Bolshevikkivallankumouksen jälkeen lokakuussa 1917 kymmenet tuhannet venäläiset lähtivät pakoon Neuvosto-Venäjältä. Monen pakoreitti kulki pitkin Karjalankannasta Viipurin kautta. Jotkut emigranteista kuten kielitieteilijä ja pianisti Andrej Rudnev ja ystävänsä säveltäjä Ernest Pingoud jäivät Viipuriin asumaan. – Osa 4/26.
Andrej Rudnevista tuli vuoden 1918 lopulla yllättäen viipurilainen. Pietarin keisarillisen yliopiston aasialaisten ja mongolialaisten kielten professori, yli toistakymmentä kieltä hallitseva 40-vuotias kielinero Rudnev tienasi leipänsä jatkossa opettamalla latinaa Viipurin lyseoissa. Vielä tärkeämmäksi leipäpuuksi Rudneville tuli hänen rakkain harrastuksensa musiikki.
Andrej Rudnev syntyi varakkaaseen pietarilaiseen aatelisperheeseen vuonna 1878. Hänen isänsä Dmitri Fjodorovitsh Rudnev oli keisarillisen henkivartiokaartin eversti.
Andrej oli kielellisesti erityislahjakas. Hän opiskeli yliopistossa aasialaisia, erityisesti mongolialaisia kieliä ja sai hoidettavakseen mongolian ja kalmukin kirjallisuuden professuurin vuonna 1903.
Eversti Rudnevin perhe oli viettänyt kesiä vuodesta 1894 Viipurin lähellä Horttanan kartanolta vuokraamassaan huvilassa. Kesälomillaan Andrej oli tutustunut kartanon tyttäreen, itseään kolme vuotta nuorempaan Alice Brunouhin. Rakastunut Andrej päätti opiskella ruotsin kielen, sillä suomalaisen Alicen kotikieli oli ruotsi. Tutkimusmatkoillaan Mongoliassa Andrejn nähtiin kulkevan ruotsin sanakirja taskussaan.
Andrej Rudnev ja Alice Brunou vihittiin avioliittoon 1908. Seuraavana vuonna perheeseen syntyi poika Aldar Alexander ja 1911 tytär Kira Maidary.
Andrejn ja Alicen kulttuurikodissa Pietarissa järjestettiin musiikki-iltoja säännöllisesti, tutut muusikot kokoontuivat joka viikko musisoimaan isännän kanssa. Nuotistosta löytyi muun muassa Toivo Kuulan ja Armas Järnefeltin sävellyksiä. Kun leskikeisarinna Maria Fjodorovna kuuli Rudnevin ystävien esittämänä Järnefeltin Kehtolaulun, siitä tuli oitis hänen lempikappaleensa.
Andrej Rudnev oli Suomen ystävä. Toisen sortokauden aikana 1909–1910 hän työskenteli muun muassa Leo Mechelinin perustaman Finljandija-lehden toimitussihteerinä.
Vuonna 1916 Rudnev nimitettiin Pietarin keisarillisen yliopiston ylimääräiseksi professoriksi. Syyskuussa 1918 uudet vallanpitäjät eli Pietarin valtionyliopiston neuvosto valitsi hänet "mongolilaisen ja kalmukkilaisen" kirjallisuuden varsinaiseksi professoriksi.
Alice Rudnev ja lapset olivat muuttaneet levottomasta Pietarista jo vuoden 1917 puolella Alicen kotikaupunkiin Viipuriin. Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen raja oli auki. Andrej hoiti professuuriaan Pietarissa ja kävi säännöllisesti tapaamassa perhettään Viipurissa.
Loppuvuodesta 1918 Andrejn vieraillessa Viipurissa raja suljettiin yllättäen. Andrej ei päässyt enää kotiin Pietariin. Sinne jäivät hänen laajat kirjastonsa, nuotistonsa ja tieteelliset aineistonsa.
Pietariin jäivät myös Andrej Rudnevin äiti ja sisar. Andrej ei saanut heihin enää koskaan yhteyttä.
Itsenäistyneessä Suomessa Etsivä Keskuspoliisi seurasi maahan asettuneiden venäläisemigranttien liikkeitä. Karjalankannaksella ja Viipurissa toimi useita emigranttien taistelujärjestöjä, salaisia aseellisia ryhmiä, jotka taistelivat bolshevismia vastaan ja jotka sekä suunnittelivat että toteuttivat terrori-iskuja Neuvosto-Venäjällä. Suomalaisviranomaiset katsoivat emigranttien vastavallankumouksellista toimintaa läpi sormien.
Etsivän Keskuspoliisin arkistosta löytyy lukuisia dokumentteja Andrej Rudnevista. Niiden mukaan Rudnev oli monarkisti ja osallistui muun muassa Longor-seuran hallituksen jäsenenä vastavallankumoukselliseen toimintaan. Poliisin tietojen perusteella Rudnevilla ei ollut Viipurissa taloudellisia huolia, sillä hän omisti Heinjoen Kämärän kylässä maatilan ja huvilan.
Boris Sirob tarjosi Rudneville, joka oli taitava pianisti, tunteja syksyllä 1918 perustamassaan Viipurin Musiikkikoulussa. Rudnev ryhtyi opettamaan säveltapailua, kamarimusiikkia ja pianoyhteissoittoa. Pianoyhteissoitossa soitettiin professorin johdolla sinfonioita kahdella pianolla 4-kätisesti tai 8-kätisesti ja usein prima vista eli ilman etukäteisharjoittelua. Rudnev ryhtyi hankkimaan uusia nuotteja Pietariin menetettyjen tilalle. Itse hän sovitti pianolle muun muassa Sibeliuksen sinfoniat.
Andrej Rudnevista tuli myös Fazerin konserttitoimiston Viipurin asiamies. Hän järjesti kotimaisille ja kansainvälisille taiteilijoille esiintymisiä Viipuriin, muun muassa valiokonserttien sarjan, jossa toimi toisinaan itsekin pianistina.
Rudnev ryhtyi Viipurissa myös musiikkiarvostelijaksi. Hän kirjoitti sekä Wiborgs Nyheteriin että Karjalan Aamulehteen, siihen asti kunnes lehti 1924 lopetettiin. Kriitikkona hän puolusti uutta musiikkia ja korosti, kuinka tärkeää oli, että konserttiohjelmissa oli uusia teoksia. Boris Sirob omaksui tämän Rudnevin ajatuksen ja sijoitti konsertteihinsa usein suomalaisten säveltäjien uusia teoksia.
Nykysäveltäjistä Andrej Rudnev suosi erityisesti ystäväänsä, Pietarista vallankumousta Viipuriin paennutta modernistia, Ernest Pingoud’ta.
Vuonna 1915 nuori säveltäjä Ernest Pingoud oli lähetetty suorittamaan asepalvelustaan Venäjän armeijan joukko-osastoon Pohjanmaalle. Kävellessään venäläisten sotilaiden joukossa Porin kadulla Pingoud kuuli erään neitosen kommentoivan ystävättärelleen hänen poikkeavaa ulkonäköään. Porilaisneitosten yllätykseksi Pingoud vastasi kohteliaisuuteen täydellisellä ranskalla. Niin 28-vuotias Ernest Pingoud teki 17-vuotiaaseen Nina Rosenlewiin lähtemättömän vaikutuksen.
Kosmopoliitin säveltäjän Pingoud’n ja upporikkaan toimitusjohtajan Hugo Rosenlewin Nina-tyttären kohtaaminen Porin kadulla johti kolme vuotta myöhemmin 1918 avioliittoon. Pingoud pakeni Pietarista vallankumousta Suomeen ja asettui Ninan kanssa asumaan Tienhaaraan, muutama kilometri Viipurista luoteeseen. Myöhemmin pariskunta muutti Viipurin Hietalan kaupunginosaan.
Ernest Pingoud oli syntynyt Pietarissa 14. lokakuuta 1887. Hänen isänsä Guido Pingoud oli Pietarin saksalaisen evankelis-luterilaisen Pyhän Katarinan seurakunnan kirkkoherra. Guido Pingoud oli voimakastahtoinen mies ja ankara ja vaativa isä.
Ernestin äiti Emelie Sesemann kuului viipurinsaksalaiseen Sesemannien sukuun. Pingoud’n kotikieli oli saksa. Äidin puolelta Ernest oli sukua muun muassa Fredrik Paciukselle ja Erkki Melartinille.
Ernest oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa kesät Viipurin lähellä Sesemannien sukukartanossa Tikkalassa. Kartanon naapurissa asui kesäisin maailmankuulu venäläinen pianotaiteilija Aleksandr Siloti, joka oli myös säveltäjä ja kapellimestari. Siloti oli opiskellut aikanaan Franz Lisztin johdolla, ja hänen serkkunsa oli Sergei Rahmaninov.
Aleksandr Silotista tuli Ernest Pingoud’n ensimmäinen pianonsoiton opettaja. Ernestin musiikkiopintoja vaikeutti hänen isänsä jyrkkä asenne. Guido Pingoud ei halunnut missään tapauksessa, että hänen pojastaan tulisi muusikko. Ernest joutui käymään pianotunneilla ja harjoittelemaan läksynsä isältä salaa.
Silotista Pingoud sai sekä ystävän että ymmärtäjän. Helmikuussa 1917 Siloti johti Pietarissa Pingoud’n ensimmäisen pianokonserton kantaesityksen.
Siloti nimitettiin Mariinski-teatterin intendentiksi 1918, mutta vielä samana vuonna hän pakeni perheineen vallankumousta Suomen kautta Englantiin.
Ernest ja Nina Pingoud antoivat Silotin mukaan esikoispojalleen nimeksi Alexander, ja pianotaiteilijasta tuli lapsen kummi. Siloti tuli myös kuuntelemaan, kun Ernest piti maaliskuussa 1920 kolmannen sävellyskonserttinsa Helsingissä.
Vuonna 1921 Silotin pakomatka jatkui Englannista Yhdysvaltoihin, ja vuonna 1925 ollessaan 62-vuotias hän aloitti New Yorkin Juilliard-musiikkikoulun pianonsoiton opettajana.
Päästyään ylioppilaaksi 1906 Ernest Pingoud matkusti Leipzigiin, missä hän opiskeli vuodet 1906–1909 Leipzigin konservatoriossa Hugo Riemannin johdolla musiikin teoriaa ja Max Regerin oppilaana sävellystä. Reger piti Pingoud’ta yhtenä lahjakkaimmista oppilaistaan. – Muutamaa vuotta myöhemmin 1912–1914 Regerin johdolla opiskeli nuori suomalainen modernisti Aarre Merikanto.
Musiikin lisäksi Ernest Pingoud opiskeli useita aineita useissa saksalaisissa yliopistoissa. Hän luki teologiaa, vuoritiedettä, filosofiaa, kielitiedettä, fonetiikkaa ja Saksan kirjallisuutta. Hänen väitöskirjansa Goethestä hylättiin, koska alku-Faustista oli löytynyt uutta lähdemateriaalia, jota Pingoud ei tuntenut.
Pingoud palasi Pietariin 1911 ja uhmaten isänsä tahtoa jatkoi piano-opintojaan Pietarin keisarillisessa konservatoriossa. Hänen opettajinaan olivat muun muassa Anton Rubinstein, Nikolai Rimski-Korsakov ja Aleksandr Glazunov.
Pingoud opiskeli musiikkia, kirjoitti musiikkiarvosteluja St. Petersburger Zeitungiin ja Russkaja Muzykalnaja Gazetaan, opetti saksaa Pietarin keisarillisessa Ksenia-tyttökoulussa ja ryhtyi säveltämään. Hän kirjoitti kamarimusiikkia, jousikvartettoja ja sonaatteja. Palattuaan asepalveluksesta Suomesta 1917 hän sävelsi ensimmäiset teoksensa suurelle orkesterille.
Orkesteriteosten säveltäminen jatkui kuumeisesti Pingoud’n paettua vallankumousta Suomeen 1918 ja asetuttua nuorikkoineen Viipuriin.
Pingoud asui Viipurissa vuodet 1918–1922. Hän ei osallistunut aktiivisesti kaupungin musiikkielämään, toisin kuin emigranttiystävänsä Andrej Rudnev. Pingoud ei opettanut Sirobin uudessa Musiikkikoulussa eikä kirjoittanut musiikkiarvosteluja, vaan keskittyi säveltämään orkesterille.
Heti ensimmäisenä Suomen syksynä 16. marraskuuta 1918 Ernest Pingoud piti Helsingissä ensimmäisen sävellyskonserttinsa. Hän johti itse Helsingin kaupunginorkesteria, ja hänen ensimmäisen pianokonserttonsa solistina soitti Ernst Linko. Kirjalliset aiheet ja symbolismi leimasivat ohjelmaa. Pianokonserton lisäksi kuultiin Prologue symphonique, Danse macabre ja La dernière aventure de Pierrot.
Pingoud’n rohkea, radikaali sävelkieli oli järkytys helsinkiläiselle konserttiyleisölle ja arvostelijoille. Vain pianokonsertto edusti ohjelmassa perinteisempää, Lisztiin ja Rahmaninoviin viittaavaa tyyliä. Arvostelijat kiittivät Pingoud’ta siitä, että hän hallitsi orkesterin ilmaisukeinot, mutta moittivat äärimmäisyyksien tavoittelusta. Yrjö Kilpinen nimitti Pingoud’ta “musiikinmullistajaksi” ja Bengt Carlson luonnehti hänen tyyliään kaoottiseksi ja luotaantyöntäväksi.
Ymmärtämätön kritiikki oli järkytys säveltäjälle, joka oli tottunut avarakatseisempiin musiikkinäkemyksiin. Pingoud, sivistynyt suurkaupunkilainen ja valpas keskustelija tarttui kynään ja kirjoitti arvostelijoilleen vastineen.
Ernest Pingoud ei lannistunut, vaan järjesti toisen sävellyskonsertin Helsingissä vain kolme kuukautta myöhemmin, 12. helmikuuta 1919. Ohjelmassa olivat uutuuksina Un Chevalier sans peur et sans reproche eli Ritari peloton ja nuhteeton ja Mysterium.
Kolmannessa sävellyskonsertissa Helsingissä maaliskuussa 1920 kuultiin kantaesityksenä ensimmäinen sinfonia ja runoelma Sammuneet soihdut eli Flambeaux éteints, joka tunnetaan myös nimellä Les aveugles.
Neljännessä sävellyskonsertissa helmikuussa 1922 uutuuksina olivat Profeetta ja toinen pianokonsertto.
Maaliskuussa 1922 tapahtui Ernest Pingoud’n harvinainen esiintyminen Viipurin musiikkielämässä, kun pianotaiteilija Ilmari Hannikainen vieraili kaupungissa. Hannikainen esitti Pingoud’n ensimmäisen pianokonserton, ja säveltäjä avusti soittamalla itse orkesteriosuuden toisella flyygelillä.
Vaikka Viipuri oli Pingoud’lle tuttu äidin suvun kotikaupunki, hän halusi sieltä pois. Tärkeä syy lienee ollut se, ettei Viipurissa ollut orkesteria. Vuonna 1898 aloittaneen Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterin toiminta oli päättynyt kapellimestari Toivo Kuulan kuolemaan toukokuussa 1918.
Jo 1920 Pingoud oli hakenut kapellimestarin paikkaa Turusta, muttei tullut valituksi. Vuonna 1922 hän muutti perheineen Turkuun, missä toimi pari vuotta musiikinopettajana ja kirjoitti esseitä Åbo Underrättelser -lehteen.
Vuosina 1922–1923 Pingoud oleskeli pitkään Berliinissä ja suunnitteli mahdollisesti siirtymistä kokonaan Saksaan. Hän sai Berliinissä valmiiksi kolmannen pianokonserttonsa ja piti 22. maaliskuuta 1923 Berliinin filharmoniassa sävellyskonsertin. Ohjelmaan sisältyi uutuutena kolmas pianokonsertto solistina Leonid Kreuzer, Ritari peloton ja nuhteeton, ensimmäinen sinfonia, Profeetta ja Danse macabre.
Pingoud oli saanut Suomen kansalaisuuden 1918, mutta esiintyi Berliinissä venäläisenä ja pietarilaisena säveltäjänä. Sävellyskonsertti sai hyvän vastaanoton, mutta siitä ei tullut kansainvälistä läpimurtoa, jota säveltäjä toivoi.
Kiihkeällä, hermoherkällä Ernest Pingoud’lla oli Suomessa vain harvoja ymmärtäjiä. Hänen vahvimmat tukijansa olivat emigranttiystävä Andrej Rudnev ja kirjailija Ralf Parland. Viipurissa 1914 syntynyt Parland, joka oli äitinsä puolelta Sesemanneja ja siis sukua Ernestille, kirjoitti Pingoud’n taiteesta useita esseitä.
Suomalaisista säveltäjistä Pingoud’n hengenheimolainen oli oman ekspressionistisen tyylinsä luonut modernisti Väinö Raitio. Raitio asui Viipurissa Pingoud’n jälkeen vuosina 1926–1932.
Vuonna 1923 Pingoud haki toistamiseen kapellimestarin paikkaa Turusta, mutta jälleen turhaan. Seuraavana vuonna hän muutti Helsinkiin, missä hänestä tuli Helsingin kaupunginorkesterin intendentti.
Marraskuussa 1936 Ernest Pingoud saapui vierailulle entiseen kotikaupunkiinsa Viipuriin. Kaupungissa oli jälleen sinfoniaorkesteri, sillä Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesteri oli aloittanut toimintansa uudelleen tammikuussa 1929.
Marraskuun 19. päivänä järjestetyn sinfoniakonsertin ohjelma sisälsi Tshaikovskin viulukonserton solistina unkarilainen Thamas Magyar, Ernest Pingoud'n sinfonian nro 3 vuodelta 1927 ja orkesterirunoelman Les Aveugles eli Sokeat. Sokeat oli kuultu jo Pingoud'n kolmannessa sävellyskonsertissa 1920. Viipurissa Pingoud johti itse omat teoksensa, ja viulukonsertossa kapellimestarina toimi Boris Sirpo.
Konserttia edeltävänä iltana Karjalan toimittaja tapasi Pingoud'n tämän ystävän Andrej Rudnevin "taideaarteita täynnä olevassa taiteilijakodissa", missä säveltäjä kertoili teostensa taustoista. Kolmannen sinfoniansa hän oli omistanut ystävälleen kapellimestari Leo Funtekille. Orkesterirunoonsa Sokeat Pingoud oli saanut aiheen Pietarista kadunvarrella istuvalta sokealta kerjäläiseltä, joka pyysi ohikulkijoilta almuja ja hyräili omaa sävelmäänsä. Teoksella oli myös kirjallinen tausta:
– Mitä sävellykseeni Sokeat tulee, niin aiheen siihen sain mainion tshekkiläisen kirjailijan Max Brodin samannimisestä teoksesta. Siinä olen yrittänyt kuvata sokean näkyjä, jotka hän voi tajuta sisäisinä, ei maallisilla silmillä nähtyinä. Olen omistanut tämän teoksen suurelle ystävälleni Georg Schnéevoigtille, joka kyllä näkee melkein liikaakin, Pingoud kertoi Karjalalle.
Pingoud’n musiikki teki voimakkaan vaikutuksen Tillin musiikkiperheen 22-vuotiaaseen viulistiin Olaviin. Kalevi Tilli on muistellut vuosia myöhemmin, kuinka otettu isoveli oli Pingoud’n modernismista:
– Kieltämättä Pingoud’n Pietarissa saamat vaikutteet kuvastuivat voimakkaasti hänen musiikissaan. Muistan hyvin tuon säveltäjän Viipurin konsertin, josta nyttemmin edesmennyt veljeni Olavi oli suorastaan hurmaantunut. Hän piti Pingoudin musiikin suuruudesta ja voimasta, sen äärimmäisen uudenaikaisesta tyylistä ja tunnelmien purkauksista.
Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939 jatkuu! Lue seuraavaksi kuinka viulisti Tatjana von Rippas, kuuluisan professori Leopold Auerin oppilas Pietarin konservatoriosta pakeni Viipuriin! Lue mitä tähän mennessä on tapahtunut! – Lue myös Ernest Pingoud'n myöhemmistä vaiheista Musiikin syntymäpäiväkalenterista 14. lokakuuta.
Lähteet
Suulliset lähteet
Aikio, Auli: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Auli Aikion puhelinhaastattelu 13.11.2019.
Hyökki, Matti: Muistoja isästä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta Anton Hyökistä. Kuoronjohtaja, professori emeritus Matti Hyökin haastattelu Helsingissä 21.2.2019.
Kari, Päivi: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Päivi Karin haastattelu Orivedellä 21.11.2019.
Ohela, Kyllikki: Muistoja isästä, säveltäjästä ja Viipurin Musiikkiopiston johtajasta Felix Krohnista. Lääketieteen tohtori Kyllikki Ohelan (o.s. Krohn) haastattelu Lappeenrannassa 25.1.2019.
Rauhala, Matti: Oppilaan muistoja Viipurin Musiikkiopistosta. Kanttori Matti Rauhala haastattelussa Lahdessa 11.9.2019.
Saarnilahti-Becker, Meri: Muistoja äidinisän veljestä, viipurinvenäläisesta pianotaiteilijasta ja pianopedagogista Sergei Kulangosta. Kouluttaja Meri Saarnilahti-Beckerin haastattelu Helsingissä 19.2.2019.
Saraste, Jukka-Pekka: Muistoja Viipurin Musiikkiopiston viulunsoitonopettajasta, viulutaiteilija Naum Levinistä. Kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen haastattelu Helsingissä 3.10.2019.
Suurpää, Matti: Muistoja äidistä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta ja viulupedagogista Irma Salmela-Suurpäästä. Kustantaja Matti Suurpään haastattelu Helsingissä 2.5.2019.
Sipilä, Aila: Muistoja vanhemmista rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta, o.s. Tillistä. Rouva Aila Sipilän o.s. Mankosen puhelinhaastattelut 5. & 7.11.2019.
Taipale, Auli: Muistoja isovanhemmista, viipurilaisesta kanttori Oskari ja rouva Elli Tillistä sekä vanhemmista, rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta o.s. Tillistä. Rouva Auli Taipaleen o.s. Mankosen haastattelu Helsingissä 6.11.2019.
Painetut lähteet
Aikalaiskirja 1934
Aaltoila, Heikki: Ilmari Hannikainen kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.Aho, Kalevi: Ernest Pingoud - Taiteen edistys. Esipuhe teokseen. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Bergroth, Kersti & Jääskeläinen, Lempi & Kojo, Viljo: Rakas kaupunki. Otava. Helsinki 1951.
Bodalew, Orest: Artikkeli Orest Bodalew kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia (toim. Maire Pulkkinen). Oy Fazerin musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Dahlström, Fabian: Jean Sibelius - Päiväkirja 1909-1944. Svenska litteratursällskapet i Finland. Porvoo 2015.
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula, elämäkerta. WSOY. Porvoo 1938.
Garam, Lajos: Viulun mestareita. Hellasedition. Rajamäki 1985.
Hagelberg-Raekallio, Dagmar: Kaiu Suomen laulu. Laulajattaren muistelmia. Otava. Helsinki 1934.
Haitto, Heimo: Maailmalla. Kirjayhtymä. Helsinki 1976.
Haitto, Heimo – Vastari, Eva: Viuluniekka kulkurina. Heimo Haiton vaellusvuodet Yhdysvalloissa 1965-76. Tammi. Jyväskylä 1994.
Heikkilä, Ritva (toim.): Kultaisten rantojen Kannas. Kuvauksia Terijoen maisemista ja ihmisistä. Karisto. Hämeenlinna 1986.
Heiskanen, Outi: Elohuvia. Elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Otava. Keuruu 2009.
Hirn, Sven & Lankinen, Juha: Viipuri. Suomalainen kaupunki. WSOY. Porvoo 2000.
Häyrynen, Antti: Viipurin perintö elää. Rondo-lehti 11/2018.
Ilanko, Jori: Viipurin musiikkiopisto 1918-1928. Viipuri Kauppakirjapaino 1928.
Jokinen, Esko (toim. Antti Jokinen): Eväät. Kansan sivistysrahaston tuella. Tampere 2003.
Junkkari, Olli: Laulun laaja kotimaa. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Helsinki 1997.
Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995. WSOY. Juva 1995.
Järvinen, Maria: Optimistit rakentavat maailmaa. Olavi Kajala Lahden kaupunginjohtajana 1942-1967. Historian pro gradu -tutkielma. Treen yliopisto. Huhtikuu 2012.
Jääskeläinen, Lempi: Idästä saapuu myrsky. Otava. Helsinki 1942.
Jääskeläinen, Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Otava. Keuruu 1957.
Kajanus-Blenner, Lilly: Artikkeli Lilly Kajanus-Blenner kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Kari, Leo: Papan pakinat. Tekstinkäsittely Päivi Kari. Oriveden kirjapaino 2013.
Karppanen, Eka: Nuorukaisena Knut Possen jäljillä. Piirroksellinen muistelmisto 30-luvun Viipurista. Karjalan Kirjapaino Oy. Lappeenranta 1987.
Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala. Latvia 2018.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan. Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Juva 2008.
Kolari, Pertti: Viipurin autotietoa - Etelä-Karjalan Vanhat Ajoneuvot ry. Viipurin läänin autoja ja autoilijoita. Luettelo-osa 2016.
Kortelainen, Anna: Ei kenenkään maassa. Romaani. Tammi. Juva 2012.
Kujala, Antti: Viipurin työväenliike vuosina 1899–1907 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Kuula, Pentti: Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894-1918. Studia Musica 28, Sibelius-Akatemia, Kirkkomusiikin osasto. Helsinki 2006.
Kuujo, Erkki: Viipuri. Karjala. Osa 3. Arvi A. Karisto Oy.
Laine, Eine: Pitkä päivä paistetta ja pilviä. Muistelmia. Helsinki 1967.
Lankinen, Juha: Kaupan ja teollisuuden Viipuri. Karjalan Kirjapaino Oy, Lappeenranta. Jyväskylä 2000.
Lampila, Raija: Ralf Gothónin soiva elämä. Teos. Juva 2016.
Leppo, Jaakko: Viipurilaisia. Kustannusosakeyhtiö Kivi. Lahti 1946.
Lindgren, Göran (toim.): Viipurin taistelu 1944. Kooste Suomen Sotilassosiologisen Seuran seminaarin 19.4.2007 esitelmistä. Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki. Johtamisen laitos. Julkaisusarja 3. Helsinki 2008.
Liski, Tuure: Lakkarinpalle. Elämää Valkjärven Mannilassa. Pohja 1982.
Louhivuori, Anna-Maija: Artikkeli Cyril Szalkiewicz kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia – Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja, toim. Maire Pulkkinen. Fazer. 1958.
Mainio, Aleksi: Vakoilijoita ja pomminheittäjiä. Viipurin venäläiset taistelujärjestöt ja virkavalta 1917–1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Malmberg, Ilkka: Kaiken nähnyt kaunotar. HS Kuukausiliite. Tammikuu 2005.
Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Otava. Keuruu 1983.
Mäkinen, Kirsi-Marja: Viipurin konserttielämä 1920- ja 1930-luvulla. Musiikkitieteen Pro gradu -tutkielma. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Turun yliopisto 1978.
Neuvonen, Petri (toim.): Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Eino Partasen valokuvia. SKS. Hämeenlinna 2010.
Niskanen, Riitta: "Kruuni sen tekköö" Lahden konserttitalon rakennushistoria. Musiikkiopiston omakotisäätiö & Lahden kaupunginmuseo. Markprint Oy 2004.
Paavolainen, Jaakko: Lapsuus Kanneljärvellä. Tammi. Helsinki 1982.
Pajamo, Reijo: Musiikin juhlaa Viipuris. Repale-kustannus. Helsinki 2018.
Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Otava. Keuruu 1984.
Pelto, Hanna: Lukkarin lapset. Herman Siukosen perheen vaiheita kirjeenvaihdon kertomina. Omakustanne. Vammala 2011.
Pärnänen, Väinö: Viipurilaista teatterielämää. Viipurin Työväen teatteri - Viipurin Kaupunginteatteri 1898-1945. Tammi. Lahti 1950.
Raevuori, Antero: Hyvästi, Viipuri. Karjalan pääkaupungin kohtalon vuodet 1939, 1941 ja 1944. Minerva Kustannus Oy. Saarijärvi 2011.
Rasilainen, Toivo & Pullinen, Erkki: Viipurin musiikkiopisto – Lahden musiikkiopisto. 50 vuotta musiikin opetusta. Lahden musiikkiopisto Oy. 1968.
Roine, Maija-Stiina: Harry Wahlin viulut. Helsinki 2007.
Reijonen, Tuuli: Kannaksen mosaiikkimaailma. Otava. Keuruu 1968.
Roselius, Aapo: Valkoinen Viipuri. Artikkeli kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Toim. Anu Koskivirta ja Aleksi Mainio. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21, 2019.
Rousi, Arne: Ystäväni musiikin maestrot. Atena. Jyväskylä 2006.
Saarenpää, Mandi: Toivo Saarenpää. Kirjavälitys Oy. Tampere 1952.
Saarenpää, Toivo: Viipurin musiikkioloista. Suomen musiikkilehti nro 8. 1.12.1923.
Saarenpää Toivo: Artikkeli Toivo Saarenpää kirjassa Suomen säveltäjiä I (toim. Einari Marvia). WSOY. Porvoo 1965.
Salmenhaara, Erkki: Leevi Madetoja. Helsinki 1987, Painokaari Oy. Tammi.
Salmenhaara, Erkki: Ernest Pingoud – Taiteen edistys. Jälkilause teoksessa. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Suomen lehdistön historia 5: Hakuteos: Aamulehti – Kotka Nyheter. Kustannuskiila. Kuopio 1988.
Suomen lehdistön historia 2: Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kustannuskiila. Kuopio 1987.
Tilli, Kalevi: Karjalainen rapsodia. Vanha viipurilainen kertoo. Juva 1992. WSOY.
Tilli, Kalevi: Viipuri. Muistoja kaipuuni kaupungista. Juva 1985. WSOY.
Tuomi, Liisa: Elämäni kiikkulauta. Apulehti. Helsinki 1972.
Tuulio, Tyyni: Nuoruuden maa. WSOY. Porvoo 1967.
Vares, Vesa: Porvarillinen ja demokraattinen maakunta. Luovutetun Karjalan porvarilliset puolueet 1900-luvun alusta vuoteen 1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Veltheim, Katri: Kultainen rinkeli. Tammi. Helsinki 1984.
Veltheim, Katri: Kävelyllä Viipurissa. Tammi. Helsinki 1985.
Ypyä, Ragnar: Viipurin kaupungin rakennuskonttorin huonerakennustöitä. Arkkitehtilehti nro 2, 1942.
Arkistolähteet
Elonet
Helsingin Sanomat HS Aikakone
Kansalliskirjasto.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot digi.kansalliskirjasto.fi
Lahden konservatorion arkisto.
Nettilähteet
Airola, Tuomas: Onni Suhonen ja Viipurin perintö. Keski-Pohjanmaa 14.2.2004.
Bodalew, Pippe: Nummelan kylähistoria. Muistoja Huhrammäestä. Vaahteristo. 16.10.2008.
Floman, Per Erik: Glimtar från musiklivet i Wiborg. Wiborgs Nyheter, Lördagen den 7 januari 2012.
Hakala, Esa: Avainsijoitus.blogspot.com. Toista oli Viipurissa 7.8.2018 | Boris Osipovitš Sirpo 31.10.2018 | Heimo Haitto 30.6.2019.
Jalkanen, Pekka: 1930-luku: Katse taaksepäin. Populaarimusiikin museo Pomus.
Karjalainen, Katariina: Tällainen on Putinin hulppea luksushuvila Viipurissa. Ilta-Sanomat 27.9.2017.
Lappalainen, Seija: Ranta Sulho (1901–1960). Kansallisbiografia 9.10.2006.
Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sirpo, Boris (1893–1967). Kansallisbiografia 14.11.2007. Päivitetty 25.9.2008.
Numminen, Pekka: Tällainen on Putinin huvila Viipurissa - maku kuin Trumpilla. Iltalehti 26.09.2017.
Salmenhaara, Erkki: Raitio, Väinö (1891–1945). Kansallisbiografia 20.8.1999. Päivitetty 26.7.2016.
Sariola, Petri: Orest Bodalew - suomalaisen pianotaiteen outsider. Nettiartikkeli. Amfion 17.8.2016.
OP Ryhmän Taidesäätiö
Schönberg, Kalle: Venäläismedia: Putinin uusi datsha on vanha suomalainen jugend-kartano Viipurin lähellä. Yle Uutiset 24.8.2017.
Tampereen ammattikorkeakoulu (TAMK): VirtuaaliViipuri
Teatterimuseo: Tunteita ja eleganssia. Eino Partasen teatterivalokuvia 1930-luvun Viipurista. Työryhmä Pentti Paavolainen, Aila Teräväinen, Irina Fialkina, Sirpa Nygren.
Radio-ohjelmat
Tämä on semmoinen ammatti, ettei sitä täysin opi. Syksyn taiteilija Heimo Haitto soittaa kertoo työstään. Haastattelijana Eeva Hirvensalo. Yle 1979.
Vaito Haitto muistelee veljeään Heimo Haittoa. Toimittajana Outi Paananen. Narrin aamulaulu, Yle 2018.
Kirjallisuutta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva. Karelia Noir I. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2015.
Porvali, Mikko: Veri ei vaikene. Karelia Noir II. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2016.
Porvali, Mikko: Kadonneen kaupungin varjo. Karelia Noir III. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2018.
