Hyppää pääsisältöön

En aio hankkia lapsia, enkä tule muuttamaan mieltäni

Haikara lentää punaista valoa kohti nyytti mukanaan
Haikara lentää punaista valoa kohti nyytti mukanaan Kuva: Johanna Aulén / Yle KulttuuriCocktail

Keskustelu lapsettomuudesta on käynyt kiivaana suomalaisessa mediassa. Pekka Juntti kirjoittaa isänpäivänä julkaistussa kolumnissaan, miksi jokaisen tulisi kasvattaa lapsi. Noora Kulta osallistuu keskusteluun vastakkaisella näkemyksellä. Kulta kirjoittaa siitä, miksei hän halua lapsia. "En ole koskaan halunnut, ja toivon, etten tule koskaan haluamaan", Kulta sanoo esseessään.

“Jos olisin hankkinut lapsia, he vihaisivat minua… He olisivat päätyneet Oprah-shown kaltaiseen ohjelmaan puhumaan minusta, sillä jokin elämässäni olisi kärsinyt, ja luultavasti se jokin olisi ollut he.”

– Oprah Winfrey

Istun lontoolaisessa kapakassa, ystäväni on tupakalla. Seuraani on jäänyt mies, joka asettui pöytäämme kutsumatta.

Hän on osapuilleen ikäiseni, ja vaikuttaa olevan ihan okei. Juttelemme tulevaisuuden haaveistamme ja mies kertoo, että yksi hänen suurimmista tavoitteistaan, vielä täyttymättömistä unelmistaan on perustaa perhe, siis mennä naimisiin ja saada pari lasta, “yhden kumpaakin.”

Nyökkäilen kohteliaasti mukana, sanon “mm’hm” ja “yes” oikeissa väleissä. Huomaan, että hänen on mukava puhua minulle, kertoa luottavaisin mielin syvistä tuntemuksistaan. Vire välillämme on leuto ja harmiton kuin loppukevään ilta. Sitten keskustelu kääntyy minuun.

“Kerrohan, milloin sinä aiot hankkia lapsia?”

“Itse asiassa en aio hankkia niitä ollenkaan,” vastaan. Hän laskee tuopin huuliltaan.

“Miten niin et aio hankkia lapsia?” hän töksäyttää epäuskoisena, suorastaan tuohtuneena.

“En halua niitä, haluan toisenlaisia asioita elämältäni,” perustelen lyhyesti, sillä nyt tuntuu, että avonaisesta ovesta on puhaltanut lempeän kevätilman sijaan hyytävän kylmä tuuli. En tunne oloani mukavaksi, vaan jopa jollain lailla uhatuksi.

“En ymmärrä... Olet nainen, tottakai haluat lapsia! Jokaisen naisen kuuluu haluta lapsia. Tietääkö kumppanisi? Hänhän ei voi missään tapauksessa olla okei asian kanssa! En ymmärrä!!” hän tulittaa kuin konekiväärillä kääntynyttä selkääni kohti.

Tunnen veren pakenevan käsistäni, rinnan täyttyvän jäällä, joka on koskettaessa niin kylmää, että se tuntuu kuumalta. En voi antaa hänen saada viimeistä sanaa.

“Kumppanini ei halua niitä, emmekä me olisi yhdessä, jos emme olisi samaa mieltä asiasta. Haluan elää itselleni ja uralleni, ja uskon, etten olisi kovin hyvä vanhempi priorisoidessani aivan muut asiat kuin lasten kasvattamisen. He ansaitsevat parempaa, ja niin ansaitsen minäkin. En ole suunnitellut eläväni syyllisyydessä, olen suunnitellut eläväni vapaudessa ja rakkaudessa.”

Ystäväni palaa pöytään juuri, kun olen päättänyt lauseen. Keskustelu jää siihen, mies nousee pöydästä pöyristyneenä, kuin sähköiskun saaneena. Tunnen oloni helpottuneeksi, ylpeäksi, likaiseksi, nöyryytetyksi, vahvaksi – ja selittämättömän onnelliseksi.

Haikara lentää oikealle nyytti mukanaan
Haikara lentää oikealle nyytti mukanaan Kuva: Johanna Aulén / Yle KulttuuriCocktail

On monia syitä, joiden takia en tule hankkimaan lapsia koskaan – syitä, joita en missään tapauksessa halunnut selittää tuntemattomalle ihmiselle tuhansien kilometrien päässä kotoa. Mutta nyt haluan selittää, sillä minun on tehtävä se, lopullisesti. Haluan kyseenalaistamisen ja painostuksen päättyvän tähän.

Selitän nyt viimeistä kertaa, miksi en aio hankkia lapsia, en vaikka jonain päivänä niitä haluaisinkin.

Tahdon aiheuttaa niin vähän kärsimystä kuin mahdollista. Ja siis ymmärrän kyllä, että kärsimys on yksi elämän väistämättömyyksistä, kuten nälkä ja eri tunteiden kokeminen – ja kuten kuolema. Tiedän kuitenkin, että itse aiheuttamansa kärsimyksen määrään on mahdollista vaikuttaa. Tämä on yksi painavimmista syistäni.

Tiedän kuitenkin, etten voisi antaa lapsilleni sitä, mitä haluaisin heille antaa: itseäni sellaisena kuin elämäni muille lapsille annan.

Kuten Oprah, minäkin tiedostan sen, että mahdolliset lapseni joutuisivat huonoon asemaan kanssani. Suurin intohimoni elämässä on itseni kehittäminen ja intensiivinen, taukoamaton uuden luominen.

Näen tällaisella arvojärjestyksellä kaksi mahdollista skenaariota: itseni poissaolevana, omaan maailmaansa uppoutuneena ihmisenä tai katkeroituneena, unelmansa sivuun sysänneenä ja lastensa elämään hukkuneena vanhempana. Antaisin heille kaiken, tai en mitään.

Tulisin ihmiseksi, joka en halua olla. Jo lähtökohtaisesti en pidä siitä, että joku tarvitsee minua – olemme kumppanini kanssa painottaneet jo parisuhteemme alussa sitä, että sen ei tule perustua tarvitsevuuteen, vaan yksinkertaisesti haluun olla yhdessä. Lapseni tarvitsisivat minua, ja vastaisin heidän tarpeeseensa, tietysti.

Tiedän kuitenkin, etten voisi antaa lapsilleni sitä, mitä haluaisin heille antaa: itseäni sellaisena kuin elämäni muille lapsille annan. Niille, jotka eivät ole omiani. Niille, joita rakastan enemmän kuin elämää. Niille, joiden kanssa voin viettää aikaa silloin, kun haluan. Silloin toivon olevani paras versio itsestäni: läsnäoleva, turvallinen ja heidän maailmastaan kiinnostunut aikuinen.

Yksi elämääni eniten rikastuttavista asioista on aina ollut koiran läsnäolo perheessä. Kun päätin hankkia ensimmäisen oman koirani, tiesin, että minun olisi kohdattava tarvitsevuuden kammoni, sekä suuri yksinolon tarpeeni. Ja myönnettäköön, se oli aluksi vaikeaa.

Jouduin yllättäen olemaan olemassa toisin kuin ennen. Minun täytyi pitää itseni kiinni todellisuudessa silloinkin, kun se oli epämiellyttävää. En voinut vain käpertyä itseeni ja sulkea kaikkia muita ulkopuolelle.

Lopulta, näin jälkeenpäin, näen että koirani pelasti minut itseltäni – lapsiltani en voisi missään tapauksessa vaatia samaa.

Eläimelle läsnä oleminen on hyvin paljon yksinkertaisempaa kuin ihmiselle, joten lapsilleni joutuisin repimään itseni näkyväksi, joka päivä. Joutuisin kasvattamaan, leikittämään, torumaan ja asettamaan itseni alttiiksi heidän alati vaihtuville tunnetiloilleen.

Saan usein kuulla rakkaudesta ihmisiltä, jotka jostain syystä vastustavat tai vähintään kyseenalaistavat vapaaehtoisen lapsettomuuden. He saattavat kertoa, että todellista rakkautta ei tule kokemaan, ellei hanki omia lapsia.

En ole koskaan oikein tiennyt, mitä tällaiseen toteamukseen voisi sanoa. Että kiitos tiedosta? Sillä vaikka tämä väite olisikin totta, mitä tietysti epäilen, niin enhän minä voi jäädä paitsi tunteesta, jota en voi edes kuvitella.

Samaiset ihmiset ilmoittavat toisinaan myös tulleensa lastensa myötä paremmiksi ihmisiksi. Oman egon syrjään asettaminen on saanut kasvamaan henkisesti tavalla, joka ilman lapsia ei olisi ollut mahdollista.

Väitän: minusta tulisi huonompi ihminen. Ylihuolehtiva tai välinpitämätön, neuroottinen tai holtiton. Väsynyt ja kärsimätön.

Olen kuullut myös, että lapseton ihminen elää “puolittaista elämää.” Elämän tarkoitus ei täyty ja ympyrä ei sulkeudu ilman omia jälkeläisiä. Tällainen väite tuntuu kolkolta, ja sitä väkisinkin miettii: entä jos se pitää paikkansa?

Argumentin lohduttomasta luonteesta huolimatta olen valmis ottamaan riskin, sillä en aio lisääntyä vain pelon tai uteliaisuuden tähden.

Raskaus on aina kiehtonut minua valtavasti. Olen ensimmäisten joukossa kyselemässä lasta odottavilta ystäviltäni heidän eri tuntemuksistaan ja oireistaan.

Katson synnytysvideoita selittämättömän lumouksen vallassa ja, uskomatonta kyllä, olen saanut olla mukana rakkaan perheenjäseneni tyttären syntymässä. Se oli kokemus, jota en tule koskaan unohtamaan. Aion vaalia sen aikaansaamaa raa’an elämänvoiman kokemusta kuolemaani saakka.

En voi väittää, ettenkö haluaisi kokea sitä itsekin. Raskautta, elämän taianomaista kasvattamista sisälläni, uuden ihmisen puristamista olemattomuudesta olemassaoloon. Mutta vain tämän kokemuksen takia raskaus ei olisi reilua.

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka on tällä hetkellä lääkityksen ja aivojen magneettistimulaation ansiosta hyvällä mallilla. Näin ei ole ollut aina.

Olen vaipunut toisinaan niin syvän merkityksettömyyden ja epätoivon valtaan, että en voisi edes kuvitella vetäväni lapsiani mukaan tällaiseen rikkinäiseen karuselliin – puhumattakaan perimästä, jonka voisin heille antaa.

Molemmissa sukuhaaroissani on vahva, epäonninen ketju mielen sairauksia.

Mitään ei voi tietenkään ennustaa tai sanoa varmaksi, mutta tiedän, että minulla ei olisi voimavaroja sairaan lapsen hoitamiseen – etenkään, jos omat oireeni palaisivat. En halua asettua tilanteeseen, jossa niin olisi mahdollista tapahtua.

Sairauteni takia minun olisi myös äärimmäisen vaikea hankkia lapsia yhdelläkään yksinkertaisella, tai oikeastaan edes monimutkaisella, tavalla.

Lääkitykseni olisi ajettava alas ennen raskautta; tämä asettaisi minut ja lapseni merkittävään vaaraan niin raskauden aikana kuin sen jälkeenkin.

Adoptiokaan ei olisi järin realistinen vaihtoehto, sillä kroonisesta mielensairaudesta “kärsivien” (en pidä sanan käytöstä tässä yhteydessä) on vaikea adoptoida lasta.

Suomen sisäisessä ja kansainvälisessä adoptiossa painotetaan lapsen etua ennen kaikkea muuta. Lapselle tulee tarjota vanhemmat, jotka ovat fyysisesti, psyykkisesti ja taloudellisesti mahdollisimman kykeneviä hoitamaan lasta.

Kotimaan sisäistä adoptiota valvova Valvira vaatii jokaiselta adoptiota hakevalta henkilöltä lääkärin kirjoittaman T-todistuksen sen hetkisestä terveydentilasta. Kroonisesti sairaalta tai vaikeasti vammautuneelta edellytetään erityislääkärin lausuntoa.

Tässä T-todistusta kattavammassa lausunnossa arvioidaan toimintakykyä, eliniänodotetta, lääkitystä, voimavaroja huolehtia lapsesta aikuisuuteen saakka sekä stressinsietokykyä ja adoptiolapsen tuloon liittyvän mahdollisen kriisin vaikutusta hakijan terveydentilaan

Lausunnon toimittamisen jälkeen adoptiolautakunta harkitsee tapausta ja tekee päätöksen saamansa informaation perusteella. Historiallani, sairauteni laadulla ja oireiden mitä todennäköisimmällä uusimisella mahdollisuus myöntävään päätökseen olisi hyvin pieni.

Jos kuitenkin päättäisin hankkia lapsia kaikesta huolimatta, voisi asian luultavasti järjestää jollain tapaa. Raskautta edeltävänä aikana, reilusti ennen yrittämisen aloittamista, olisi mahdollista etsiä jotain toista, toimivaa lääkitystä tai hoitomuotoa, jota voisi jatkaa raskauden yli.

Jos omien geenieni siirtäminen lapseen tuntuisi huonolta ratkaisulta, voisin tutustua mahdollisuuksiini saada hedelmöityshoitoa luovutetulla munasolulla.

Synnytyksen jälkeen ja vauva-aikana olisi tukeuduttava vahvasti omiin läheisiin ja erityisesti ammattilaisiin, jotka pitäisivät tarkasti huolen siitä, ettei terveydentilani heikkenisi hormoneiden, univajeen ja suuren elämänmuutoksen takia.

Tämän kaiken moni kroonisesti sairas, vanhemmuudesta haaveileva on valmis käymään läpi – ja niin olisin minäkin. Jos haluaisin.

Haikara lentää vasemmalle nyytti mukanaan
Haikara lentää vasemmalle nyytti mukanaan Kuva: Johanna Aulén / Yle KulttuuriCocktail

Synnytystalkoot-termin lanseerannut pääministeri Antti Rinne on jo vetänyt sanansa takaisin, mutta vahinko on tehty siitä huolimatta.

Kansalle asetettu vaatimus, tai toive, ryhtyä tehtailemaan vauvoja kuin sotien jälkeisen helpotuksen vallassa on absurdi. Rinteen mukaan suurten ikäluokkien syntymän aikaan myyntilause useamman lapsen hankkimiseen oli tehdä “neljäs isänmaalle.”

Tällä hetkellä neljäs isänmaalle tarkoittaisi neljättä ylimääräistä hiilijalanjälkeä peruuttamattoman ilmastokatastrofin kynnyksellä kamppailevalle planeetalle. Ilmastokriisi ja maapallon ylikansoittuminen ovat todellisuus, jota en voi sivuuttaa.

Hankkimalla jo yhden lapsen vähemmän vaikuttaa aiheuttamiinsa hiilidioksidipäästöihin enemmän kuin millään muulla tavalla.

Toki, kuka tietää, ehkä juuri siitä syntymättömästä lapsestani tulisi seuraava Greta Thunberg, villin rohkea 16-vuotias ympäristöaktivisti – tai sitten hän kasvaisi sellaiseksi ihmiseksi kuin Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimuksesta vetänyt Donald Trump.

Hän saattaisi olla räikeä rasisti, seksisti tai misogynisti.

Koen, että minun olisi haluttava ennen kaikkea ihminen, ei vain vauvaa tai lasta. Kokonainen yksilö, kaikkine puolineen ja mielipiteineen. Olisi hyväksyttävä se tosiasia, että lapseni ei välttämättä olisi kanssani samaa mieltä yhdestäkään minulle tärkeästä asiasta.

Hän saattaisi olla räikeä rasisti, seksisti tai misogynisti. Hän saattaisi pitää, kasvatuksestani huolimatta, homoseksuaalisuutta sairautena. Hän saattaisi kannattaa valkoisten ylivaltaa tai jopa radikalisoitua terroristiksi.

Minun olisi mahdotonta hyväksyä lastani sellaisena ihmisenä, jolloin syyllistyisin itse pahimpana pitämääni syntiin: oman lapsensa kieltämiseen tämän maailmankatsomuksen tai identiteetin takia.

Lapseni taas voisi vuorostaan hylätä minut. Katselin eräänä iltana Arman Alizadin loistavaa ohjelmaa Pohjantähden alla.

Vanhustenhoitoa käsittelevässä jaksossa yksi Alizadin haastattelemista henkilöistä kertoi, että hänellä on lapsenlapsia, jotka usein lupaavat tulla kylään, mutta jotka eivät koskaan tule. Vanhus itki kylpyhuoneessaan, kun Alizad ja hoitaja istuivat voimattomina vieressä.

Minulle pahinta yksinäisyyttä on se, että on monia, jotka voisivat tulla, mutta jotka eivät tule. Valitsen mieluummin sen, että ei ole ketään, jonka velvollisuus olisi tulla.

Lasten hankkiminen oman yksinkertaisen haluni tai biologisen tarpeeni takia olisi itsekkäin valinta, jonka voisin elämässäni tehdä.

Viimeinen ja kaikista painavin syy on se, että ihan totta vieköön, rehellisesti ja yksinkertaisesti: en halua lapsia. En ole koskaan halunnut, ja toivon, etten tule koskaan haluamaan. Hyväksyn vasta-argumentit ja väitteen siitä, että kaikilla näillä syilläni maalailen piruja seinille.

Silti tässä asiassa minun on oltava äärimmäisen rationaalinen. Ainoastaan syyt listaamalla ja niiden perustella päätökseni tekemällä minulla on kaikki valmius taistella mahdollista, epätoivottua biologista viettiä vastaan.

Jos joskus olen taipumaisillani kellon viisarien painon alla, voin palata tähän listaan ja muistaa, miksi. Pahin tilanne, jonka voin kuvitella on se, että lopulta hankkisinkin lapsia – ja katuisin sitä.

Tässä ne nyt siis ovat, minun syyni. Jos niiden lukemisen jälkeenkin minua voi pitää itsekkäänä, niin olkoon niin. Itse koen kuitenkin, että lasten hankkiminen oman yksinkertaisen haluni tai biologisen tarpeeni takia olisi itsekkäin valinta, jonka voisin elämässäni tehdä.

En odota enkä missään tapauksessa edes toivo, että kaikki ihmiset toimisivat kanssani samalla tavalla.

Yhteiskunta tarvitsee ihmisiä, ihmiset tarvitsevat lasten vilpittömyyttä ja lapset tarvitsevat elämän, jonka he ansaitsevat. Se heille suotakoon, sellaisten ihmisten toimesta, jotka sen heille todella haluavat antaa.

Noora Kulta, freelancetoimittaja

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Kulttuuricocktail