"La Divina", ajatteli Anja Lankinen nähdessään Camilla Nylundin astuvan uljaan ryhdikkäänä Konzerthausin lavalle. Marraskuun neljännen päivän iltana Anja istui onnellisten joukossa, kun suomalainen sopraano Camilla Nylund piti lied-illan Berliinin Konzerthausissa itävaltalaisen pianistin Helmut Deutschin kanssa.
Olin maanantai-iltana 4. marraskuuta lied-konsertissa Berliinin Konzerthausissa. Konzerthaus sijaitsee Gendarmenmarktin laidalla. Aiemmin talo oli teatteri, mutta se tuhoutui toisessa maailmansodassa, rakennettiin uudelleen ja avattiin konserttitaloksi 1984. Konzerthausissa on ainakin kolme eri kokoista salia konserttikäyttöön.
Konsertin antoivat suomalainen sopraano Camilla Nylund ja wieniläinen pianisti Helmut Deutsch. Teemana oli yhden Johannes Brahmsin laulun mukaan Wir wandelten... eli suomeksi Me vaellamme. Camilla Nylund vei kuulijansa romanttiselle matkalle liedin maailmaan. Kaikki illan säveltäjät olivat 1800-luvulla syntyneitä; Robert Schumann (1810–1856) oli vanhin, Johannes Brahms (1833–1897) eli melkein 1900-luvulle, nuorin oli Toivo Kuula (1883–1918) ja sitten olivat aikalaiset Armas Järnefelt (1869–1958) ja Richard Strauss (1864–1949).
Camilla Nylund vei romanttiselle matkalle liedin maailmaan
Konsertti alkoi suomalaisella osastolla. Kuulimme Toivo Kuulalta neljä laulua, Syystunnelma, Sinipiika, Purjein kuutamolla ja Suutelo. On aina jotenkin erikoista, kun kotimaan ulkopuolella kuulee äidinkieltään konserttisalissa. ”Teit oikein ystävä ainoo, kun luotani lähdit sä pois, sun rintasi nuori ja lämmin mun rinnalla jäätynyt ois...” Voi minkä tunnelman laulajatar loikaan tähän lauluun!
Ja entä sitten Suutelo, johon Kuula-osasto päättyi. ”Olet sieluni valkea liljan kukka ja minä olen yö”. Camilla Nylund oli itse saksantanut osan teksteistä ja Suutelon viimeinen fraasi hänen käännöksenään oli hyvin kaunis: ”Deine Seele war weiss wie die Lilie und meine wie die Nacht”. Kyllä nämä laulut niin sieluun kolahtivat ja kyynelkin tirahti silmään, onnesta!
Ihailin erityisesti laulajattaren kaunista ja selvää suomenkieltä. Kyllä sopraanonkin tekstistä voi saada selvää. Mitkä pianissimot, mitkä legatot! Pianistipartnerinsa flyygelin ääressä loihti läpi illan sellaisia sointimaailmoita, että oksat pois. Tämän legendan ei tarvinnut itseään korostaa. Musiikki oli tänä iltana koko ajan pääroolissa. Se hienovaraisuus, miten hän laulajatarta myötäili, oli ihmeellistä.
Sitten seurasi Robert Schumannin laulusarja Frauenliebe und -leben, seitsemän laulua Adelbert von Chamisson runoihin. Tässä laulusarjassa tunnelmat vaihtelevat ensirakkauden huumasta, kihlauksesta, lapsen syntymästä aina miehen kuolemaan. Siinä on naisen rakkaus ja elämä pähkinänkuoressa.
Tähän Chamisso-sarjaan kuului vielä kahdeksas runo, jossa olisi eletty elämää eteenpäin, iloittu lapsista ja lapsenlapsista. Jostain syystä Schumann jätti tämän runon pois. Hän halusi päättää sarjan dramaattisesti ilman toivoa. Viimeisen laulun pitkässä ihanan tunnelmallisessa loppusoitossa ympyrä sulkeutui ja palattiin vielä ensimmäisen laulun tunnelmiin: ”Seit ich ihn gesehen, Glaub’ ich blind zu sein”. Rakastuminen ja rakkaus on ihmeellistä.
Kauneimmat laulunsa Richard Strauss sävelsi vaimolleen
Väliajan jälkeen palasimme Pohjolaan. Armas Järnefeltiltä kuulimme kolme laulua Leivo, Solsken ja Toivoni. Täytyy tunnustaa, että minulle nämä laulut olivat uusia tuttavuuksia. Leivon teksti oli tuttu: ”Miks leivo lennät Suomehen niin varhain kevähällä”. Tämän laulun loppusanat ovat kuin julistus, ”Ei missään voi niin riemuita kuin Suomessa vain voisi”. Laulajatar esitti tämän fraasin niin vakuuttavasti, että siihen oli helppo yhtyä. Mieluusti olisin jo aiemmin oppinut tuntemaan nämä Järnefeltin hienot laulut.
Johannes Brahmsilta oli valittu konserttiin viisi laulua, Dein blaues Auge, Geheimnis, Meine Liebe ist grün, Wir wandelten ja Unbewegte laue Luft. Nämä ovat varsinaisia rakkauslauluja. Minulle kaikkein tutuin on Meine Liebe ist Grün, täydellisen riemuisa rakkauden tai rakastumisen ylistys. Se on sävelletty Robert Schumannin nuorimman pojan Felix Schumannin runoon. Felix oli runoilija, hyvä viulisti ja Johannes Brahmsin kummilapsi. Hän kuoli vain 24-vuotiaana tuberkuloosiin.
Konsertin päätti Richard Straussin neljä laulua opuksesta 27, Heimliche Aufforderung, Ruhe, meine Seele, Morgen ja Cäcilie. Tämä laulusarja oli säveltäjän häälahja morsiamelleen vuonna 1894. Sanotaan, että kauneimmat laulut Strauss sävelsi Pauline-vaimolleen, ja nämä ovat ihania rakkauslauluja! Jokainen niistä on helmi.
Camilla Nylundin esittämänä ehkä kaikkein vaikuttavin oli Morgen. Siinä jälleen korostui laulajattaren suvereeni tekniikka. Fantastinen legato, se oli kuin purukumi, joka venyy ja venyy ja se valtava rauha, jonka laulajatar ja pianisti loivat. ”Und morgen wird die Sonne wieder scheinen”. Viimeisen laulun jälkeen oli pitkä hiljaisuus ja sitten räjähtivät aplodit ja bravot. Tunnelma salissa oli jotenkin ihmeellinen. Ihmiset olivat onnellisia ja kiitollisia. Niin minusta ainakin tuntui.
La Divina Nylund
Taputimme ja taputimme ja ensimmäisenä ylimääräisenä saimme Svarta rosorin. Väliajalla olimme kaverini kanssa arvuutelleet, mitä kuulisimme ylimääräisinä. Itse arvelin, että ehkä Sibeliusta ja ehkä Svarta rosor. Ja kun laulajatar sitten ilmoitti esittävänsä kotimaansa säveltäjän laulun Svarta rosor, melkein hihkaisin. Ja taas tirahti kyynel silmään!
No, emme me vielä tähän tyytyneet. Seuraavaksi pianisti Helmut Deutsch kertoi, että nyt tulee laulu hänen kotimaastaan, ja se oli Mahlerin Wer hat das Liedlein erdacht. Se oli jo hiukan oopperamainen laulu ja mikä olisikaan paremmin sopinut oopperalaulajalle. Vielä taputimme yhden ylimääräisen ja se oli Hugo Wolfin Auch kleine Dinge können uns entzücken.
Mikä ihana ilta olikaan eletty! Usein konsertit ovat liian pitkiä ja ajattelen, että vieläkö pitää ylimääräisetkin jaksaa kuunnella, mutta nyt olisin halunnut kuulla lisää.
Kun Camilla Nylund asteli lavalle uljaan ryhdikkäänä, ajattelin: ”La Divina”. Häntä on tavattoman helppo katsella. Hän on luonnollinen, ei mitään ylimääräistä. Hän tiesi, mitä hän lauloi ja kaikessa oli sydän mukana. Musiikki oli todella pääosassa, ja tämän konsertin myötä palasi uskoni liediin.
Tavallisesti otan kuvia kiitoksista, mutta nyt se unohtui, olin niin höttösissäni kaikesta kuulemastani. Vasta konsertin jälkeen havahduin, että olin täysin unohtanut kuvata. Kun ihmettelin sitä kaverilleni, hän sanoi kyllä hokeneensa minulle: ”Bilder, Bilder!”. En ollut kuullut mitään.
Ehkä hiukan sain korjattua asiaa, kun menimme Konzerthausin takaovelle odottamaan taiteilijoita. Silloin sain näpsäistyä muutaman kuvan.
Terveisin
Anja
Missä päin maailmaa tai koto-Suomea matkustit? Mitä innostavaa näit tai kuulit? Jaa elämyksesi muiden klassisen fanien kanssa ja kirjoita meille juttu matkaltasi. Lähetä meille yhteystietosi eli sähköpostisoitteesi tai puhelinnumerosi palautelomakkeen kautta, niin otamme yhteyttä.
