Toukokuuhun 1921 mennessä Toivo Saarenpää oli pitänyt kannattajilleen antamansa lupauksen. Suomalainen Konsertti-Orkesteri oli soittanut kaikki kymmenen konserttia, joihin orkesterin kannattajajäsenet olivat ostaneet kausikortin. Saarenpää oli saanut kiusanteosta tarpeekseen. Hän lopetti, vaikka kilpailijat lähettivät terveisiä, etteivät enää vastustaisi hänen orkesteriaan. Ketkä tekivät kiusaa Toivo Saarenpäälle? – Osa 8/26.
Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterin toiminta oli päättynyt kapellimestari Toivo Kuulan väkivaltaiseen kuolemaan toukokuussa 1918. Kevättalvella 1919 kaupunkiin jääneet orkesterimuusikot perustivat 60-jäsenisen Viipurin musiikkerien sinfoniaorkesterin. Orkesteri toimi vain yhden kuukauden, maaliskuun 1919, jolloin se antoi neljä konserttia. Muun muassa säveltäjä Leevi Madetoja vieraili Viipurissa johtamassa toisen sinfoniansa ja Jean Sibeliuksen Lemminkäisen paluun, ja nuori säveltäjä Aarre Merikanto johti ensimmäisen sinfoniansa sekä sinfoniset runoelmansa Unen ja Lemminkäisen.
Huhtikuussa muusikot olivat jälleen ilman johtajaa ja kiersivät viihdyttämässä kaupungin kahviloissa ja ravintoloissa ja säestivät teattereissa ja elokuvissa.
Syksyllä 1920 Viipuriin palannut säveltäjä Toivo Saarenpää ryhtyi toteuttamaan suurta unelmaansa, perustamaan sinfoniaorkesteria.
Tieto entisen musiikkiarvostelijan paluusta kaupunkiin oli kiirinyt sanomalehti Karjalan toimitukseen. Uusi päätoimittaja, tohtori Onni J. Brummer otti yhteyttä Saarenpäähän ja pyysi tätä lehden avustajaksi. Säveltäjän nuorikko, opettaja Mandi Saarenpää riemastui Karjalan tarjouksesta.
– Kun hallitset paikkakunnan suurimman ja tärkeimmän lehden, soitat kyllä orkesteriasi niin kauan kuin haluat, Mandi vakuutti miehelleen.
Brummer soitti Saarenpäälle vielä toisen kerran ja tuli jopa käymään, mutta säveltäjä ei ollut taivuteltavissa.
– Täytyy pelata puhdasta peliä. Kuinka voisin olla arvostelijana, kun samalla olen itse paikkakunnalla esiintyvä taiteilija? Toivo perusteli puolisolleen.
– Nyt annoit aseen vastustajillesi, Mandi harmistui.
Ja juuri näin Mandin mukaan tapahtui. On toki mahdollista, että Saarenpään karvaat kokemukset edellisen päätoimittajan ajalta estivät häntä myös ryhtymästä jälleen Karjalan musiikkiarvostelijaksi.
Saarenpäällä oli ensin hyvin edistyksellinen suunnitelma, hän kehitteli maaseutuorkesteria, jonka keskuspaikkana olisi ollut Viipuri ja joka olisi ulottanut toimintansa Lahteen, Kotkaan, Kouvolaan, Lappeenrantaan ja Sortavalaan. Tarkoituksena oli perustaa tälle kiertävälle orkesterille kannatusyhdistykset kaikille paikkakunnille. Hän sai kuitenkin pian huomata, että vain Viipurista löytyi tarpeeksi kannattajajäseniä. Niinpä hän päätti perustaa orkesterin Viipuriin.
Saarenpää päätti olla anomatta hankkeelleen apurahaa kaupungilta ja valtiolta ja hakea avustusta vasta sitten, kun oli jotain näyttöä. Orkesterin talous perustui vain kannatusjäsenten jäsenmaksuille ja lipputuloille.
Saarenpää oli säveltäjä ja musiikinteorian opettaja, mutta hänellä ei ollut kapellimestarin koulutusta ja kokemus johtamisesta oli vähäistä.
Saarenpäällä ei ollut myöskään sinfoniaorkesterille välttämätöntä nuotistoa stemmamateriaaleineen. Nuottien ja partituurien lainaaminen osoittautui pian odottamattoman hankalaksi. Saarenpää sai joskus partituurin eteensä vasta, kun harjoitus alkoi. Mandi Saarenpään mukaan kyse oli tahallisesta kiusaamisesta. Oli tahoja, jotka halusivat vaikeuttaa Saarenpään orkesterin toimintaa.
Perustamalla Suomalaisen Konsertti-Orkesterin Toivo Saarenpää halusi tarjota vaihtoehdon Viipurissa rehottavalle viihteelle, ”kaikenkirjavalle cabaretti-, operetti- ja kahvilamusiikille”. Muusikot tienasivat leipänsä kuitenkin ravintoloissa, kahviloissa, teattereissa ja elokuvateattereissa soittamisesta. Saarenpäällä oli syytä olla kiitollinen, että ravintoloiden ja elokuvateattereiden omistajat antoivat soittajansa orkesterin käyttöön yhtenä iltana viikossa.
Toivo Saarenpään taistelu viihdettä vastaan oli tuomittu epäonnistumaan. Viipurilaiset suorastaan rakastivat operettia. Emmerich Kálmanin Mustalaisruhtinatar sai ensi-iltansa marraskuussa 1920 samalla viikolla sekä Viipurin Näyttämöllä että Viipurin Työväen Teatterissa, ja molemmissa kabareelaulaja Sylva Varescun tarina oli mahtava menestys.
Mustalaisruhtinattaren sävelten siivittämänä viiletti Salakkalahden jäällä myös abiturientti, tuleva kirjailija Lempi Jääskeläinen luokkatoverinsa Laurin kanssa:
– Luistelimme yhdessä, hän kantoi luistimiani. Tanssimme yhdessä. Koko koulu lauloi siihen aikaan Mustalaisruhtinattaren sävelmiä ja meillä oli omamme; Ollaan niin kuin pääskyset.
Helmikuussa 1921 Mustalaisruhtinatarta seurasi Viipurin Näyttämöllä toinen jymymenestys, Sam Sihvon laulunäytelmä Jääkärin morsian. Viipurin ensi-ilta oli vain muutama päivä Suomen Kansallisteatterin kantaesityksen jälkeen. Viipurilaisten palvoma operettidiiva Eine Laine muuttui Sylva Varescusta liiviläiseksi tanssijatar Sabinaksi. Jääkärin morsian esitettiin 25 kertaa, mikä oli laulunäytelmälle häikäisevä menestys.
Mandi Saarenpää epäili, että sana ”suomalainen” orkesterin nimessä saattaisi ärsyttää joitakin tahoja ja ehdotti sen jättämistä pois. Toivo Saarenpäälle suomalaisuus oli kynnyskysymys.
– Sehän tässä orkesteriaatteessani onkin erikoista, että nyt ensimmäisen kerran Viipurissa nousee puhtaasti suomalaiselta pohjalta tällainen musiikkiyritys.
Konserttimestariksi Saarenpää kiinnitti kuitenkin englantilaisen viulutaiteilijan Charles Henken. Hyvä, että kiinnitti, sillä jälkeenpäin hän sai kiittää juuri Henkeä, että ylipäätään selvisi uhkarohkeasta hankkeestaan.
Kiitos Henken Viipurissa toimiva englantilainen liikemies Easton antoi orkesterille käyttöön ilmaisen toimiston. Muista tiloista kuten Keskuskansakoulun ja Raatihuoneen konserttisaleista Saarenpää joutui yllätyksekseen maksamaan kaupungille vuokraa.
Mandi Saarenpää on muistellut Charles Henkeä etevänä taiteilijana ja rehellisenä, aitona herrasmiehenä. Viulisti asui perheineen pienellä saarella Sorvalinsillan ja joen välissä, missä lehmukset ja vaahterat varjostivat hänen taloaan.
– Kun hän sitten joutui muuttamaan pois Viipurista, ei ollut niinkään helppoa saada tätä idyllistä pikku saarta myydyksi sen epäkäytännöllisyyden takia. Henke joutui olemaan Viipurissa kauemmin, mitä oli ajatellut, Mandi Saarenpää on kertonut.
Toivo Saarenpään Suomalaisen Konsertti-Orkesterin ensimmäinen konsertti järjestettiin Keskuskansakoululla 26. lokakuuta 1920. Karjalan ennakkojutussa muistutettiin viipurilaisia musiikinharrastajia velvollisuudesta saapua paikalle.
Illan aloitti Sibeliuksen Finlandia, jota seurasivat Karelia-sarja ja Satu, Armas Järnefeltin Preludi, Toivon oma jousiorkesterisovitus Karl Collanin Torpan tytöstä ja Ballaadi ja Toivo Kuulan Pohjalainen tanssi. Päätteeksi soitettiin Robert Kajanuksen sovitus Porilaisten marssista.
Seuraavan päivän Karjalassa musiikkiarvostelija M. oli täynnä hyvää tahtoa.
– Meillä on usko orkesterin pystyssä pysymisestä tässä kaupungissa ollut jo muutamia vuosia melkein sammunut. Sitä ilahuttavampaa on nähdä, että kansakoulusalissa jälleen on orkesteri, yhtä suuri kuin Musiikin Ystäväin parhaimpina päivinä. Ja samat tutut sävelet jälleen soivat.
M:n laskujen mukaan ”soittokunnassa” oli yli 30 soittajaa, useimmat vanhoja tuttuja ammattimiehiä Musiikin Ystävien Orkesterista, mutta mukana oli myös ”uusia ensiluokkaisia voimia”.
Saarenpää johti M:n mukaan ”varsin tyydyttävästi”.
– Kukaan ei vaatine, että ensimmäinen konsertti lyhyen harjoitusajan jälkeen tarjoaisi sitä, mitä se voipi muutaman viikon perästä tarjota. Mutta nytkin kävi jo ilmi, että tällä orkesterilla on edellytyksiä täysipitoisen taiteen esittämiseen.
Soittajat olivat silminnähden innostuneita, ja melkein täysi huone yleisöä osoitti vilkkaasti suosiotaan.
– Toivomme puolestamme onnellista jatkoa tälle hyvälle yritykselle. Ja ennen kaikkea me toivomme, että kaupunkimme yleisö antaa nyt alulle pannulle hankkeelle lämpimän kannatuksensa. Se voipi tapahtua parhaiten liittymällä orkesterin kannatusyhdistyksen jäseneksi sekä myöskin käymällä konserteissa. Älkäämme laskeko niin arvokasta kulttuuri-ilmiöitä kuin orkesteria kannatuksen puutteessa sammumaan, M. kannusti Karjalassa.
Vain viikkoa myöhemmin 2. marraskuuta oli Saarenpään orkesterin toinen konsertti ohjelmassa Richard Wagnerin Tannhäuser-alkusoitto, Camille Saint-Saens’n Deluge viulusolistina Charles Henke, osia Sibeliuksen sarjasta Pelléas ja Mélisande, Pjotr Tshaikovskin Italialainen capriccio, osia Edvard Griegin sarjasta Peer Gynt ja Hector Berlioz’n Unkarilainen marssi.
Karjalan ennakkojutussa vedottiin jälleen yleisöön.
– Kun vihdoinkin olemme saaneet tänne orkesterin, niin emme missään tapauksessa saa tuottaa Viipurille sellaista häpeätä, että orkesterin toimintaa kannatuksen puutteessa lakkaa. Otettakoon orkesterin pystyssä pitäminen kunnia asiaksi!
Konsertin arvosteli Karjalaan Hio, joka vihjasi, että Saarenpää oli ryhtynyt lähes mahdottomaan tehtävään.
– Useita vuosia on kaupunkimme saanut olosuhteiden pakosta olla ilman orkesteria. Taloudelliset seikat etupäässä ovat vaikuttaneet sen, että sitä ei ole yrityksistä huolimatta saatu pystyyn; ehkäpä on syynä ollut myöskin se, että ei ole ollut sellaista henkilöä, joka olisi uskaltanut omin päin ruveta niin epäkiitolliseen tehtävään kuin orkesterin aikaansaaminen ja pystyssä pitäminen nykyoloissa on.
Hio halusi varmistaa orkesterin tulevaisuuden.
– Nyt on kysymys siitä, että tämä orkesteri saadaan vakinaisesti toimivaksi ja kaikin puolin varmalle pohjalle, sillä eihän kannata muutamia konsertteja varten ruveta niin suurisuuntaisiin ja paljon työtä ja vaivaa kysyviin puuhiin kuin kysymyksessä olevassa asiassa on jo tehty.
Hio muistutti, kuinka Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesteri oli aikanaan saanut kaupungilta avustusta toimintaansa. Tätä tukea tarvittiin Hion mielestä myös nyt.
– Sillä niillä tuloilla, mitä se saa kannatusmaksuina ja konserteista, ei se voi mitenkään tulla toimeen. Se maksu, minkä soittajat saavat työstään, on niin mitättömän pieni, että se ei osaksikaan korvaa heidän vaivojaan ja ajanhukkaansa.
Itse esitysten suhteen Hio oli hienotunteisen toiveikas.
– Katsoen lyhyen harjoitusaikaan ja ohjelman vaikeuteen voimme pitää eilistä konserttia onnistuneena. Kunhan johtaja ja soittajat tutustuvat toisiinsa paremmin paranevat tulokset epäilemättä nopeasti. Ikävä kyllä ei orkesteria ole saatu vielä aivan sopusuhtaiseksi siinä suhteessa, että jouhisoittimia on puhallus- ja läkkisoittimiin nähden aivan liian vähän, esim. 1-viuluja oli vain neljä ja selloja ainoastaan yksi. Mutta toivottavasti saadaan asia ajan kuluessa korjatuksi.
Suomalaisen Konsertti-Orkesterin kolmas konsertti 16. marraskuuta sisälsi ensimmäisen kerran sinfonian. Karjala patisti jälleen yleisöä paikalle.
– Konsertti-Orkesterin ensimmäinen sinfoniakonsertti tänään kansakoululla on tavallaan pieni merkkitapaus musiikkielämässämme. Emmehän ole liioin sitten vuoden 1917 olleet tilaisuudessa suurten sävelmestarien sinfonioista nauttimaan, yhtä vähän kuin muustakaan täydellisestä orkesterimusiikista.
Sali olikin miltei täynnä. Ohjelmassa oli W.A. Mozartin sinfonia nro 40, Max Bruchin viulukonsertto ja Claude Debussyn Petite suite.
Karjalan arvostelija L. S-ta antoi täyden tunnustuksen Bruchin konserton solistille Charles Henkelle.
– Voimmepa hänet asettaa täydellä syyllä meidän ensimmäisten konserttimestarimme joukkoon, siksi kypsää hänen esityksensä joka suhteessa on. Yleisön suosio kohdistui valtavana solistiin, jonka oli soitettava kaksi ylimääräistä kappaletta.
Toivo Saarenpää joutui nyt kapellimestarina ensimmäisen kerran kriittisen tarkastelun kohteeksi.
– Debussy’ssä näytti johtajakin käyttelevän puikkoa vapaammin kuin varsinkin Bruchin viulukonsertissa, jossa orkesteri – tahi ennen kaikkea juuri johtaja ei täysin tyydyttävästi voinut seurata arvokasta sooloesitystä.
Saarenpään orkesterin kolmannen konsertin jälkeen Karjalan yleisönosastossa nimimerkki Kannattajajäsen syytti, että Suomalaisen Konsertti-Orkesterin kannattajajäsenten toiminta oli vielä täysin organisoimatta. Saarenpää kirjoitti vastineen, missä selitti, ettei kyse ollut rekisteröidystä yhdistyksestä, vaan vapaamuotoisesta kannatusjäsenistöstä. Hän toivoi myös, että jatkossa kannattajat kääntyisivät huolineen ensiksi orkesterin toimiston puoleen ja vasta toiseksi turvautuisivat julkisuuteen. Toimistossa asioista huolehtivat konttoripäällikkö Uuno Kettunen ja soitintaiteilija Alexander Vilkko.
Seuraavaksi kaupungilla levisi huhu, että Saarenpää oli kavaltanut orkesterin varoja. Säveltäjän kotiovelle tuli lähetystö, joka vaati selvitystä, millä valtuuksilla Saarenpää toimi. Kavallussyyte annettiin tuomarin tutkittavaksi, joka totesi, että Toivo Saarenpää toimi laillisesti, omalla vastuullaan ja että hänellä oli oikeus jatkaa toimintaansa.
Todellisuudessa Saarenpää ei maksanut Suomalaisesta Konsertti-Orkesterista itselleen palkkaa lainkaan, vaan teki kaiken ilmaiseksi ja joutui lopulta laittamaan orkesteriin sekä omat että vaimonsa rahat.
– Monasti olisivat soittajain palkat jääneet maksamatta, jos ei minun vähäisiä palkkarahojanikin, joita sain toimistani Viipurin Tyttölyseossa ja kaupungin kansakoulussa, olisi pantu avuksi, Mandi Saarenpää on kertonut myöhemmin.
Orkesterin neljäs konsertti nk. kansankonsertti järjestettiin sunnuntai-iltapäivänä 21. marraskuuta. Karjala huolehti jälleen yleisöä paikalle.
– Me puolestamme olisimme taipuvaiset uskomaan, että musiikkia rakastava yleisö mielellään rientää näihin päiväkonsertteihin. Niissä ovat sitä paitsi lippujen hinnat varsin alhaiset.
Helppotajuisessa ohjelmassa oli Ambroise Thomas’in Mignon-alkusoitto, Erik Meyer-Helmundin Roccoco-senaadi, Karel Komzakin Satu, Jean-Baptiste Lully’n Menuetti ja Selim Palmgrenin Valssi satunäytelmästä Tuhkimo. Aiemmin esitetyistä kappaleista soitettiin uudestaan Tshaikovskin Italialainen capriccio, Sibeliuksen Karelia-sarja, Järnefeltin Preludi ja Porilaisten marssi.
Viidennessä konsertissa 1. joulukuuta soitettiin Johan Svendsenin Norjalainen taiteilijakarnevaali, Pietro Masgagnin Intermezzo sinfonico, Sibeliuksen Kevätlaulu, J.S. Bachin konsertto kahdelle viululle solisteina Charles Henke ja 16-vuotias Sulo Aro, Robert Kajanuksen Suomalainen rapsodia nro 1, Johan Halvorsenin Bojarien marssi ja Toivo Saarenpään sovitus suomalaisesta kansanlaulusta.
Tarkoituksena oli soittaa vielä Saarenpään Karjalainen tanssi, mutta ”fagottimiehen” puuttuessa tilalle otettiin Sibeliuksen Belsazarin pitojen Khadran tanssi.
Karjalan arvostelijan V:n mielestä konsertti oli tähän mennessä ehyin. Konserttimestari Henke sai jälleen lämpimät kehut.
– Herra Henkessä tuntevat viipurilaiset paikkakunnan nykyään kehittyneimmän virtuoosin, ja tuli tämä taaskin eilen selvästi esille. Hänen soittonsa on vapaata ja koulittua.
Saarenpään johtaminen joutui jälleen kriittiseen tarkasteluun.
– Kajanuksen Suomalaisen rapsodian loppupuolella alkoi johtajan ja orkesterin yhteisymmärrys katketa, mutta pelastivat violistit pian tilanteen ja saikin esitys sävyn, mikä kykeni saamaan puolelleen voimakkaat suosionosoitukset.
Joulukuun 7. päivänä orkesteri soitti juhlakonsertin 3-vuotiaan itsenäisen Suomen kunniaksi. Läpikotaisin suomalainen ohjelma sisälsi muun muassa Väinö Haapalaisen Valssin ja Toivo Saarenpään oman kansanlaulusovituksen Ol kaunis kesäilta ja päättyi Porilaisten marssiin.
Karjalan arvostelija B., Pietari-Paavalin ruotsalais-saksalaisen kirkon urkuri ja teoriaopettaja Theodor Björklund ihmetteli vähäistä kuulijoiden määrää.
– Pitäisi toki voida osoittaa, että yleisömme edes tällaisessa tilaisuudessa tietäisi ja ymmärtäisi antaa tunnustuksensa orkesterillemme ja sen innostuneelle johtajalle. Ajatelkaamme vain miten paljon olisimme vailla jos tätä orkesteria ei olisi.
Joulukuussa orkesteri harjoitteli Toivo Saarenpään johdolla Ludwig van Beethovenin viidettä sinfoniaa Beethoven-juhlakonserttia varten, kun tunnelma kiristyi. Kontrabasisti hermostui, nousi ylös ja kehotti kaikkia soittajia ottamaan soittimensa ja lähtemään.
Saarenpään kannalta tilanne oli uhkaava. Kannattajajäsenille oli myyty 100 markan hintaisia kausilippuja kymmeneen konserttiin. Nyt harjoiteltiin vasta seitsemänteen konserttiin, kolme oli vielä jäljellä.
Silloin konserttimestari Henke nousi ylös:
– Me olemme sitoutuneet herra Saarenpäälle soittamaan 10 konserttia ja sen me teemme. Joka on toista mieltä, lähteköön heti.
Kontrabasisti ja trumpetisti lähtivät, muut soittajat jäivät.
Beethoven-konsertissa 29. joulukuuta Saarenpää oli tarttunut kapellimestarina liian suureen haasteeseen. Theodor Björklund totesi seuraavan päivän Karjalassa, että ”orkesterin ilta ei ollut onnellinen”.
– Lieneekö sitten erikoinen hermostuneisuus vaivannut esiintyjät, tosiasia kuitenkin on, että esim. yhteissoitto monessa suhteessa jätti toivomisen varaa. Samoin oli meille käsittämättömistä syistä vastoin tavallisuutta puhtaus soinnuissa liiankin usein epäilyttävän horjuva. Sinfoniassa heikensivät myöskin mielestämme oudot temput kokonaisvaikutuksen. Kohtalon iskut ensimmäisessä asteessa vaikuttivat laimeilta ja vähemmän vakuuttavilta, ja Andante osassa olisi rauhallisempi con moto luullakseni ollut esitykselle eduksi. Lennokkaampi ote sinfonian viimeisessä osassa olisi epäilemättä ollut tarpeellinen, jotta teoksen oikea luonne olisin päässyt oikeuksiinsa.
Björklundin syytös puhtausongelmista jäi vaivaamaan Saarenpäätä. Kun hän tammikuun 16. päivänä istui Keskuskansakoulun salissa kuuntelemassa kamarikonserttia ja arvosteli sen Karjalaan – vaikkei hänen pitänytkään toimia arvostelijana – päätyi hän pohtimaan salin akustiikkaa.
– Huomioni kiintyi erikoisesti salin kerrassaan kelvottomaan akustiikkaan, mikä sotkee esityksen liialla kaikuisuudellaan ja pienentää mitättömäksi soitinten äänet sen kautta, että lava on aivan liian matala varsinkin istuallaan soitettaessa. Tulee ajatelleeksi, eikö sittenkin ole turhaa kaikki yritykset esim. orkesterimusiikin esittämiseen, kunnes saliin saadaan korjauksia. Asian näin ollen harjoituksiin pantu työ jää miltei tuloksettomaksi. Tämä on asian laita varsinkin silloin, kun on vajaa huone, jolloin edellisten sointujen kaiku kiiri vielä ympäri salia silloin, kun jo seuraava sointu soi saaden aikaan vaikutelman, mikä suuresti muistuttaa soinnullista epäpuhtautta esityksessä.
Saarenpää oli oikeassa. Viipurilla oli konserttisaliongelma. Kaupungin konserttipaikkoja olivat Agricolan kirkko eli uusi Tuomiokirkko, 1700-luvulla rakennetun Raatihuoneen juhlasali, jonne mahtui vain 200 kuulijaa, 1832 rakennettu Teatteritalo, Pietari-Paavalin ruotsalais-saksalainen kirkko ja Keskuskansakoulun juhlasali. Useimmat orkesteri- ja solistikonsertit pidettiin Keskuskansakoululla, joka oli liian pieni ja konsertteihin sopimaton huonon akustiikkansa vuoksi. Talvella sali oli niin kylmä, että yleisö istui konserteissa päällysvaatteet päällä.
Päivisin Keskuskansankoulun sali toimi voimistelusalina.
– Takaseinälle puolapuitten viereen oli kasattu kaikenlaista voimistelutunneilla tarvittavaa rekvisiittaa kuten hyppypukkeja, joilla nuorempi väki sai konserteissa istua silloin, kun salissa ei ollut tyhjiä istumapaikkoja. Itse olen kuunnellut siellä monet konsertit hyppypukilla istuen, entinen viipurilainen koulupoika Kalevi Tilli on muistellut myöhemmin.
Arkkitehti Uno Ullberg oli ehdottanut 1910–1920-lukujen vaihteessa kaupunginvaltuustolle, että Tervaniemen keskeneräisen kirkon seinämuureja hyväksi käyttäen paikalle voitaisiin rakentaa konserttitalo 850 hengelle. Paikalle rakennettiin kuitenkin Maakunta-arkisto.
Jos suunnitelma konserttitaloksi eteni hitaasti, 1921 Keskuskansakoulun saliin saatiin sentään Steinway & Sons –flyygeli.
Joulukuun epäonnisen Beethoven-juhlan jälkeen Toivo Saarenpään orkesteri esiintyi seuraavan kerran vasta 28. helmikuuta Kalevalaseuran ja Karjalan Kansalaisliiton järjestämässä Kalevala-juhlassa.
Karjalan Kansalaisliitto oli Viipurissa 1917 perustettu heimoaktivistinen, antikommunistinen, isänmaallinen järjestö. Sillä oli läheiset suhteet Kokoomus-puolueeseen ja vahva vaikutusvalta oikeiston ja aktivistien keskuudessa. Myös useat kulttuurielämän edustajat olivat Karjalan Kansalaisliiton jäseniä.
Kokoomukselaisen Karjala-lehden mukaan Kalevala-juhla ”muodostui voimakkaasti isänmaallishenkiseksi ja kaikin puolin erinomaisen onnistuneeksi”. Toivo Saarenpää johti juhlassa Sibeliuksen Karelia-sarjan ja tilaisuudessa kuultiin myös ensi kerran Viipurissa Sibeliuksen Tulen synty baritonille, mieskuorolle ja orkesterille. Tulen synnyssä Suomalaista Konsertti-Orkesteria ja Viipurin Lauluveikkoja vieraili johtamassa Toivo Haapanen Helsingistä. Solistina lauloi Eino Rautavaara.
Toivo Saarenpään orkesterin kahdeksas konsertti 6. maaliskuuta sisälsi yksinomaan ”jouhiorkesterimusiikkia”, jota Karjalan Theodor Björklund piti ”epäedullisena ja yksipuolisena ratkaisuna”.
Pitkänäperjantaina 26. maaliskuuta 1921 Suomalainen Konsertti-Orkesteri konsertoi Viipurin Suomalaisessa kirkossa. Ohjelmassa oli Bachin Air, Camille Saint-Saens’n Deluge, Anton Arenskyn Variaatiot, Tshaikovskin taru Kasvatti Jeesus ruususen, Johan Svendsenin sovitus Ole Bullin Paimentytön sunnuntaista, Karl Flodinin Gavotti, Toivo Saarenpään Preludi, Koraalimuistelma ja sovitus kansanlaulusta Älä itke äitini sekä Bachin h-molli-sarja. Uusista nuoteista on täytynyt olla pulaa, sillä samat teokset toistuvat jo konserttiohjelmissa.
Se, että Theodor Björklund ehti kirkkoon vasta väliajan jälkeen ei estänyt häntä arvostelemasta konserttia Karjalaan:
– Ei kaikki arvokas musiikki sovi kirkossa esitettäväksi, sitä suuremmalla syyllä, kun konsertti annetaan pitkänäperjantaina. Tämä huomautus koskee ensi sijassa Bachin sarjaa (h). Suuri mestari, jonka nimi kirkkosäveltäjien joukossa tosin on ensimmäinen, on säveltänyt paljon sellaistakin, joka itsessään kyllä kantaa tekijänsä käsialaa, mutta silti ei ole kirkkomusiikkia. Näinköhän Bach itse olisi soitattanut sviittejään kirkossa, vielä lisäksi pitkänäperjantaina? Sviitin eri osat eivät kevyen luonteensa nähden ole paikallaan kirkkokonserttiohjelmaan otettavaksi. Miksi ei kirkossa esitetä puhtainta kirkkomusiikkia?
Huhtikuun alussa Toivo Saarenpäällä oli niin paljon näyttöä orkesterin toiminnasta, että hän haki kaupungilta 50 000 markan avustusta sekä oikeutta käyttää Keskuskansakoulua ja Raatihuonetta konserttipaikkoina ilman vuokraa. Karjala julkaisi 5. huhtikuuta kaikkien apurahan hakijoiden nimet. Pitkässä listassa oli Saarenpään lisäksi Boris Sirob, joka anoi Musiikkikoululleen 20 000 markkan avustusta. Ilmeisesti kaupungilta ei herunut tukea Saarenpäälle, sillä huhtikuun lopussa Suomalainen Konsertti-Orkesteri piti viimeisen konserttinsa.
Suomalaisen Konsertti-Orkesterin kymmenes esiintyminen sunnuntaina 24. huhtikuuta 1921 oli kolmen viipurilaissäveltäjän, Toivo Saarenpään, Väinö Haapalaisen ja Felix Krohnin yhteinen sävellyskonsertti.
Vuonna 1898 syntynyt Felix Krohn oli Helsingin yliopiston musiikkitieteen professorin – ja Saarenpään sävellyksen opettajan – Ilmari Krohnin poika. Felix Krohn oli opiskellut sävellystä Helsingin Musiikkiopistossa 1916–1918. Hän oli opiskellut myös kansantaloutta ja solmittuaan 1919 avioliiton viipurilaisen kauppaneuvos Juho Hallenbergin tyttären Merin kanssa hän ryhtyi työskentelemään appensa yrityksen Tammisuon tehtaiden konttorissa. Apulaisjohtajana työskenteli Hallenbergin toinen vävy, varatuomari Arno Thuneberg ennen kuin hänet valittiin Viipurin kaupunginjohtajaksi 1929.
Felix Krohn piti sävellyskonsertin Helsingissä 1921 ja valmistui musiikkitieteen maisteriksi Helsingin yliopistosta 1922. Viipurissa hän osallistui musiikkielämään johtamalla Viipurin Lauluveikkoja 1927–1932 ja opettamalla teoriaa Boris Sirobin Musiikkikoulussa.
Felix Krohn oli myös liikemies, hän omisti Mokka-nimisen kahvilan Linnoituksen kaupunginosassa Mustainveljestenkadulla.
Keväällä 1921 kolmen säveltäjän konsertissa jokainen johti itse omat teoksensa. Ohjelmassa oli Toivo Saarenpään Juhlamarssi, Lyyrillinen sarja, Ballaadi, Kansanlaulu, Lapsuusmuisto ja Karjalainen tanssi. Väinö Haapalaiselta kuultiin orkesteriteokset Näky ja Kesäyö metsässä ja Felix Krohnilta Sinfonia brevis.
Karjalan Theodor Björklund näyttää tienneen, että konsertti olisi Saarenpään orkesterin viimeinen:
– Tunnemme siksi tarvetta lausua säveltäjä Saarenpäälle kuin myös orkesterinjäsenille vilpittömät kiitokset heidän uhrautuvasta työstään asian hyväksi. Ilman tätä heidän suurta intressiä olisi meille niin kipeästi tarpeen oleva orkesterikysymys saanut vielä vuoden uinahtaa, unen tullessa yhä sikeämmäksi. Kiitos heille, että he ovat herättäneet kysymyksen henkiin. Olemme vakuutetut, että suoritettu työ ei ole ollut turhaa.
Toukokuussa 1921 Toivo Saarenpään kujanjuoksu oli ohi. Hän oli pitänyt kannattajajäsenilleen antamansa lupauksen, kaikki kymmenen konserttia oli järjestetty.
– Miten iloisia olimmekaan, kun viimeinen orkesterikonsertti viipurilaisille oli annettu, Mandi Saarenpää on muistellut helpottuneena.
Saarenpää lopetti orkesterinsa siitä huolimatta, että ”kilpailijat lähettivät terveiset, ettei heidän taholtaan tulisi olemaan tulevaisuudessa enää vastustusta”.
– Mieheni oli saanut niin tarpeekseen kaikesta kiusanteosta, ettei hän halunnut enää jatkaa, vaikka Karjalan toimittaja Kaapro Moilanen toi sanan, ettei Viipurin Musiikin Ystävillä ainakaan ole mitään orkesteriyrityksiä tiedossa seuraavaksi talveksi, Mandi on kertonut.
Kaapro Moilanen oli sekä Karjalan toimittaja, Viipurin Musiikin Ystäväin yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja että kokoomukselainen kunnallispoliitikko, joka valittiin eduskuntaan 1927 ja jonka ura kansanedustajana jatkui vuoteen 1945.
Suomalaisen Konsertti-Orkesterinsa aikana Toivo Saarenpää joutui puolisonsa Mandin mukaan tutustumaan ”kavalaan maailmaan” ja näkemään ympärillään ”kateuden ja pikkumaisuuden täydessä loistossaan”.
– Mieheni halveksi niin perin pohjin alhaisia, matalamielisiä ihmisiä, ettei vaivautunut heitä vastaan puolustautumaan.
Ketkä tai kuka oli tämä kateellinen, joka teki kiusaa Saarenpäälle? Puolison epäilykset kohdistuivat jälkeenpäin vain yhteen henkilöön, Saarenpään vanhaan tuttuun, Viipurin Musiikkikoulun johtajaan Boris Sirobiin:
– Usein olen miettinyt syytä siihen, minkä vuoksi miestäni tässä Suomen Konsertti-Orkesteri asiassa niin suuresti vainottiin, enkä vieläkään löydä muuta kuin yhden selityksen. Viipurissa oli niihin aikoihin alkanut toimia hiljalleen Viipurin Musiikkiopisto, tosin silloin vielä varsin vaatimaton laitos. Nähtävästi oli kuitenkin sen johtaja suunnitellut ottavansa johtoonsa myöskin orkesterin, niin kuin myöhemmin ottikin. Oli siis saatava kilpailija matalaksi, Mandi on päätellyt.
Myös Boris Sirobin hyvä ystävä, Karjalan toimittaja Jaakko Leppo oli myöhemmin sitä mieltä, että hänen kunnianhimonsa kohdistui ennenkaikkea orkesterin johtamiseen.
– Käsitin hänen suuren haaveensa olleen päästä maailman ensimmäisten kapellimestarien joukkoon.
Saatuaan Musiikkikoulun toisen lukuvuoden 1919–1920 päätökseen Boris Sirob oli matkustanut kesälomallaan Saksaan ja Sveitsiin opiskelemaan orkesterinjohtoa. Hän oli seurannut ensin kaksi viikkoa Berliinissä kapellimestari Arturo Toscaninin työskentelyä ja siirtynyt sitten Sveitsiin Felix Weingartnerin kapellimestarikurssille. Kurssilla opiskeltiin 21 sinfoniaa, ja lopputyönään Sirob oli saanut johtaa 64-jäsenistä sinfoniaorkesteria.
Suomalaisen Konsertti-Orkesterin lopetettua Toivo Saarenpäälle koitti raskas aika. Hän masentui vakavasti ja kesti kauan, ennenkuin hän kykeni jälleen säveltämään.
Saarenpäät jäivät asumaan Viipuriin. Toivo Saarenpäästä tuli Terijoen ja Viipurin oppikoulujen laulunopettaja, missä tehtävässä hän toimi aina talvisodan syttymiseen 1939.
– Opettajan ammatti ei miestäni erikoisesti kiinnostanut eikä innostanut, varsinkaan milloin hän opetti poikakouluissa alaluokilla. Ja uskon, että monta kiusan ja harmin hetkeä hän on Viipurin lyseoissa kokenut koettaessaan pahimmassa iässä oleville, epämusikaalisille pojille selittää jaloa musiikin teoriaa, minkä senkin opetuksen hän katsoi pyhäksi velvollisuudekseen, Mandi on kertonut.
Klassillisen lyseon oppilas Jaakko Paavolainen on kuvaillut Toivo Saarenpään mustia, aaltoilevia kutreja, jotka ”täydensivät uljaasti voimakasta kyömynenäistä profiilia”.
– Hänen ulkoinen olemuksensa toikin elävästi mieleen taiteilijan. Hänen kärsimyksensä surkean leipätyön keskellä oli ilmeinen. Todennäköisesti Saarenpää ei osannut lainkaan opettaa, mutta juuri se oli hänessä parasta. Se oli paras todistus siitä, että hän myös oli taiteilija eikä vain näyttänyt siltä. Tajusimme, että hänellä oli parempaakin ajateltavaa kuin ne alkeet, joita meidän päähämme oli ajettava.
Vuonna 1930 Toivo Saarenpää perusti Viipuriin sekakuoro Päivän Laulun. Myöskään kuoroaan hän ei saanut johtaa rauhassa, vaan Päivän Laulusta tuli poliittisten intohimojen näyttämö 1930-luvun levottomina alkuvuosina, mutta sen tarinan aika on myöhemmin.
Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939 jatkuu! Lue seuraavaksi millaisen hurmioituneen vastaanoton säveltäjämestari Jean Sibelius sai Viipurissa huhtikuussa 1923! Lue mitä tähän mennessä on tapahtunut!
Lähteet
Suulliset lähteet
Aikio, Auli: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Auli Aikion puhelinhaastattelu 13.11.2019.
Hyökki, Matti: Muistoja isästä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta Anton Hyökistä. Kuoronjohtaja, professori emeritus Matti Hyökin haastattelu Helsingissä 21.2.2019.
Kari, Päivi: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Päivi Karin haastattelu Orivedellä 21.11.2019.
Ohela, Kyllikki: Muistoja isästä, säveltäjästä ja Viipurin Musiikkiopiston johtajasta Felix Krohnista. Lääketieteen tohtori Kyllikki Ohelan (o.s. Krohn) haastattelu Lappeenrannassa 25.1.2019.
Rauhala, Matti: Oppilaan muistoja Viipurin Musiikkiopistosta. Kanttori Matti Rauhala haastattelussa Lahdessa 11.9.2019.
Saarnilahti-Becker, Meri: Muistoja äidinisän veljestä, viipurinvenäläisesta pianotaiteilijasta ja pianopedagogista Sergei Kulangosta. Kouluttaja Meri Saarnilahti-Beckerin haastattelu Helsingissä 19.2.2019.
Saraste, Jukka-Pekka: Muistoja Viipurin Musiikkiopiston viulunsoitonopettajasta, viulutaiteilija Naum Levinistä. Kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen haastattelu Helsingissä 3.10.2019.
Suurpää, Matti: Muistoja äidistä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta ja viulupedagogista Irma Salmela-Suurpäästä. Kustantaja Matti Suurpään haastattelu Helsingissä 2.5.2019.
Sipilä, Aila: Muistoja vanhemmista rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta, o.s. Tillistä. Rouva Aila Sipilän o.s. Mankosen puhelinhaastattelut 5. & 7.11.2019.
Taipale, Auli: Muistoja isovanhemmista, viipurilaisesta kanttori Oskari ja rouva Elli Tillistä sekä vanhemmista, rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta o.s. Tillistä. Rouva Auli Taipaleen o.s. Mankosen haastattelu Helsingissä 6.11.2019.
Painetut lähteet
Aikalaiskirja 1934
Aaltoila, Heikki: Ilmari Hannikainen kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.Aho, Kalevi: Ernest Pingoud - Taiteen edistys. Esipuhe teokseen. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Bergroth, Kersti & Jääskeläinen, Lempi & Kojo, Viljo: Rakas kaupunki. Otava. Helsinki 1951.
Bodalew, Orest: Artikkeli Orest Bodalew kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia (toim. Maire Pulkkinen). Oy Fazerin musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Dahlström, Fabian: Jean Sibelius - Päiväkirja 1909-1944. Svenska litteratursällskapet i Finland. Porvoo 2015.
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula, elämäkerta. WSOY. Porvoo 1938.
Garam, Lajos: Viulun mestareita. Hellasedition. Rajamäki 1985.
Hagelberg-Raekallio, Dagmar: Kaiu Suomen laulu. Laulajattaren muistelmia. Otava. Helsinki 1934.
Haitto, Heimo: Maailmalla. Kirjayhtymä. Helsinki 1976.
Haitto, Heimo – Vastari, Eva: Viuluniekka kulkurina. Heimo Haiton vaellusvuodet Yhdysvalloissa 1965-76. Tammi. Jyväskylä 1994.
Heikkilä, Ritva (toim.): Kultaisten rantojen Kannas. Kuvauksia Terijoen maisemista ja ihmisistä. Karisto. Hämeenlinna 1986.
Heiskanen, Outi: Elohuvia. Elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Otava. Keuruu 2009.
Hirn, Sven & Lankinen, Juha: Viipuri. Suomalainen kaupunki. WSOY. Porvoo 2000.
Häyrynen, Antti: Viipurin perintö elää. Rondo-lehti 11/2018.
Ilanko, Jori: Viipurin musiikkiopisto 1918-1928. Viipuri Kauppakirjapaino 1928.
Jokinen, Esko (toim. Antti Jokinen): Eväät. Kansan sivistysrahaston tuella. Tampere 2003.
Junkkari, Olli: Laulun laaja kotimaa. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Helsinki 1997.
Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995. WSOY. Juva 1995.
Järvinen, Maria: Optimistit rakentavat maailmaa. Olavi Kajala Lahden kaupunginjohtajana 1942-1967. Historian pro gradu -tutkielma. Treen yliopisto. Huhtikuu 2012.
Jääskeläinen, Lempi: Idästä saapuu myrsky. Otava. Helsinki 1942.
Jääskeläinen, Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Otava. Keuruu 1957.
Kajanus-Blenner, Lilly: Artikkeli Lilly Kajanus-Blenner kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Kari, Leo: Papan pakinat. Tekstinkäsittely Päivi Kari. Oriveden kirjapaino 2013.
Karppanen, Eka: Nuorukaisena Knut Possen jäljillä. Piirroksellinen muistelmisto 30-luvun Viipurista. Karjalan Kirjapaino Oy. Lappeenranta 1987.
Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala. Latvia 2018.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan. Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Juva 2008.
Kolari, Pertti: Viipurin autotietoa - Etelä-Karjalan Vanhat Ajoneuvot ry. Viipurin läänin autoja ja autoilijoita. Luettelo-osa 2016.
Kortelainen, Anna: Ei kenenkään maassa. Romaani. Tammi. Juva 2012.
Kujala, Antti: Viipurin työväenliike vuosina 1899–1907 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Kuula, Pentti: Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894-1918. Studia Musica 28, Sibelius-Akatemia, Kirkkomusiikin osasto. Helsinki 2006.
Kuujo, Erkki: Viipuri. Karjala. Osa 3. Arvi A. Karisto Oy.
Laine, Eine: Pitkä päivä paistetta ja pilviä. Muistelmia. Helsinki 1967.
Lankinen, Juha: Kaupan ja teollisuuden Viipuri. Karjalan Kirjapaino Oy, Lappeenranta. Jyväskylä 2000.
Lampila, Raija: Ralf Gothónin soiva elämä. Teos. Juva 2016.
Leppo, Jaakko: Viipurilaisia. Kustannusosakeyhtiö Kivi. Lahti 1946.
Lindgren, Göran (toim.): Viipurin taistelu 1944. Kooste Suomen Sotilassosiologisen Seuran seminaarin 19.4.2007 esitelmistä. Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki. Johtamisen laitos. Julkaisusarja 3. Helsinki 2008.
Liski, Tuure: Lakkarinpalle. Elämää Valkjärven Mannilassa. Pohja 1982.
Louhivuori, Anna-Maija: Artikkeli Cyril Szalkiewicz kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia – Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja, toim. Maire Pulkkinen. Fazer. 1958.
Mainio, Aleksi: Vakoilijoita ja pomminheittäjiä. Viipurin venäläiset taistelujärjestöt ja virkavalta 1917–1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Malmberg, Ilkka: Kaiken nähnyt kaunotar. HS Kuukausiliite. Tammikuu 2005.
Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Otava. Keuruu 1983.
Mäkinen, Kirsi-Marja: Viipurin konserttielämä 1920- ja 1930-luvulla. Musiikkitieteen Pro gradu -tutkielma. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Turun yliopisto 1978.
Neuvonen, Petri (toim.): Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Eino Partasen valokuvia. SKS. Hämeenlinna 2010.
Niskanen, Riitta: "Kruuni sen tekköö" Lahden konserttitalon rakennushistoria. Musiikkiopiston omakotisäätiö & Lahden kaupunginmuseo. Markprint Oy 2004.
Paavolainen, Jaakko: Lapsuus Kanneljärvellä. Tammi. Helsinki 1982.
Pajamo, Reijo: Musiikin juhlaa Viipuris. Repale-kustannus. Helsinki 2018.
Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Otava. Keuruu 1984.
Pelto, Hanna: Lukkarin lapset. Herman Siukosen perheen vaiheita kirjeenvaihdon kertomina. Omakustanne. Vammala 2011.
Pärnänen, Väinö: Viipurilaista teatterielämää. Viipurin Työväen teatteri - Viipurin Kaupunginteatteri 1898-1945. Tammi. Lahti 1950.
Raevuori, Antero: Hyvästi, Viipuri. Karjalan pääkaupungin kohtalon vuodet 1939, 1941 ja 1944. Minerva Kustannus Oy. Saarijärvi 2011.
Rasilainen, Toivo & Pullinen, Erkki: Viipurin musiikkiopisto – Lahden musiikkiopisto. 50 vuotta musiikin opetusta. Lahden musiikkiopisto Oy. 1968.
Roine, Maija-Stiina: Harry Wahlin viulut. Helsinki 2007.
Reijonen, Tuuli: Kannaksen mosaiikkimaailma. Otava. Keuruu 1968.
Roselius, Aapo: Valkoinen Viipuri. Artikkeli kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Toim. Anu Koskivirta ja Aleksi Mainio. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21, 2019.
Rousi, Arne: Ystäväni musiikin maestrot. Atena. Jyväskylä 2006.
Saarenpää, Mandi: Toivo Saarenpää. Kirjavälitys Oy. Tampere 1952.
Saarenpää, Toivo: Viipurin musiikkioloista. Suomen musiikkilehti nro 8. 1.12.1923.
Saarenpää Toivo: Artikkeli Toivo Saarenpää kirjassa Suomen säveltäjiä I (toim. Einari Marvia). WSOY. Porvoo 1965.
Salmenhaara, Erkki: Leevi Madetoja. Helsinki 1987, Painokaari Oy. Tammi.
Salmenhaara, Erkki: Ernest Pingoud – Taiteen edistys. Jälkilause teoksessa. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Suomen lehdistön historia 5: Hakuteos: Aamulehti – Kotka Nyheter. Kustannuskiila. Kuopio 1988.
Suomen lehdistön historia 2: Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kustannuskiila. Kuopio 1987.
Tilli, Kalevi: Karjalainen rapsodia. Vanha viipurilainen kertoo. Juva 1992. WSOY.
Tilli, Kalevi: Viipuri. Muistoja kaipuuni kaupungista. Juva 1985. WSOY.
Tuomi, Liisa: Elämäni kiikkulauta. Apulehti. Helsinki 1972.
Tuulio, Tyyni: Nuoruuden maa. WSOY. Porvoo 1967.
Vares, Vesa: Porvarillinen ja demokraattinen maakunta. Luovutetun Karjalan porvarilliset puolueet 1900-luvun alusta vuoteen 1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Veltheim, Katri: Kultainen rinkeli. Tammi. Helsinki 1984.
Veltheim, Katri: Kävelyllä Viipurissa. Tammi. Helsinki 1985.
Ypyä, Ragnar: Viipurin kaupungin rakennuskonttorin huonerakennustöitä. Arkkitehtilehti nro 2, 1942.
Arkistolähteet
Elonet
Helsingin Sanomat HS Aikakone
Kansalliskirjasto.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot digi.kansalliskirjasto.fi
Lahden konservatorion arkisto.
Nettilähteet
Airola, Tuomas: Onni Suhonen ja Viipurin perintö. Keski-Pohjanmaa 14.2.2004.
Bodalew, Pippe: Nummelan kylähistoria. Muistoja Huhrammäestä. Vaahteristo. 16.10.2008.
Floman, Per Erik: Glimtar från musiklivet i Wiborg. Wiborgs Nyheter, Lördagen den 7 januari 2012.
Hakala, Esa: Avainsijoitus.blogspot.com. Toista oli Viipurissa 7.8.2018 | Boris Osipovitš Sirpo 31.10.2018 | Heimo Haitto 30.6.2019.
Jalkanen, Pekka: 1930-luku: Katse taaksepäin. Populaarimusiikin museo Pomus.
Karjalainen, Katariina: Tällainen on Putinin hulppea luksushuvila Viipurissa. Ilta-Sanomat 27.9.2017.
Lappalainen, Seija: Ranta Sulho (1901–1960). Kansallisbiografia 9.10.2006.
Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sirpo, Boris (1893–1967). Kansallisbiografia 14.11.2007. Päivitetty 25.9.2008.
Numminen, Pekka: Tällainen on Putinin huvila Viipurissa - maku kuin Trumpilla. Iltalehti 26.09.2017.
Salmenhaara, Erkki: Raitio, Väinö (1891–1945). Kansallisbiografia 20.8.1999. Päivitetty 26.7.2016.
Sariola, Petri: Orest Bodalew - suomalaisen pianotaiteen outsider. Nettiartikkeli. Amfion 17.8.2016.
OP Ryhmän Taidesäätiö
Schönberg, Kalle: Venäläismedia: Putinin uusi datsha on vanha suomalainen jugend-kartano Viipurin lähellä. Yle Uutiset 24.8.2017.
Tampereen ammattikorkeakoulu (TAMK): VirtuaaliViipuri
Teatterimuseo: Tunteita ja eleganssia. Eino Partasen teatterivalokuvia 1930-luvun Viipurista. Työryhmä Pentti Paavolainen, Aila Teräväinen, Irina Fialkina, Sirpa Nygren.
Radio-ohjelmat
Tämä on semmoinen ammatti, ettei sitä täysin opi. Syksyn taiteilija Heimo Haitto soittaa kertoo työstään. Haastattelijana Eeva Hirvensalo. Yle 1979.
Vaito Haitto muistelee veljeään Heimo Haittoa. Toimittajana Outi Paananen. Narrin aamulaulu, Yle 2018.
Kirjallisuutta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva. Karelia Noir I. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2015.
Porvali, Mikko: Veri ei vaikene. Karelia Noir II. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2016.
Porvali, Mikko: Kadonneen kaupungin varjo. Karelia Noir III. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2018.
