Hyppää pääsisältöön

Rooli suojelee näyttelijää, mutta vain näyttämöllä – Kaisa Hela ja Mari Turunen häpeän kimpussa

Mari Turunen, Anne Flinkkilä ja Kaisa Hela
Mari Turunen, Anne Flinkkilä ja Kaisa Hela Kuva: Yle / Harri Hinkka Flinkkilä & Tastula

Miten häpeästä saa otteen? Onko häpeän vastakohta rohkeus? Näyttelijät Kaisa Hela ja Mari Turunen pilkkovat häpeän olomuodot palasiksi näyttämöllä. Pelottavinta on kuitenkin olla omana itsenään.

Otetaan kaksi ystävystä, kaksi näyttelijää ja keitetään häpeästä rapsakka soppa. Kerrotaan, miten hävettää, kun sai murskakriitikin, miten hävettää, kun laihdutus meni taas pieleen, miten hävettää, kun saa kuulla olevansa tyhmä ja sivistymätön.

Tuttuja tunteita, mutta hälveneekö häpeä sillä, että sen kohtaa pienin annoksin, kysyvät Mari Turunen ja Kaisa Hela, jotka kirjoittivat näytelmän Häpeä! - Nolo komedia. Siinä he riisuvat katseen kohteeksi sielunsa ja osin ruumiinsakin. Pienen hetken he ovat yleisön edessä ”vähissä vehkeissä” niin kuin Mari sanoo.

- Alastomuus ja vähäpukeisuus ei ole itsetarkoitus. On kiinnostavaa nähdä, miten meitä katsotaan. Aika monet eivät katso. Häpeää, häveliäisyyttä vai mitä, en tiedä, Mari aprikoi.

Voisi kuvitella, että näyttelijä ei ylipäätään voi eikä saa tuntea häpeää, mutta ihan niin yksinkertaista se ei ole. Roolit suojelevat, mutta vain näyttämöllä.

- Pelottavinta on olla tässäkin haastattelussa omana itsenään. Ettei sitten hävettäisi jälkikäteen, ettei esittäisi itseään viisaampaa, kuvittelisi olevansa joku asiantuntija, Mari sanoo.

Häpeää on tutkittu, ja siitä on kirjoitettu, mutta silti häpeä on hankala pala. Sosiaalipsykologi Janne Viljamaa, on kuvannut häpeää limaiseksi ameebaksi, josta ei oikein saa otetta. Siltäkö häpeä näyttää ja tuntuu?

- Ameeba on hyvä vertaus. Tulee mieleen sellainen lasten limalelu, jota puristellaan ja se lähtee lipsumaan käsistä. Häpeä on myös kehollinen tunne, pitkänä ihmisenä käperryn kokoon, yritän muuttua näkymättömäksi, Mari sanoo.

- Häpeä tulee salakavalasti ja varoittamatta, tunnen sen tässä poskipäissä, kun puna nousee ja tulee hiki, Kaisa kuvailee.

Murskakritiikki voi murskata

Vaikka näyttelijä on julkisen ammattinsa itse valinnut ja arvostelu pitää sietää, se ei silti tarkoita, etteikö kova ja julma kritiikki sattuisi. ”Harvinaisen kökköä näyttelijäntyötä”, arvioi valtakunnan päälehti Kaisan roolisuoritusta näytelmässä Fanny ja Alexander.

- Se meni ytimeen. Ei auttanut mitään, että sain satoja tsemppiviestejä. Se vain todisti, että kaikki olivat sen kritiikin lukeneet. Häpeäpaalu tai pieni mestaus, sitähän se on.

Maria puolestaan on eräässä arvostelussa luultu näyttelijä Eero Ahoksi. Hävettääkö vai naurattaako?

- Onhan se hyvä vitsi. Olen sanonutkin, että jos Eero on estynyt, niin voin minä hänenä keikan joskus heittää. En ole se kaikkein feminiinisin naisnäyttelijä tai naisihminen ylipäätään, Mari sanoo.

Mutta silti, oman kropan häpeä on Marille ja Kaisalle tuttu asia. Kun sanotaan, että häpeää voi hälventää kohtaamalla sitä pieninä annoksina, niin Kaisalle bikineissä esiintyminen yleisön edessä on sitä lajia parhaimmillaan - ja pahimmillaan.

- Kesän aikana piti laihtua, mutta eipä niin käynyt. Siideri ja grilliruoka maistui, ja vaatteet eivät mahtuneet päälle. Häpeäni purkautui kiukkuna ja vihana ja kohdistui myös Mariin. Uhkailin häntä pukuhuoneessa, että jos nyt katsot niin… Se kehollinen häpeä tulee aaltoina, välillä on pitkiä hyviä kausia ja sitten se ryöpsähtää, Kaisa kertoo.

Mari puhuu oman pään sisäisistä ulkonäköpaineista. Nyt peiliin katsominen on kummasti helpottanut.

- Kun kerta kerran jälkeen näyttää tämän 49-vuotiaan kropan sellaisena kuin se on, niin en mä enää niin paljon kotona peilin edessä sitä läskiä puristele. Kun en sille mitään edes yritä tehdä, Mari sanoo.

Ja kun yleisö huudahtelee spontaanisti, että ”olette kauniita”, niin ei kai kehuista kukaan mieltään pahoita. Ei edes keski-ikäinen näyttelijä.

”Rukoilin Jumalalta oksennustautia”

Harry Potterissa ankeuttajat vievät ilon ja värit maailmasta. Moni meistä tuntee myös tosielämän ankeuttajia, jotka osaavat iskeä heikkoihin kohtiin ja saavat meidät häpeämään. Vältä ankeuttajien seuraa, se on tarpeellinen neuvo häpeän uuvuttamalle ihmiselle.

- Olen aikoinaan tehnyt yhden jutun legendaarisen Jouko Turkan kanssa. Joka ilta rukoilin ihan tosissani Jumalalta oksennustautia, että saisin edes päivän olla pois. Se oli niin kovaa nöyryyttämistä se homma, Kaisa sanoo.

Mutta toisaalta, osaa Kaisa itsekin olla ankeuttaja. Kun rakkaimmalle ihmiselle sanoo jotakin sellaista, että tietää sen lentävän maaliin, minkäänlaiset anteeksipyynnöt eivät sitä poista.

Mari sanoo, että yksi hänen heikko kohtansa on sivistys – tai sivistymättömyys. Kun tulee pohjoiskarjalaisesta duunariperheestä, niin voi tuntea ulkopuolisuutta, kun seurue keskustelee klassisesta musiikista.

-Olen tuntenut alemmuuden tunnetta siitä, että en ole niin sivistynyt kuin haluaisin olla. Helposti vetäydyn keskustelusta, jos pitäisi osoittaa, että klassikot on luettu ja erottaa Beethovenin ja Mozartin toisistaan, Mari sanoo.

Mitä isä häpesi?

Kaisa kertoo myös isänsä tarinaa. Isä oli muusikko, sosiaalinen ja pidetty ihminen. Silti hän häpesi itseään koko elämänsä.

- Yksi syy oli köyhyys. Kun koulukaveri tuli kylään, hän ihmetteli, onko täällä remontti menossa. Ei ollut, koti nyt oli sellainen, sekainen ja ränsistynyt. Isä häpesi.

Kaisa sanoo, että oikeastaan isän kantoi sisällään monen sukupolven häpeää. Isän isä oli ollut sotilaskarkuri, isoisä puolestaan punavanki. Jonkinlainen ulkopuolisuus, vaikeneminen, ehkä jonkinlainen perisynti siellä oli, Kaisa arvelee.

- Päätin, että minussa tämä ketju ei enää jatku ja isän kuoleman jälkeen menin terapiaan. Siellä kävin läpi myös isän alkoholismia. Se oli lapsena häpeän aihe, vaikka ei se perheessä mikään salaisuus ollutkaan. Jotenkin se ajatus, että kun rakastaa ja vihaa samaan aikaan, sitä tuli käsiteltyä.

Nykyään Kaisa osaa arvostaa isän antamaan pasifismin ja suvaitsevaisuuden perintöä. Mari sanookin, että kun häpeästä puhutaan, niin oikeastaan sen vastakohta ei olekaan häpeämättömyys vaan rohkeus.

- Häpeä on hyvin yksinäinen tunne. Mutta kun siitä uskaltaa puhua yhdessä, sitä voi kokea turvallisesti kimpassa. Se on hienoa.

Flinkkilä & Tastula TV1 lauantaina 9.11. kello 17.10 ja sunnuntaina 10.11. kello 9.05 sekä Yle Areena.