Hyppää pääsisältöön

Toimittajalta: Kohtaan lapsivihamielisyyttä päivittäin – Suomessa ei saa näkyä eikä kuulua, jos on lapsi

grafiikka
grafiikka Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail,Koulutus ja kasvatus,lapset (perheenjäsenet)

Voi ei. Lapseni on selvästi väsynyt ja vinkuminen on muuttumassa raivariksi. Etsin jo pakoreittiä pois kaupasta. Hiki puskee otsalle. Päät alkavat kääntyillä ja katseet pidentyä. Osa muista asiakkaista mulkoilee jo avoimen paheksuvasti, joku tuhahtaa.

Yritän säilyttää rauhallisen äänenpainon. ”Ei hätää, kaikki hyvin”, vakuuttelen lapselleni epäuskottavasti. Kaikki ei ole hyvin. Kuriton kakara, selvästikin on vanhemmissa vikaa.

Mutta onko vika sittenkään meissä? Lapsi on väsynyt. Hän reagoi, niin kuin osaa. Hän näyttää tunteensa. Mutta ei saa. Ei saa itkeä, ei saa huutaa. Suomessa julkisilla paikoilla ei saa näkyä eikä kuulua, jos on lapsi.

Tämä pätee myös “liikaan” ilakointiin. Turhan usein lapsen riemua rajoitetaan kielloilla: älä heilu, älä juokse, älä hypi, älä riehu. Remuta saa sopivan rajoitetussa määrin kaksi kertaa päivässä aidatulla leikkialueella. Noin muuten sopivaa on lähinnä istuminen tai seisominen ääneti paikallaan. Silloin lapsen käytöstä kehutaan.

En ole tuntemusteni kanssa yksin. Kaikki lähipiirini pienten lasten vanhemmat kokevat saaneensa osakseen paheksuntaa tai jopa vihamielistä käytöstä toisilta aikuisilta. Välillä tuntuu, että asumme todellakin lapsivihamielisessä maassa. En ole kokenut vastaavaa paheksuntaa missään muualla kuin Suomessa.

Eräs tuttavani ei halua käydä lastensa kanssa ruokakaupassa ruuhka-aikoina, koska silloin vihamielisyyttä kokee lähes takuuvarmasti. Lasten kanssa ei tunnu sopivalta mennä kaikkiin ravintoloihin, joskus ruokaravintolat ovat jopa kielletty lapsilta. Julkisissa kulkuneuvoissa kulkeminenkin tuntuu ahdistavalta, vaikka liikkuminen paikasta toiseen on välttämättömyys.

grafiikka
grafiikka Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail,Koulutus ja kasvatus,lapset (perheenjäsenet)

Onko vika tosiaan lapsissa, vai olisiko aikuisilla peiliin katsomisen paikka? Kuka käyttäytyy huonosti, jos pienten lasten vanhemmat kokevat, etteivät ole jälkikasvuineen tervetulleita ihan tavallisille julkisille paikoille?

Itse olen alkanut pohtia, siirränkö lapsilleni tahattomasti häpeää, jota he eivät luontaisesti muuten kokisi. Paine tulee ympäristöstä toisilta aikuisilta. Vilkkaat ja räiskyvät lapseni nimittäin näkyvät ja kuuluvat aina. Tunnen ahdistusta, kun meitä tuijotetaan paheksuvasti päivittäin esimerkiksi ratikassa, jolla kuljemme tarhamatkat ruuhka-aikoina. Alan automaattisesti hyssytellä ja jakaa kieltoja, vaikka ehkä ei pitäisi.

Kun lapseni kasvavat nuoriksi aikuisiksi, heiltä odotetaan esiintymistaitoja, tilan ottamista, oma-aloitteisuutta ja rohkeutta. Ekstrovertit pärjäävät työelämässä. Yhtäkkiä onkin suotavaa näkyä ja kuulua. Hiljaista ja vetäytyvää lasta pidetään hyväkäytöksisenä, mutta aikuisena pitääkin olla supliikki ja sosiaalinen. Tässä on selvä ristiriita.

Kun seuraavan kerran näet ja kuulet lapsen julkisella paikalla, älä paheksu. Jos kaipaat toimintaohjeita vihamielisen mulkoilun tilalle, tässä vinkit kokemusasiantuntijalta:

1. Hymyile lempeästi. Näin osoitat hienovaraisesti vanhemmalle ja lapselle empatiaa.
2. Juttele lapselle ja vie huomio toisaalle.
3. Tarjoa apua vanhemmalle.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Kulttuuricocktail