Vallankumous Venäjällä maaliskuussa 1917 herätti suomalaisissa toivon, että uusi vapaa Venäjä antaisi Suomellekin vapauden. Toivo Kuulan johtamalla Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterilla oli tuulta purjeissa. Kaupunki myönsi reilun avustuksen, soittajat voitiin kiinnittää hyvissä ajoin ja orkesterikouluun ilmoittautui ennätysmäärä oppilaita. Tammikuussa 1918 kaikki muuttui, kun Suomi ajautui veriseen sisällissotaan. – Osa 3/26.
Alttoviulisti Väinö Haapalainen tarkkaili vuosina 1914–1918 pultistaan Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterin kahta kuuluisaa kapellimestaria:
– Ihaillen kuunteli silloinen nuori alttoviulun soittaja Madetojan eteerisiä ja Kuulan väkeviä säveliä säveltäjien Viipurissa itse johtaessa usean teoksensa ensiesitykset.
Väinö Haapalainen oli tullut Musiikin Ystäväin Orkesteriin samoihin aikoihin 1914 kuin Boris Sirob. Hän oli 1893 syntynyt Rautavaaran kanttorin poika, ja hänellä oli monipuolinen musiikkikoulutus.
Helsingin musiikkiopiston jälkeen Haapalainen oli jatkanut opintojaan Berliinissä ja Leipzigissa ja valmistunut viulistiksi, alttoviulistiksi, säveltäjäksi, kapellimestariksi ja kuoronjohtajaksi.
Samoin kuin Boris, myös Väinö löysi Viipurista pian vaimon itselleen. Hän solmi avioliiton käyrätorvensoittaja Hjalmar Malinin Bertta-tyttären kanssa. He saivat kaksi lasta, joista 1916 syntyneestä Väinöstä tuli isänsä tavoin säveltäjä.
Väinö Haapalaisesta Boris sai tärkeän luottomiehen yli 20 vuoden ajaksi. Idearikas, nopealiikkeinen ja kunnianhimoinen armenialainen herätti 1920–1930-lukujen Viipurissa voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Haapalainen arvosti ja kunnioitti Borista kollegana. Tosin joskus hänkin hermostui. Kerran kun Boris jälleen oli laittanut yhteiset asiat ylösalaisin, Haapalainen puuskahti:
– Niin on tehnyt kuin nimensä kanssa! Mitähän ajateltaisiin, jos minä ottaisin nimekseni Väinö Öniäv!
Erkki Melartin oli toimiessaan Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterin kapellimestarina perustanut 1909 orkesterin yhteyteen orkesterikoulun.
Koulun toiminta oli päässyt välillä hiipumaan. Uusia soittajia tarvittiin kuitenkin jatkuvasti, ja tammikuussa 1917 päätettiin panna orkesterikoulu jälleen pystyyn. Orkesterin kapellimestarista Toivo Kuulasta tuli orkesterikoulun johtaja. Boris lupautui mukaan opettajaksi.
Kun orkesterikoulu lokakuussa 1917 oli valmis aloittamaan, sen suosio yllätti; oppilaita ilmoittautui 60, 44 viulistia, 6 sellistiä, 2 huilistia ja klarinetistia, 1 oboisti ja lyömäsoittaja ja 4 teoriaopiskelijaa.
Jo kesän 1917 alussa orkesterin tulevaisuus oli näyttänyt paremmalta kuin aikoihin. Orkesteriyhdistyksen puheenjohtaja Edward Mielck ilmoitti Kuulalle tämän kesäpaikkaan Luhangalle, että kaupunki oli myöntänyt orkesterille 20 000 markan määrärahan, keräyksillä oli saatu kokoon 25 000 markkaa, ja että valtionavustustakin oli tulossa. Orkesteriin voitiin kiinnittää jopa 26 soittajaa. Lehti-ilmoitus vapaista soittajanpaikoista julkaistiin niin varhain kuin kesäkuussa.
Toiveikkaiden tunnelmien taustalla saattoi olla Venäjän muuttunut poliittinen tilanne. Maaliskuussa oli Pietarista kantautunut huhuja poliittisista levottomuuksista.
Heti perään kuultiin uutinen, että keisari Nikolai II oli luopunut kruunusta, ja että valta oli siirtynyt väliaikaiselle hallitukselle.
Maaliskuun vallankumous herätti suomalaisissa toivon, että uusi vapaa Venäjä antaisi Suomellekin vapauden.
Marraskuun 7. päivänä poliittinen tilanne muuttui jälleen Venäjällä, kun Leninin johtamat bolshevikit kaappasivat vallan.
Suomi jakautui poliittisesti kahtia. Marraskuun 14. päivänä ammattijärjestöt julistivat yleislakon. Lakon aikana eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Kahdesta hallitusvaihtoehdosta, porvarillisesta ja sosialistisesta, eduskunta valitsi Pehr Evind Svinhufvudin johtaman porvarillisen hallituksen, ns. itsenäisyyssenaatin. Joulukuun 6. päivänä eduskunta hyväksyi äänestyksen jälkeen Svinhufvudin hallituksen itsenäisyysjulistuksen.
Sekä sosialistien että porvarien lähetystöt kävivät vuorotellen, tietämättä toisistaan Pietarissa kysymässä Leninin kantaa Suomen itsenäisyysjulistukseen. Lenin lupasi tunnustaa Suomen itsenäisyyden – vaikka ihmettelikin sosialisteille, miksi Suomen työläiset eivät tehneet vallankumousta.
Vuoden 1917 viimeisenä päivä Svinhufvud sai käteensä neuvostohallituksen kirjallisen hyväksymisen Suomen itsenäisyydelle.
Vuoden 1918 alussa Suomi oli itsenäinen valtio, mutta maassa oli 42 000 venäläistä sotilasta. Venäjän armeijasta eronnut, kotimaahansa palannut kenraaliluutnantti Carl Gustaf Mannerheim sai Svinhufvudilta tehtäväksi riisua venäläiset joukot aseista ja ajaa pois maasta.
Tammikuun lopulla sisällissota syttyi yhtä aikaa kolmella suunnalla. Punaisten vallankumous alkoi Helsingissä 27. tammikuuta, kun punakaartit määrättiin liikekannalle ja punainen lippu nostettiin Helsingin työväentalon torniin. Pohjanmaalla 28. tammikuuta Mannerheimin johtamat suojeluskunnat riisuivat aseista 5000 venäläistä sotilasta. Viipurin suunnalla punakaartilaiset ja suojeluskuntalaiset ottivat yhteen 27. tammikuuta.
Viipuri oli keväällä 1918 punaisten hallussa kolme kuukautta, tammikuun lopusta huhtikuun loppuun. Heti sodan sytyttyä monet laitokset sulkivat ovensa, muun muassa Musiikin Ystäväin Orkesteri lakkasi pitämästä konsertteja, eikä Maaseututeatteri järjestänyt enää näytöksiä.
Kaupungissa elettiin kolkoissa, ristiriitaisissa tunnelmissa. Monet tunsivat olevansa kahden tulen välissä. Ruuasta oli pulaa, ihmiset laihtuivat.
Agricolan kirkon kanttorin Oskari Tillin perhe – Oskari, Elli ja 4-vuotiaat kaksoset Tellervo ja Olavi – asui keväällä 1918 Repolan kansakoulun naapurissa Massisen talossa.
Punaiset kiersivät taloissa tekemässä kotietsintöjä, ja kun julmuudestaan tunnettu punakenraali Heikki Kaljunen tunkeutui Massisen taloon, Oskari Tilli sai jalat alleen. Hän pakeni vahtimestarin avustuksella Repolan koulun piharakennuksen vintille. Elli Tilli kauhistui, kun näki ikkunasta punakenraalin menevän suoraan piharakennukseen. Oskaria ei kuitenkaan löydetty.
Nälänhädän ja vihollisuuksien keskellä Elli Tilli odotti kolmatta lastaan. Syyskuussa 1918 syntyi perheen kuopus Kalevi.
Huhtikuun 29. päivänä 1918 valkoiset valtasivat Viipurin. Viipurin ja koko Suomen musiikkielämä sai vappuna kohtalokkaan iskun, kun Toivo Kuulaa ammuttiin riidan päätteeksi jääkäreiden juhlissa Seurahuoneella. Kuula loukkaantui vakavasti ja kuoli lääninsairaalassa kaksi viikkoa myöhemmin 18. toukokuuta.
Kuulan kuolema oli kuolinisku Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterille ja orkesterikoululle, jotka lopettivat toimintansa kokonaan.
Maaseututeatteri avasi ovensa viikko vapun jälkeen. Näytöksiä järjestettiin säännöllisesti, mutta aluksi vain iltapäivisin. Viipurilaiset halusivat unohtaa, viihtyä hetken ja tungeksivat teatteriin.
Sisällissota ei ollut ohi. Punaisiksi epäillyistä tehtiin ilmiantoja. Sotaoikeus kuulusteli ja tuomitsi. Ilma oli täynnä vihaa.
Oskari Tillin tavoin myös Boris Sirob oli hengenvaarassa keväällä 1918, kun punaiset pitivät valtaa Viipurissa. Boris olisi voitu pidättää valkoisena ja vangita, kuten kuka tahansa varakkaan väen herrahenkilö. Hänet olisi voitu myös pakottaa liittymään punakaartiin.
Vain oma perhe tiesi, että Boris piileskeli kotonaan Hotelli Finlandiassa, missä hän asui puolisonsa Gretan ja tämän 4-vuotiaan Willy-pojan kanssa. Kun punaiset tulivat hotelliin tekemään kotietsintöjä, Boriksen anoppi, hotellin omistaja Anna Ollberg piilotti vävynsä yhteen kellarissa olevista kurkkutynnyreistä.
Boris tunsi henkensä uhatuksi myös, kun valkoiset valtasivat kaupungin, sillä heti valtauksen jälkeen Viipurissa kohdistui venäläisiin etninen puhdistus. Valkoiset voittajat teloittivat 29. huhtikuuta linnoitusalueella yli 200 venäläistä. Uhrit valittiin sattumanvaraisesti poliittista kantaa kysymättä. Jälleen Boris joutui juoksemaan kellariin ja piiloutumaan kurkkutynnyriin.
Arvoitukseksi jää, kuinka Boriksen onnistui matkustaa sekasortoisissa oloissa Lahteen vapuksi 1918. Toukokuun ensimmäisenä päivänä Boris Sirob esiintyi kuitenkin Lahdessa Vapausjuhlakonsertin viulusolistina. Lahden Soitannollisen Seuran orkesteria johti Toivo Saarenpää, ja ohjelmassa oli muun muassa Sibeliuksen uutuus, Jääkärien marssi.
Boris Wolfsonin ja Toivo Saarenpään on täytynyt tutustua toisiinsa Saarenpään asuessa Viipurissa vuosina 1911–1916, jolloin hän toimi muun muassa Musiikin Ystävien orkesterikoulun teoriaopettajana.
Toivo Kuulan kuoleman jälkeen melkein koko Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesteri siirtyi Sortavalaan. Siitä tehtiin Karjalan Armeijakunnan, myöhemmin Laatokan Jalkaväkirykmentin orkesteri. Alttoviulisti Väinö Haapalainen määrättiin orkesterin varakapellimestariksi.
Sotilasmusiikki ja Sortavala eivät pidemmän päälle kiinnostaneet Haapalaista. Hän palasi vuonna 1922 Viipuriin ja toimi kaupungissa vapaana muusikkona säveltäen ja opettaen Musiikkiopistossa ja Kirkkomusiikkiopistossa. Vuonna 1924 hänet kiinnitettiin Viipurin Työväen Teatterin kapellimestariksi.
Boris ei seurannut orkesterin mukana Sortavalaan, vaikka jäikin Viipurissa ilman töitä. Boris oli nuori armenialainen viulisti, jolla oli vaimo ja pieni poika. Vaihtoehtoja oli vähän.
Boriksen kotimaasta oli tullut bolshevikkien hallitsema Neuvosto-Venäjä. Monet pietarilaiset muusikot pakenivat vallankumousta, ja Boris törmäsi heihin Viipurissa. Jotkut jäivät kaupunkiin, monet jatkoivat Suomen kautta Englantiin ja edelleen Yhdysvaltoihin. Boris ymmärsi, ettei hänellä ollut enää paluuta kotimaahan.
Eurooppaankaan ei ollut menemistä. Maailmansota riehui viidettä vuotta. Lokakuussa Saksa tulisi pyytämään länsivalloilta aselepoa, mutta sitä ei Boris voinut tietää kesällä 1918.
Boris Sirob oli orkesterimuusikko, mutta Viipurissa ei ollut enää orkesteria. Nuoresta iästään huolimatta Boriksella oli jo kokemusta opettamisesta. Hän oli ollut innokkaasti mukana Kuulan johtamassa orkesterikoulussa. Mutta orkesterikouluakaan ei enää ollut – ellei sitä perustaisi uudelleen.
Kesken näiden mietteiden Boris Sirob joutui yllättäen järjestelemään venäläisen löytölapsen asioita.
– Vallankumous heitti minut pikkupoikana Muolaan järven rannalle, josta Boris Sirob minut korjasi, pianotaiteilija Orest Bodalew on muistellut myöhemmin.
Pietarin kaupunginarkkitehti Basil de Bodalewin kuudesta lapsesta nuorin, Orest oli joutunut käsittämättömällä tavalla eroon perheestään. Poika löydettiin Muolaa-järven rannalta, missä Bodaleweillä oli ollut kesähuvila. Huvila oli tuhoutunut tulipalossa, mutta Bodalewit olivat pelastuneet, sillä kissa oli herättänyt isäntäväen.
Orest oli 11-vuotias ja jo lahjakas pianisti. Hänet oli hyväksytty 7-vuotiaana Pietarin keisarilliseen konservatorioon, missä hän pääsykokeissa oli kiinnittänyt Aleksandr Glazunovin erityishuomion; Orestin absoluuttinen sävelkorva oli tarkempi kuin konservatorion piano.
Boris vei Orestin tuttavalleen, pianonsoitonopettaja Wilma Patomäelle.
– Hän työnsi minut henkilökohtaisesti Wilma Patomäen luo, joka aluksi ei tahtonut minua edes kuulla. Sirob pakotti. Sittemmin rouva Patomäestä tuli jopa kasvatusäitini.
Wilma Patomäki ja miehensä, varatuomari Kalle Patomäki olivat lapseton pariskunta. Heidän luonaan Orest sai kodin. Patomäet lähettivät pojan kouluun, Viipurin Venäläiseen lyseoon ja Wilma Patomäki ryhtyi Orestin pianonsoiton opettajaksi.
Orest Bodalewistä tuli pian Boris Sirobin uuden Viipurin Musiikkikoulun kirkkaimpia tähtiä. Hän suoritti ensimmäisenä koulun loppututkinnon keväällä 1922, matkusti jatkamaan opintojaan ulkomaille ja loi merkittävän uran kansainvälisenä pianotaiteilijana.
Musiikkikoulua suunnitellessaan Boris oli tietoinen edessään olevista vaikeuksista, mutta hän luotti, että Viipurin musiikki-ihmiset tukisivat hänen hankeettaan. Opettajista ei ollut pulaa, monet paikalliset muusikot olivat valmiita toimimaan Boriksen koulussa opettajina.
Syyskuun 10. päivänä 1918 Boris julkaisi sekä Karjala-lehdessä että Wiborgs Nyheterissä ilmoituksen. Viipurin Musiikkikoulu aloittaisi toimintansa Arbetets Vänner -yhdistyksen huoneistossa osoitteessa Mustainveljestenkatu 11. Oppilaita ilmoittautui 45.
Ensimmäisenä syksynä Musiikkikoulussa toimivat opettajina viulussa Boris Sirob ja Armi Nikander, laulussa Anna Forstén ja Jenny Ikonen, pianossa Eleonore Frisk ja Nora Mielck, sellossa A. Nikitin, säveltapailussa Pietari-Paavalin ruotsalais-saksalaisen kirkon urkuri Theodor Björklund ja teoriassa sekä historiassa Lauri Ikonen.
Opetusta annettiin lopulta useissa eri osoitteissa; Arbetets Vänner –yhdistyksessä, johtaja Sirobin kodissa Hotelli Finlandian yläkerrassa ja opettajien omissa kodeissa. Viipurin uuden Musiikkikoulun tunnelmaa kuvattiin lämpimäksi ja kodikkaaksi.
Kun nuori viuluniekka Boris Wolfson oli vuonna 1914 astunut ensimmäisen kerran Viipurin asemalaiturille, kaupungin musiikkielämää hallitsi itsevaltiaana musiikkiruhtinas Emil Sivori. Sivori oli Viipurin Kirkkomusiikkiopiston perustaja ja johtaja, useiden koulujen laulunopettaja ja yhtä monien kuorojen kuoromestari.
Kun Boris Musiikkikoulua perustaessaan ajatteli tietävänsä edessään olevat vaikeudet, hänen on täytynyt aavistaa, ettei Kirkkomusiikkiopiston johtaja tulisi tervehtimään uutta kilpailijaa ilolla.
Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939 jatkuu! Lue seuraavaksi mitä tapahtui, kun Venäjän vallankumousta pakenevat emigrantit tulivat Viipuriin! Lue mitä tähän mennessä on tapahtunut!
Lähteet
Suulliset lähteet
Aikio, Auli: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Auli Aikion puhelinhaastattelu 13.11.2019.
Hyökki, Matti: Muistoja isästä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta Anton Hyökistä. Kuoronjohtaja, professori emeritus Matti Hyökin haastattelu Helsingissä 21.2.2019.
Kari, Päivi: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Päivi Karin haastattelu Orivedellä 21.11.2019.
Ohela, Kyllikki: Muistoja isästä, säveltäjästä ja Viipurin Musiikkiopiston johtajasta Felix Krohnista. Lääketieteen tohtori Kyllikki Ohelan (o.s. Krohn) haastattelu Lappeenrannassa 25.1.2019.
Rauhala, Matti: Oppilaan muistoja Viipurin Musiikkiopistosta. Kanttori Matti Rauhala haastattelussa Lahdessa 11.9.2019.
Saarnilahti-Becker, Meri: Muistoja äidinisän veljestä, viipurinvenäläisesta pianotaiteilijasta ja pianopedagogista Sergei Kulangosta. Kouluttaja Meri Saarnilahti-Beckerin haastattelu Helsingissä 19.2.2019.
Saraste, Jukka-Pekka: Muistoja Viipurin Musiikkiopiston viulunsoitonopettajasta, viulutaiteilija Naum Levinistä. Kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen haastattelu Helsingissä 3.10.2019.
Suurpää, Matti: Muistoja äidistä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta ja viulupedagogista Irma Salmela-Suurpäästä. Kustantaja Matti Suurpään haastattelu Helsingissä 2.5.2019.
Sipilä, Aila: Muistoja vanhemmista rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta, o.s. Tillistä. Rouva Aila Sipilän o.s. Mankosen puhelinhaastattelut 5. & 7.11.2019.
Taipale, Auli: Muistoja isovanhemmista, viipurilaisesta kanttori Oskari ja rouva Elli Tillistä sekä vanhemmista, rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta o.s. Tillistä. Rouva Auli Taipaleen o.s. Mankosen haastattelu Helsingissä 6.11.2019.
Painetut lähteet
Aikalaiskirja 1934
Aaltoila, Heikki: Ilmari Hannikainen kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.Aho, Kalevi: Ernest Pingoud - Taiteen edistys. Esipuhe teokseen. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Bergroth, Kersti & Jääskeläinen, Lempi & Kojo, Viljo: Rakas kaupunki. Otava. Helsinki 1951.
Bodalew, Orest: Artikkeli Orest Bodalew kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia (toim. Maire Pulkkinen). Oy Fazerin musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Dahlström, Fabian: Jean Sibelius - Päiväkirja 1909-1944. Svenska litteratursällskapet i Finland. Porvoo 2015.
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula, elämäkerta. WSOY. Porvoo 1938.
Garam, Lajos: Viulun mestareita. Hellasedition. Rajamäki 1985.
Hagelberg-Raekallio, Dagmar: Kaiu Suomen laulu. Laulajattaren muistelmia. Otava. Helsinki 1934.
Haitto, Heimo: Maailmalla. Kirjayhtymä. Helsinki 1976.
Haitto, Heimo – Vastari, Eva: Viuluniekka kulkurina. Heimo Haiton vaellusvuodet Yhdysvalloissa 1965-76. Tammi. Jyväskylä 1994.
Heikkilä, Ritva (toim.): Kultaisten rantojen Kannas. Kuvauksia Terijoen maisemista ja ihmisistä. Karisto. Hämeenlinna 1986.
Heiskanen, Outi: Elohuvia. Elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Otava. Keuruu 2009.
Hirn, Sven & Lankinen, Juha: Viipuri. Suomalainen kaupunki. WSOY. Porvoo 2000.
Häyrynen, Antti: Viipurin perintö elää. Rondo-lehti 11/2018.
Ilanko, Jori: Viipurin musiikkiopisto 1918-1928. Viipuri Kauppakirjapaino 1928.
Jokinen, Esko (toim. Antti Jokinen): Eväät. Kansan sivistysrahaston tuella. Tampere 2003.
Junkkari, Olli: Laulun laaja kotimaa. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Helsinki 1997.
Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995. WSOY. Juva 1995.
Järvinen, Maria: Optimistit rakentavat maailmaa. Olavi Kajala Lahden kaupunginjohtajana 1942-1967. Historian pro gradu -tutkielma. Treen yliopisto. Huhtikuu 2012.
Jääskeläinen, Lempi: Idästä saapuu myrsky. Otava. Helsinki 1942.
Jääskeläinen, Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Otava. Keuruu 1957.
Kajanus-Blenner, Lilly: Artikkeli Lilly Kajanus-Blenner kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Kari, Leo: Papan pakinat. Tekstinkäsittely Päivi Kari. Oriveden kirjapaino 2013.
Karppanen, Eka: Nuorukaisena Knut Possen jäljillä. Piirroksellinen muistelmisto 30-luvun Viipurista. Karjalan Kirjapaino Oy. Lappeenranta 1987.
Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala. Latvia 2018.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan. Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Juva 2008.
Kolari, Pertti: Viipurin autotietoa - Etelä-Karjalan Vanhat Ajoneuvot ry. Viipurin läänin autoja ja autoilijoita. Luettelo-osa 2016.
Kortelainen, Anna: Ei kenenkään maassa. Romaani. Tammi. Juva 2012.
Kujala, Antti: Viipurin työväenliike vuosina 1899–1907 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Kuula, Pentti: Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894-1918. Studia Musica 28, Sibelius-Akatemia, Kirkkomusiikin osasto. Helsinki 2006.
Kuujo, Erkki: Viipuri. Karjala. Osa 3. Arvi A. Karisto Oy.
Laine, Eine: Pitkä päivä paistetta ja pilviä. Muistelmia. Helsinki 1967.
Lankinen, Juha: Kaupan ja teollisuuden Viipuri. Karjalan Kirjapaino Oy, Lappeenranta. Jyväskylä 2000.
Lampila, Raija: Ralf Gothónin soiva elämä. Teos. Juva 2016.
Leppo, Jaakko: Viipurilaisia. Kustannusosakeyhtiö Kivi. Lahti 1946.
Lindgren, Göran (toim.): Viipurin taistelu 1944. Kooste Suomen Sotilassosiologisen Seuran seminaarin 19.4.2007 esitelmistä. Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki. Johtamisen laitos. Julkaisusarja 3. Helsinki 2008.
Liski, Tuure: Lakkarinpalle. Elämää Valkjärven Mannilassa. Pohja 1982.
Louhivuori, Anna-Maija: Artikkeli Cyril Szalkiewicz kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia – Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja, toim. Maire Pulkkinen. Fazer. 1958.
Mainio, Aleksi: Vakoilijoita ja pomminheittäjiä. Viipurin venäläiset taistelujärjestöt ja virkavalta 1917–1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Malmberg, Ilkka: Kaiken nähnyt kaunotar. HS Kuukausiliite. Tammikuu 2005.
Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Otava. Keuruu 1983.
Mäkinen, Kirsi-Marja: Viipurin konserttielämä 1920- ja 1930-luvulla. Musiikkitieteen Pro gradu -tutkielma. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Turun yliopisto 1978.
Neuvonen, Petri (toim.): Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Eino Partasen valokuvia. SKS. Hämeenlinna 2010.
Niskanen, Riitta: "Kruuni sen tekköö" Lahden konserttitalon rakennushistoria. Musiikkiopiston omakotisäätiö & Lahden kaupunginmuseo. Markprint Oy 2004.
Paavolainen, Jaakko: Lapsuus Kanneljärvellä. Tammi. Helsinki 1982.
Pajamo, Reijo: Musiikin juhlaa Viipuris. Repale-kustannus. Helsinki 2018.
Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Otava. Keuruu 1984.
Pelto, Hanna: Lukkarin lapset. Herman Siukosen perheen vaiheita kirjeenvaihdon kertomina. Omakustanne. Vammala 2011.
Pärnänen, Väinö: Viipurilaista teatterielämää. Viipurin Työväen teatteri - Viipurin Kaupunginteatteri 1898-1945. Tammi. Lahti 1950.
Raevuori, Antero: Hyvästi, Viipuri. Karjalan pääkaupungin kohtalon vuodet 1939, 1941 ja 1944. Minerva Kustannus Oy. Saarijärvi 2011.
Rasilainen, Toivo & Pullinen, Erkki: Viipurin musiikkiopisto – Lahden musiikkiopisto. 50 vuotta musiikin opetusta. Lahden musiikkiopisto Oy. 1968.
Roine, Maija-Stiina: Harry Wahlin viulut. Helsinki 2007.
Reijonen, Tuuli: Kannaksen mosaiikkimaailma. Otava. Keuruu 1968.
Roselius, Aapo: Valkoinen Viipuri. Artikkeli kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Toim. Anu Koskivirta ja Aleksi Mainio. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21, 2019.
Rousi, Arne: Ystäväni musiikin maestrot. Atena. Jyväskylä 2006.
Saarenpää, Mandi: Toivo Saarenpää. Kirjavälitys Oy. Tampere 1952.
Saarenpää, Toivo: Viipurin musiikkioloista. Suomen musiikkilehti nro 8. 1.12.1923.
Saarenpää Toivo: Artikkeli Toivo Saarenpää kirjassa Suomen säveltäjiä I (toim. Einari Marvia). WSOY. Porvoo 1965.
Salmenhaara, Erkki: Leevi Madetoja. Helsinki 1987, Painokaari Oy. Tammi.
Salmenhaara, Erkki: Ernest Pingoud – Taiteen edistys. Jälkilause teoksessa. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Suomen lehdistön historia 5: Hakuteos: Aamulehti – Kotka Nyheter. Kustannuskiila. Kuopio 1988.
Suomen lehdistön historia 2: Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kustannuskiila. Kuopio 1987.
Tilli, Kalevi: Karjalainen rapsodia. Vanha viipurilainen kertoo. Juva 1992. WSOY.
Tilli, Kalevi: Viipuri. Muistoja kaipuuni kaupungista. Juva 1985. WSOY.
Tuomi, Liisa: Elämäni kiikkulauta. Apulehti. Helsinki 1972.
Tuulio, Tyyni: Nuoruuden maa. WSOY. Porvoo 1967.
Vares, Vesa: Porvarillinen ja demokraattinen maakunta. Luovutetun Karjalan porvarilliset puolueet 1900-luvun alusta vuoteen 1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Veltheim, Katri: Kultainen rinkeli. Tammi. Helsinki 1984.
Veltheim, Katri: Kävelyllä Viipurissa. Tammi. Helsinki 1985.
Ypyä, Ragnar: Viipurin kaupungin rakennuskonttorin huonerakennustöitä. Arkkitehtilehti nro 2, 1942.
Arkistolähteet
Elonet
Helsingin Sanomat HS Aikakone
Kansalliskirjasto.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot digi.kansalliskirjasto.fi
Lahden konservatorion arkisto.
Nettilähteet
Airola, Tuomas: Onni Suhonen ja Viipurin perintö. Keski-Pohjanmaa 14.2.2004.
Bodalew, Pippe: Nummelan kylähistoria. Muistoja Huhrammäestä. Vaahteristo. 16.10.2008.
Floman, Per Erik: Glimtar från musiklivet i Wiborg. Wiborgs Nyheter, Lördagen den 7 januari 2012.
Hakala, Esa: Avainsijoitus.blogspot.com. Toista oli Viipurissa 7.8.2018 | Boris Osipovitš Sirpo 31.10.2018 | Heimo Haitto 30.6.2019.
Jalkanen, Pekka: 1930-luku: Katse taaksepäin. Populaarimusiikin museo Pomus.
Karjalainen, Katariina: Tällainen on Putinin hulppea luksushuvila Viipurissa. Ilta-Sanomat 27.9.2017.
Lappalainen, Seija: Ranta Sulho (1901–1960). Kansallisbiografia 9.10.2006.
Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sirpo, Boris (1893–1967). Kansallisbiografia 14.11.2007. Päivitetty 25.9.2008.
Numminen, Pekka: Tällainen on Putinin huvila Viipurissa - maku kuin Trumpilla. Iltalehti 26.09.2017.
Salmenhaara, Erkki: Raitio, Väinö (1891–1945). Kansallisbiografia 20.8.1999. Päivitetty 26.7.2016.
Sariola, Petri: Orest Bodalew - suomalaisen pianotaiteen outsider. Nettiartikkeli. Amfion 17.8.2016.
OP Ryhmän Taidesäätiö
Schönberg, Kalle: Venäläismedia: Putinin uusi datsha on vanha suomalainen jugend-kartano Viipurin lähellä. Yle Uutiset 24.8.2017.
Tampereen ammattikorkeakoulu (TAMK): VirtuaaliViipuri
Teatterimuseo: Tunteita ja eleganssia. Eino Partasen teatterivalokuvia 1930-luvun Viipurista. Työryhmä Pentti Paavolainen, Aila Teräväinen, Irina Fialkina, Sirpa Nygren.
Radio-ohjelmat
Tämä on semmoinen ammatti, ettei sitä täysin opi. Syksyn taiteilija Heimo Haitto soittaa kertoo työstään. Haastattelijana Eeva Hirvensalo. Yle 1979.
Vaito Haitto muistelee veljeään Heimo Haittoa. Toimittajana Outi Paananen. Narrin aamulaulu, Yle 2018.
Kirjallisuutta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva. Karelia Noir I. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2015.
Porvali, Mikko: Veri ei vaikene. Karelia Noir II. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2016.
Porvali, Mikko: Kadonneen kaupungin varjo. Karelia Noir III. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2018.
