiaan myöten Regina tuntui minusta vähän liiaksi tapetilta, tyylikkäältä mutta etäiseltä.

Iisa on kertonutkin kirjoittaneensa lyriikkansa alkuun nimenomaan Regina-maailmaan sopiviksi.
Kun se alkoi tuntua ahtaalta, rajoja oli laajennettava. Vuosikymmenen alussa, osapuilleen kolmikymppisenä, Iisa uskalsi istahtaa uudestaan pianon ääreen ja alkoi osin myös säveltää omia kappaleitaan. Samoihin aikoihin, tultuaan äskettäin äidiksi ja jätettyään päivätyönsä, Iisa ryhtyi kirjoittamaan sanoituksia myös muille. Merkillistä kyllä, biisinteosta tuli samaan aikaan sekä ammattimaisempaa että henkilökohtaisempaa kuin aiemmin.

Laulaja Iisa metsäpolulla
Laulaja Iisa metsäpolulla Kuva: Antti Kuivalainen Iisa

Regina-teksteihin verrattuna Iisan soolokappaleiden sanoituksissa on vähemmän utua ja enemmän kipua. Kaikkein eniten kipua on hänen uusimmalla, kolmannella soololevyllään, joka on selvästi erolevy, syntynyt isosta ja vaikeasta elämänmuutoksesta. Ikuiseksi kuviteltu ei ollutkaan ikuista, suunnitelmat muuttuivat, ja laulut kertovat tästä hämmennyksestä, luopumisen surusta mutta toisaalta myös tulevaisuuden tuntemattomista lupauksista.

”Mä olen erehtynyt kuvitteleen että oisin aikuinen / sitten käykin ilmi, et mitään siitä tiedä en.” Sellainen tunne saattaa toisinaan tulla kenelle tahansa, joskus aivan yllättäen kesken rutiiniksi muuttuneen aikuisuuden. Elämä yllättää eläjänsä.

Iisa ei vieläkään halua soittaa pianoa julkisesti, niin pitkälle sovitustyö ei ole edennyt

Viime talvena kävin katsomassa Iisaa Tavastialla. Näin siellä salin täydeltä jollain tapaa Iisan itsensä oloisia ihmisiä, miehiäkin mutta vielä enemmän naisia – enimmäkseen entisiä nuoria, jotka olivat siirtyneet yhdessä vuosikymmeneltä toiselle ja elämänvaiheesta seuraavaan. He olivat kasvaneet samassa maailmassa. Kuunnelleet samoja bändejä, katsoneet samoja elokuvia, kokeneet samoja sukupolvikokemuksia. Solahdin vaivattomasti joukkoon.

Vaikutelma tietynlaisesta hengenheimolaisuudesta vahvistui, kun tapasimme Iisan kanssa toukokuussa Villa Vikanissa. “Olin musiikista ja kirjallisuudesta kiinnostunut pikkutyttö, 80- ja 90-luvun lapsi. Lapsuuden muistijäljistä ja mieleen painuneista kokemuksista piirtyy hahmo pikkutytöstä, jolla oli voimakas sisäinen maailma ja joka viihtyi jo varhain myös omissa oloissaan”, Näin Iisa on itse on kirjoittanut lapsuudestaan, eikä minun tarvitse kuin tehdä tytöstä poika, muuten kuvaus pätee.

Puhuimme Iisan kanssa myös niistä pianomatineoista. Hän ei vieläkään halua soittaa pianoa julkisesti, niin pitkälle sovitustyö ei ole edennyt, mutta koska minun traumani olivat lievemmät, rohkaistuin yhdessä kappaleessa säestämään Iisaa. Jännittihän se. Kun asetuin pianotuolille kartanon jykevän Steinwayn eteen ja kamerat pistettiin käyntiin, sydän löi muutaman ylimääräisen lyönnin. Sitten Iisa alkoi laulaa, hänen kitaristinsa Omar Zazik soittaa, ja musiikki kuljetti meitä mukanaan, kantoi minutkin kevyesti kappaleen loppuun.