Hyppää pääsisältöön

Kuinka Duran Duranista tuli synonyymi huvijahdeille, supermalleille, loputtomasti virtaavalle samppanjalle ja ikuisesti jatkuvalle 1980-luvulle

Duran Duran -yhtye poseeraa vuonna 2018. Kuva dokumentista There's Something You Should Know.
Duran Duran poseeraa vuonna 2018. Duran Duran -yhtye poseeraa vuonna 2018. Kuva dokumentista There's Something You Should Know. Kuva: Stephanie Pistel / BBC rock,rockyhtyeet,Duran Duran,teeman rockdokumentit

There's Something You Should Know! Uusi dokumentti vahvistaa käsitystä Duran Duranista yhtyeenä, joka kiteyttää 1980-luvun kohtuuttomuuden kenties täydellisemmin kuin mikään tai kukaan muu, Antti Lähde kirjoittaa.

”Voisiko 1980-luku loppua jo”, ystäväni kysyi hiljattain.

Kysymyksen herätti yhdysvaltaisen popmuusikon Beckin tulevan levyn kansikuva. Siinä Beck poseeraa hohtavanvalkoisessa puvussa punaisen Toyota Celican edessä, taustallaan ylellisissä purppuran ja turkoosin sävyissä hohtava auringonlasku.

Jos ensi kesänä 50 vuotta täyttävä Beck Hansen on saanut idean tuoda 1980-luvun estetiikan uudelle vuosituhannelle, hän on saanut sen suunnilleen viimeisenä artistina maailmassa. Kahdeksankymmentäluku on ollut jo pitkään kaikkialla.

Jopa Anssi Kelan Levottomasta tytöstä on kulunut kuusi vuotta, Nicolas Winding Refnin Drive-elokuvastakin jo kahdeksan.

Kuvakaappaus Duran Duranin musiikkivideosta Is There Something I Should Know.
"Is there something I should know?" Kuvakaappaus Duran Duranin musiikkivideosta Is There Something I Should Know. Duran Duran

1980-luku tarttui popin ja populaarikulttuurin nykyhetken takinliepeeseen jo niin kauan sitten, että vuodesta toiseen jatkuvan ”kasari-revivalin” alkupistettä alkaa olla lähes mahdoton hahmottaa.

Selvää on, että kasari on läsnä kaikkialla siksi, että se on nykypopin kannalta merkittävin vuosikymmen. Silloin ”oikeiden soittimien” hegemonia murtui, kun ”konemusiikin” tekemiseen tarvittavat välineet tulivat peruskuluttajan saataville.

Hiphop ja elektroninen musiikki löivät läpi popin valtavirtaan. Punkin piirissä käynnistynyt indiekulttuuri läpäisi koko musiikkiteollisuuden ja teki mahdolliseksi kaikenlaisen musiikin omatoimisen tekemisen ja julkaisemisen. Music Television mullisti popin visuaalisen kuvaston ja toi artistit entistä lähemmäs kuulijoitaan.

Ja niin edelleen.

Makuasiat ovat tietysti makuasioita, ja päteviä argumentteja voi esittää ihan jokaisen vuosikymmenen merkittävyyden puolesta, mutta monessa mielessä tämän päivän popin juuret juontavat nimenomaan 1980-luvulle – eivät niinkään Hampurin Kaiserkellerin hämyyn.

Borrowed nostalgia from the unremembered eighties."

Jollain kierolla tavalla 1980-luku tuntuu edustavan nostalgiaa ja ”nuoruutta” myös sukupolville, joilla ei ole siitä omakohtaisia kokemuksia tai jotka rajoittuvat tutin imeskelyyn.

”Borrowed nostalgia from the unremembered eighties.” Noin kommentoi LCD Soundsystem -yhtyeen James Murphy kappaleessa Losing My Edge (2002) internetin mahdollistamaa ”lainatun nostalgian” kulttuuria, jossa kaikki menneisyyden ilmiöt ovat jatkuvasti läsnä, aina valmiina kierrätettäväksi, muokattavaksi ja uudelleen tulkittavaksi.

Sosiologian tutkija Veikko Eranti pohti verkkomedia Nuorgamille kirjoittamassaan artikkelissa Oman hännän imeskelyn jalo taito – ouroboros ja metapopin aika muun muassa sitä, miksi Olavi Uusivirta laulaa Toton Africasta ja Jenni Vartiainen Duran Duranista.

”Simon Le Bon jo purjeissa on ja huhuu Rioo
Me vaan hiljalleen keinutaan vaikka jengi pogoo
Huomaatko kuinka murheet ne kaikki menee piiloon
Tätä tunnetta uutta ei pääse Jenni pakoon”

Toton Africa (jonka Mikael Johannes Mattila julisti Rumbaan kirjoittamassaan kolumnissa ”2010-luvun merkittävimmäksi kappaleeksi” ja Duran Duranin Rio julkaistiin vuonna 1982. Olavi Uusivirta ja Jenni Vartiainen syntyivät vasta vuotta myöhemmin.

Kuvakaappaus Duran Duranin musiikkivideosta joka taas on kuvakaappaus dokumentista There's Something You Should Know..
"Her name is Rio and she dances on the sand." Kuvakaappaus Duran Duranin musiikkivideosta joka taas on kuvakaappaus dokumentista There's Something You Should Know.. Duran Duran,Duran Duran: There's Something You Should Know

Heinäkuussa 1985 Lontoossa ja Philadelphiassa järjestetty hyväntekeväisyyskonsertti Live Aid jakaa 1980-luvun näppärästi kahteen osaan – hyvään ja huonoon, jos rockin perinteistä historiankirjoitusta uskoo.

1980-luvun alkupuoli on tarinan mukaan uuden etsimisen ja rohkeiden kokeilujen aikaa. Punk oli tuhoutunut omaan mahdottomuuteensa, ja sen raunioista nousi post punkin ja new waven kaltaisia kiinnostavia ilmiöitä. Kaikki oli vasta alussa.

Sitten jossain vuosikymmenen puolivälissä pop voitti ja ”kaikki meni”. Madonnan, Whamin, Whitney Houstonin, Kylie Minoguen, Rick Astleyn ja monen muun 1980-luvun jälkipuolen suurimman tähden katsottiin edustavan vihollista, ”kaupallista hömppää”. Toiset heistä saivatkin odottaa kunnianpalautusta pitkälle uudelle vuosituhannelle asti.

Kuva Duran Duran -yhtyeen Rio-levyn kannesta.
Rio-albumin kansikuvan teki Playboy-artisti. Kuva Duran Duran -yhtyeen Rio-levyn kannesta. Duran Duran,musiikkialbumi,levynkannet,Rio
Duran Duran: kauniita paikkoja, pitkäsäärisiä blondeja, huvipursia, limusiineja."― Boy George dokumentissa There's Something You Should Know

Kaikista 1980-luvun tähdistä vuosikymmenen kohtuuttomuuden kiteyttää kenties täydellisimmin Duran Duran.

Yhtye noukki ideansa edellisen vuosikymmenen glam rockista, punkista, funkista ja discosta ja rikasti niitä futuristisella syntikkapopilla ja uusromantiikan röyhkeydellä. Se tunsi lahjakkaimmat valokuvaajat, vaatturit ja vintage-kauppiaat, ja se näytti aina törkeän hyvältä.

Duran Duran kuvasi musiikkivideonsa Sri Lankassa ja Antiguassa ja löysi levynkansitaiteilijansa Playboyn sivuilta. Se punoi juoniaan apean Birminghamin Rum Runner Clubilla, mutta päätyi lorvailemaan veropakolaisena eteläranskalaiseen linnaan. Se oli synonyymi huvijahdeille, supermalleille, limusiineille, kokaiinille ja loputtomasti virtaavalle samppanjalle.

Ja koska sen singlet olivat kaikesta tästä huolimatta hemmetin hyviä ja menivät poikkeuksetta top 10:een, oli siinä oltava jotain perinpohjaisesti epäilyttävää.

”Heistä tulee valtavan suosittuja, eivätkä he ansaitse sitä tippaakaan”, kuuluikin New Musical Expressin tuomio.

Kuten tarinaan kuuluu, vuosikymmenen puoliväliin tultaessa Duran Duran oli kasvanut yhdeksi maailman suurimmista yhtyeistä – ja polttanut itsensä loppuun.

Kun Duran Duran esitti Philadelphian Live Aid -konsertin 90 000 katsojalle – ja arviolta noin 1,5 miljardille tv-katsojalle – tuoreen jenkkilistaykkösensä, Bond-tunnarin A View to a Kill, oikean bändin sijaan lavalla heilui kahteen toisiaan kyräilevään leiriin jakautunut joukko traumatisoituneita miljonäärejä.

Duran Duran -yhtye poseeraa vuonna 2018. Kuva dokumentista There's Something You Should Know.
Duran Duran vuonna 2018. Duran Duran -yhtye poseeraa vuonna 2018. Kuva dokumentista There's Something You Should Know. Kuva: Stephanie Pistel / BBC Duran Duran,Teemalauantai,teeman rockdokumentit

Zoe Dobsonin dokumenttielokuva There’s Something You Should Know (2018) käy rivakassa tahdissa läpi Duran Duranin taipaleen 1970-luvun lopun Birminghamista 1980-luvun huippuvuosien jälkeiseen romahdukseen ja sitä seuranneisiin nousuihin ja laskuihin.

Dokumentti on kepeä, nokkela, näyttävä, hyväntuulinen ja pikkuisen sekava – siis joka tavalla kohteensa näköinen.

Se perustelee vastaansanomattomasti, miksi Duran Duran vetosi 1980-luvun lapsiin, nuoriin ja aikuisiin – joskaan ei yhtä vastaansanomattomasti kuin tämä artikkeli, jonka kirjoittajan kanssa olen mm. naimisissa.

Dokumentti on tehty selvästi bändin ehdoilla: hankalaksi tai ikäväksi koetut asiat kuitataan usein hyvinkin pintapuolisesti tai sitten ne sivuutetaan täysin.

Siispä katsoja ei kuule halaistua sanaa esimerkiksi bändin alkuperäisestä laulajasta Stephen Duffystä, lainakappaleista koostuvasta Thank You -albumista, jonka The Independent valitsi ”maailman kaikkien aikojen huonoimmaksi levyksi”, tai yhtyeessä viisitoista vuotta soittaneesta Warren Cuccurullosta, joka kuitenkin sävelsi Duran Duranin 1990-luvun uuden tulemisen keskeisimmät hitit Ordinary World ja Come Undone.

Mutta kaikki mitä dokumentissa nähdään on hyvinkin nautittavaa.

On esimerkiksi suorastaan viiltävän täydellistä, että Duran Duranin ensimmäiseksi ”keikkapakuksi” paljastuu elegantti Citroën DS -henkilöauto, sulavalinjainen kiituri, jota ranskalaiset kutsuvat ”jumalattareksi” (DS = Déesse = jumalatar) ja suomalaiset ”isoksi kissaksi”.

Ja on vielä täydellisempää, että neljä jäljellä olevaa durania (Andy Taylor jätti yhtyeen lopullisesti vuonna 2006) ahtautuvat lähes 40 vuoden takaiseen menopeliinsä ja kuuntelevat auton kasettisoittimesta ensimmäisen albuminsa demonauhaa.

Kyllähän heitä kelpaa yhä katsella ja kuunnella: Nick Rhodes on yhä mahdollisesti maailman tyylitajuisin ihminen, John Taylor vaikuttaa äärimmäisen skarpilta, ja Simon Le Bon on omalla kömpelöllä tavallaan mahdottoman karismaattinen. Ja Roger Taylor – no, Roger soittaa rumpuja ja pukeutuu mustaan.

Artikkelin kirjoittaja Antti Lähde pelkäsi lapsena Duran Duranin Wild Boys -musiikkivideon mekaanisesti nytkähtelevää nukenpäätä, joka muistuttaa hämmästyttävän tarkasti Star Trekistä ja X-Men-elokuvista tuttua näyttelijää Patrick Stewartia.


Teemalauantai 9.11.2019 klo 20.00–0.20: Kasaria!

Olkatoppauksia, kajalia, rumpukoneita ja mahtava meininki. Eighties is back!
Duran Duran: There’s Something You Should Know Areena 30 vrk
1980-luvun alun uusromantikkojen tarina, täynnä yletöntä kasarityyliä, suuria pophittejä, menestystä, ristiriitoja, jet set -elämää ja Duran Duranin jäsenten rehellistä muistelua. Bändin lisäksi dokumentissa ovat mukana Mark Ronson, Nile Rodgers, Cindy Crawford, Russell Mulcahy ja Boy George. Ohjaus Zoe Dobson. Ensiesitys. (Britannia 2018)
Sing Street Areena 14 vrk
1980-luvun nuhruisessa Dublinissa 14-vuotias Conor perustaa bändin tehdäkseen vaikutuksen kadulla näkemäänsä salaperäiseen tyttöön. Once-elokuvan ohjaajan John Carneyn uusi vastustamaton musiikkielokuva, jossa soi kasarimusiikki The Curesta Duran Duraniin. Pääosissa Ferdia Walsh-Peelo, Kelly Thornton ja Maria Doyle Kennedy. ”Nauroin, itkin ja ostin soundtrackin”, tunnusti The Guardianin kriitikko Mark Kermode. Ensiesitys. (Irlanti 2016)
Culture Club Live at Wembley Areena 30 vrk
1980-luvun poplegenda Culture Club palasi Boy Georgen johdolla yhteen alkuperäisessä kokoonpanossaan vuonna 2014. Menestyksekkään maailmankiertueen jälkeen yhtye esiintyi kotimaisemissaan Lontoon Wembley Arenalla joulukuussa 2016. Boy George, Roy Hay, Mikey Craig ja Jon Moss tarjoilevat hienon keikan mahtavan puhallinosaston ja taustalaulajien kanssa. Kuulemme muun muassa hitit Karma Chameleon, Do You Really Want To Hurt Me?, Miss Me Blind ja Church of the Poison Mind. Ohjaus Mark Ritchie. Ensiesitys. (Britannia 2017)


Kasarinostalgiaa myös Yle Liven Bananarama-konsertissa ja Bros-yhtyeestä kertovassa dokumenttielokuvassa After the Screaming Stops. Molemmat löytyvät Areenasta.

  • Onko rivous uusi musta?

    Rivot jutut huvittavat, koska ne ovat tabu.

    Äitini korvat menevät välittömästi lukkoon, jos hän kuulee v-sanan. Hän ei hyväksy kiroilua tai alapääjuttuja lainkaan. Monille muillekin hänen sukupolvensa edustajalle tämä tabu on ehdoton. Hänen mukaansa törkeyksiä ja rivoa kieltä kuulee yhä useammin ja kaikkialla. Toisaalta monet nauttivat tabujen rikkomisesta. Kielletty kiinnostaa, estottomuus ja häpeästä vapautuminen tuottaa mielihyvää.

  • Avaruusromua: Musiikki on kummallinen asia!

    Musiikki virkistää aivoja.

    Kummallista on se, miten me vastaanotamme musiikkia ja miten se vaikuttaa meihin. Musiikkia kuuntelevan ihmisen aineenvaihdunta ja aivojen verenkierto vilkastuvat. Musiikki vaikuttaa hengitykseen, lihasjännitykseen, verenpaineeseen, pulssiin, ihon sähkönjohtavuuteen sekä elimistön hormonipitoisuuteen. Kiinnostavaa on se, kuinka moneen paikkaan hermoimpulsseiksi muuttuneet äänet kulkevat meidän aivoissamme. Musiikki virkistää aivoja. Kokeillaanko? Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri