Hyppää pääsisältöön

Haaveet vaihtuivat nälkään ja apatiaan, kun arki koitti suomalaisloikkareille Neuvostoliitossa

Suomeen palanneita loikkareita karanteenissa 1930-luvulla
Suomeen palanneita loikkareita karanteenissa 1930-luvulla Sallan Kurtissa. Suomeen palanneita loikkareita karanteenissa 1930-luvulla Kuva: Museoviraston kuvakokoelmat/Kansatieteen kuvakokoelma/Uuno Peltoniemen kokoelma loikkarit

Tuhansia suomalaisia lähti pula-ajan pahimpina vuosina Neuvostoliittoon paremman elämän toivossa. Myös sosialismin rakennustyö houkutteli maahanpyrkijöitä aina Amerikkaa myöten. Suuret toiveet ja haaveet kuitenkin kilpistyivät Stalinin vainoihin. Osa kurjuutta ja vainoa kokeneista pääsi pois Neuvostoliitosta, osa joutui sopeutumaan ja pääsi elämänalkuun sosialistisessa yhteiskunnassa, mutta suurelle osalle elämä päättyi teloituskomppanian edessä.

Suomalaissyntyinen Etel Saari on yksi Stalinin suomalaisiin kohdistuneiden vainojen silminnäkijöitä. Hänen Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa loikannut perheensä oli toivonut pääsevänsä takaisin Suomeen, mutta lopulta vain Etel pääsi. Paluuta hän joutui odottamaan yli 60 vuotta. Hän saapui Suomeen tammikuussa 1996 yhdessä tyttärensä Ljudmila Saaren kanssa. Ilona Laurikaisen ohjaamassa dokumentissa Etelin pitkä kotiinpaluu (1996) tutustutaan Saareen ja hänen perheensä kohtaloon.

Uuden elämän alkuun vaaroja uhmaten

Etel Saari oli vasta 3-vuotias, kun hänen perheensä päätti lähteä Porvoosta Neuvostoliittoon paremman elämän toivossa. Vanhempien mukana lähtivät myös Etelin sisaret 11-vuotias Lea ja 7-vuotias Rakel. Luvaton siirtyminen toiseen maahan tehtiin veneellä heinäkuun puolivälissä 1932. Matka oli vaaroja täynnä, sillä meri oli arvaamaton ja luvattomasti maahan pyrkivien venekuntien uhkana olivat myös neuvostoliittolaiset rajavartijat aseineen. Kiinni jäätyään loikkarit vangittiin ja heitä kohdeltiin kovakouraisesti jopa monen viikon ajan.

Perheen isä Aleksis Saari kirjoittikin Suomeen merimatkasta ja saapumisesta Neuvostoliittoon syyskuussa 1932. Kirje oli lähetetty Svirtroista Leningradin hallinnolliselta alueelta:

Matka kävi hyvin. Ankara myrsky oli vaan koko matkan. Minä olin kuin uitettu märkänä. Toisia oli merikipeenä. Matka kesti 19 tuntia. (--) Oltiin vankina yksi kuukausi ja 4 päivää Leningradissa.― Aleksis Saari kirjeessään sukulaisilleen Suomeen. Kirje on dokumentissa.

Jo kansalaissodan jälkeen tuhansia suomalaisia oli lähtenyt itärajan yli kuka aatteellisista syistä, kuka pakotettuna ja samoista syistä lähdettiin Lapuan liikkeen voiman vuosina 1930-luvulla.

Toisaalta sosialismin rakennustyö Neuvostoliitossa houkutteli muitakin kuin suomalaisia. Myös tuhansia amerikansuomalaisia lähti Neuvostoliittoon rakentamaan maata viisivuotissuunnitelman mukaisesti.

Saaret kuitenkin lähtivät samasta syystä kuin suurin osa suomalaisista pula-aikana. Erityisesti 1930-luvun alku oli ankaraa aikaa toimeentulon kannalta. Työtä ei juurikaan ollut ja nälkä oli jatkuvasti läsnä. Oman lisänsä elämään toivat sanan- ja kokoontumisvapautta rajoittavat toimet, joista pisimmälle menivät niin sanotut kommunistilait.

Lisäksi kansalaissodan jälkeen perustettu Etsivä keskuspoliisi valvoi vasemmistoa tavoitteenaan tukahduttaa kommunistisen puolueen toiminta. Se ulotti valvontansa myös muun muassa työväenyhdistyksiin, lasten ja nuorten järjestöihin sekä kirjailijaryhmittymään Tulenkantajiin.

Hanurinsoitto ja tanssi vaihtuivat aliravitsemukseen ja kuolemaan

Suomeen lähetettyjen kirjeiden perusteella Saaret olivat ensimmäisinä vuosinaan tyytyväisiä elämäänsä Neuvostoliitossa. Myöhemmissä kirjeissä koti-ikävä ja olojen ankeus tulivat esiin. Kirjeet oli osoitettu Etelin äidin Gerda Saaren sisarelle Porvooseen. Artikkelissa olevista kirjeistä osa on Ilona Laurikaisen dokumentista, osa Jukka Rislakin ja Eila Lahti-Argutinan teoksesta Meillä ei ole kotia täällä (1997).

Aleksis Saari kirjoitti kotiin Suomeen lähes rehvakkaan oloisesti elämästä Svirtstroissa syyskuussa 1932:

Meillä on vapaat teatterit ja huvit, ei tartte mitään maksaa ja venäläiset tanssii joka ilta katulla hanurin soitolla.― Aleksis Saari kirjeessään Suomeen 1932. Katkelma kirjeestä on Rislakin ja Lahti-Argutinan teoksessa.

Kirjeiden sävy muuttui kuitenkin parissa vuodessa. Gerda Saari kirjoitti sisarelleen tammikuussa 1934 kirjeen, jonka hän lähetti Magnitogorskista Uraljoen rannalta:

Joulupäivänä meillä ei ollut antaa leipää lapsille (...) Etel kysyy joka päivä, koska pääsemme tädin luo ja syömme perunasoppaa ja kahvia ja pullaa, ja minä sanon että pian pääsemme ellemme vain kuole sitä ennen.― Gerda Saaren kirje sisarelleen Suomeen. Katkelma kirjeestä on Rislakin ja Lahti-Argutinan kirjassa.

Olot muuttuivat kuitenkin hieman paremmiksi, kun Gerda oli saanut töitä siivoojana. Tosin Aleksis oli huonossa kunnossa ja hän sairasteli paljon. Gerda kirjoitti sisarelleen lokakuussa 1934 nyt Tšeljabinskista Itä-Uralilta. Hän kirjoitti kirjeessään muun muassa kotiinpaluusta.

Säästä vähän läskiä Eteliä varten kun hän kerran tulee tätiä katsomaan, hän kysyy joka päivä.― Gerda Saari kirjeessään sisarelleen. Katkelma kirjeestä on Rislakin ja Lahti-Argutinan kirjassa.

Saarillekin oli hiljalleen valjennut asioiden oikea tola. Ruokaa ei ollut riittävästi ja se oli kehnolaatuista. Tämän lisäksi hygienia ja terveydenhuolto olivat puutteellisia. Monet kuolivatkin aliravitsemukseen ja sairauksiin, jotka olisivat olleet hoidettavissa.

Paluuanomus Suomeen merkitsi siirtoa kauas Uralille

Neuvostoliitossa syntyneelle Ljudmila Saarelle muutto Suomeen merkitsee ennen kaikkea paluuta juurille. Hän uskoo, että hänen isoisänsäkin olisi halunnut Suomeen. Vahvistuksen tälle hän sai maaliskuussa 1995, kun hän pääsi lukemaan isovanhempiensa kansiot, liittovaltion turvallisuuspalvelussa Jekaterinburgissa. Siellä oli yksi Aleksis Saaren omakätinen kirjoitus. Se oli hänen anomuksensa, jossa hän pyysi perheelleen lupaa lähteä Suomeen.

Anomus. Minä Suomen kansalainen pyydän päästä perheeni kanssa Suomeen sen nojalla kun minä olen heikkona ja sairastaa keuhkotautia ja 3 lastani ovat heikkoja ja sairautta.― Aleksis Saari 1934. Anomus lähettämä anomus Suomeen palaamisesta. Rislakin ja Lahti-Argutinan kirjassa.

Saaret eivät olleet anomuksensa kanssa yksin. Loikkareita oli hiljalleen palannut takaisin Suomeen, kuka saatuaan asianmukaiset asiakirjat, kuka salaa valtioiden välisen rajan yli. Paluuhalut kiinnittivät myös neuvostoviranomaisten huomion. Siksi suomalaisia ryhdyttiin siirtämään yhä kauemmas rajasta, jolloin omaehtoiset lähdöt olisivat entistä vaikeampia.

Etelin perhekin siirrettiin Kamensk-Uralskiin Sverdlovskin alueelle, jonne perustettiin erityinen "Suomalaiskylä". Matkaa alueelta Moskovaan oli 1500 kilometriä. Kamensk-Uralskiin alettiin rakentamaan alumiinitehdasta, josta Gerda kirjoitti Suomeen syyskuussa 1937:

Terve Signe ja Sigurd!

Me ollaan kaikki terveitä ja me molemmat käydään töissä ja lapset käy kaikki koulua. Meillä on nyt tavallisen hyvä olla. Ruokaa on joka päivä, mutta vaatteita ei taho saada, kun tämä paikka on vasta uusi rakennuspaikka. Täällä me rakennetaan neljä uutta tehdasta. Nämä valmistuu tämän vuoden aikana.

― Gerda Saari kirjeessään sisarelleen Suomeen. Kirje on dokumentissa.

Syksyllä 1937 Kamenskin viranomaiset tekivät loikkareille kyselyn siitä, kuka haluaisi palata Suomeen. Kaikki olivat olleet halukkaita ja se leimasi heidät lopullisesti viranomaisten silmissä. Suomalaisten kohtalo tosin oli sinetöity jo heinäkuussa 1937 sisäasiain kansankomissaarin käskyllä. Neuvostovastaisiksi tuomitut ainekset aiottiin vangita ja teloittaa. Tästä tietämätön Gerda Saari kirjoitti taas Suomeen toiveikkaan kirjeen:

Minulla on uutinen. Tulemme sinne jo ehkä ensi kuussa. Tähän mennessä on lähtenyt sata, jotka ovat saaneet passin. Me emme vielä ole saaneet, mutta saamme pian. Sano ukille terveisiä ja sano, että tulemme jouluksi.― Gerda Saari sisarelleen Suomeen 1937. Kirje on dokumentissa.

Saarten elämä muuttuu peruuttomattomalla tavalla

Mutta joulu ja uusivuosikin otettiin vastaan Kamenskissa tosin hieman apeissa tunnelmissa, sillä suomalaisia oli kadonnut kylästä eikä heistä ollut mitään tietoa. Sen sijaan puna-armeijan sotilaita oli alkanut olla huomiota herättävän paljon kylän liepeillä.

Tammikuun 2. päivän iltana 1938 suomalaiset miehet ja pojat komennettiin alumiinitehtaan ruokalaan koolle. Naiset ja pienet lapset jäivät asuntoina toimiviin parakkeihin. Ruokalaan kokoontuneet suomalaiset ajettiin aseilla uhaten lähellä oleviin junanvaunuihin. Sama kohtalo odotti myös parakkeihin jääneitä.

Junat kuljettivat heidät Tšeljabinskiin, jossa alle 16-vuotiaat erotettiin äideistään ja heidät vietiin lastenkoteihin. Heidän joukossaan olivat myös Rakel ja Etel. Sen sijaan 16 vuotta täyttänyt Lea jätettiin Kamenskiin. Sinne jäivät myös äidit alle 4-vuotiaiden lastensa kanssa. Lea kirjoittikin tädilleen riipaisevan kirjeen Suomeen syyskuussa 1938:

En tiedä äitistä ja isästä mitään. Heidät vangittiin jo kahdeksan kuukautta sitten, ja Rakel ja Etel ovat lastenkodissa monen tuhannen kilometrin päässä. Niin en näe edes niitäkään. Siis minä olen jäänyt aivan yksinäni. Voi täti kulta, kyllä kai te itse ymmärrätte, minkälaista on elää ilman äitiä ja isää ja vielä vieraassa maassa.― Lea Saari kirjeessä tädilleen Suomeen. Kirje on dokumentissa.

Etel muistelee kesken muuttopuuhien Kazakstanissa, kun hän näki äidin viimeisen kerran ja kuinka äiti itkien piti hänestä kiinni sotilaiden riistäessä hänet pois. Sotilaat heittivät lapset junanvaunusta ulos ja tehostivat toimiaan pamputtamalla itkeviä lapsia.

Hän kuitenkin uskoi pitkään heidän tulevan hakemaan hänet luokseen. Hänet siirrettiin lastenkodista toiseen ja välillä lähetettiin töihin. 14-vuotiaana Etel siirrettiin lastenkodista rautatieopistoon, josta hän karkasi kohtalokkain seurauksin vuonna 1943. Rakeliin hän sai vasta paljon myöhemmin yhteyden. Vanhempiaan ja Lea-sisartaan hän ei enää koskaan tavannut.

Lähes puolet loikkareista kuoli Stalinin vainoissa

Lähes 15 000 suomalaista lähti 1920–1930-luvuilla Neuvostoliittoon. Lähes puolet heistä kuoli Stalinin vainoissa. Kadonneiden ja surmattujen perään ei myöhemmin kyselty. Monessa Neuvostoliittoon jääneessä perheessä sitä pidettiin turvallisuuden kannalta parhaimpana ratkaisuna. Toisaalta osalle kysymys omasta identiteetistä jäi epäselväksi. Juuret olivat Suomessa, mutta kotimaa Neuvostoliitossa.

Sylvi Paaso on yksi loikkareiden jälkeläisistä. Paason isä niin ikään teloitettiin Stalinin vainoissa, mutta Sylville elämä Neuvostoliitossa on hänen omien sanojen mukaan ollut hyvää. Sota-aikana hän toimi partisaanina ja siitä hyvästä hän on saanut osakseen kunniaa. Kotipaikassaan Petroskoissa partisaanien muistoksi on pystytetty graniittinen patsas, johon on hakattu Sylvi Paason kuva.

Stalinin vainon uhreja on teloitettu useissa eri paikoissa Neuvostoliitossa. Esimerkiksi syrjäinen metsä Aunuksen Karjalassa kätkee Sandarmoh-nimisen alueen, josta on löytynyt 236 joukkohautaa. Sandarmohissa teloitettiin ja haudattiin vuosina 1937–1938 arviolta 7 500–9 000 ihmistä. Stalin halusi päästä eroon monista Neuvostoliitossa asuvista vähemmistöistä kuten suomalaisista. Heitä Sandarmohista on löytynyt noin tuhat.

Tammikuun iltahämärässä joukko ystäviä on saapunut Petropavlovskin rautatieasemalle hyvästelemään Etelin ja tämän tyttären. Pian juna matkaisi Moskovaan ja sieltä Helsinkiin. Tammikuun 28. päivä pitkä matka oli lopulta takana. Etel ja Ljudmila Saari astuivat ulos kirpeään pakkasilmaan mutta heidän saamansa vastaanotto oli lämmin ja tunteikas. Ystäviä, sukulaisia ja median edustajia oli heitä vastassa. Pian alkaisi myös uusi elämä Vantaan Korsossa. Etel oli palannut kotiin.

Suomalaisten verilöyly Uralilla

Maaliskuun 13. päivä vuonna 1938 alkoivat suomalaisten teloitukset Tšeljabinskin vankilassa Etelä-Uralilla. Miehiä ja naisia teloitettiin kyseisen päivän aikana 240. Suuri osa teloitetuista oli Kamenskin alumiinitehtaan suomalaiskylästä. Verilöyly ei ollut ainoa laatuaan, sillä muutama päivä aikaisemmin suomalaisia oli teloitettu 120 samalla paikalla.

Pitkien ja tuskallisten kuulustelujen jälkeen monet suomalaiset tunnustivat lähes mitä tahansa.

Muu maailma ei saanut tietää teloitetuista, sillä huomio oli kiinnittynyt Itävaltaan ja Saksan joukkoihin. Suomen Moskovan-lähetystöön oli kuitenkin kantautunut vuosikymmenen loppupuolella tietoja suomalaisten vangitsimisista. Tiedusteluihin heidän kohtalostaan ei saatu Neuvostoliitolta vastausta.

Pienimmät suomalaislapset sijoitettiin lastenkoteihin ja heille annettiin venäläiset nimet. Joidenkin papereihin oli laitettu merkintä, että kun "he kasvavat, he auttavat valtiota asuttamaan Neuvostoliiton harvaan asuttuja alueita: Kazakstania, Siperiaa ja Karjalaa."

Aleksis ja Gerda Saari tuomittiin kuolemaan alueellisen troikan toimesta helmikuussa 1938. Aleksis teloitettiin 10. maaliskuuta kello 21. Gerdan tuomio pantiin täytäntöön 13. maaliskuuta kello 15. Tuomion perusteluna oli kuuluminen fasistiseen suomalaiseen terroristiryhmään. Kamenskiin jätetty Lea sai yhteyden pikkusiskoihinsa kesällä 1938 kirjeen välityksellä. Hän kuitenkin kuoli seuraavana talvena kylmään ja nälkään täytettyään 17 vuotta.

Lähteet: Auvo Kostiainen, Loikkarit 1988; Jukka Rislakki–Eija Lahti-Argutina, Meillä ei ole kotia täällä 1997; Helsingin Sanomat 28.1.1996, 8.1. 1995, 15.1 1995

Lisää ohjelmasta

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto