Laila Tarpila
Yle
Sotien välisessä Viipurissa miltei joka kodissa harrastettiin musiikkia. Monet kävivät kanttori Tillin kotona pianotunneilla ja perheen nuorimmainen Kalevi halusi, että isä opettaisi häntäkin. Oppitunnista tuli lopulta suurempi kommellusten ketju, kuin aluksi olisi voinut kuvitella. – Osa 10/26.
Kanttorin Oskari Tillin ja Kalevi-pojan lisäksi tässä artikkelissa seikkailevat sokealta äidiltään alkeisopetuksen saanut pianisti Cyril Szalkiewicz, opiston vahtimestariksi kiinnitetty reipas Hulda Puustell, viulunsoittoa opiskellut olympianyrkkeilijä Valle Resko, pianoa soittanut Jaakko Paavolainen, josta tuli poliittisen historian professori ja Rauhalan Matti, myöhemmin Lahden Launeen seurakunnan kanttori.
Vielä tavataan kansainvälisen uran tehnyt laulajatar Dagmar Hagelberg-Raekallio, jonka johtaja Boris Sirob onnistui tiukan piirittämisen jälkeen kiinnittämään opettajaksi Musiikkiopistoonsa. – Toinen Dagmarin pojista, Yrjö, oli pianotaiteilija, professori Matti Raekallion isoisä. Sukupolvien jatkumoon liittyy Matti Raekallion jälkeen myös hänen poikansa, tanssija ja koreografi Valtteri Raekallio.
– Opittuani että c-sävel oli nuottiviivastolla kolmannessa välissä, en mitenkään voinut käsittää, että bassoklaavissa c olikin viivaston toisessa välissä, muistelee Kalevi Tilli.
– Tästä syntyi heti kova kina minun ja isän kesken. Kiista huipentui siihen, että sain pahan kerran tukkapöllyä ja julmistuneen isäni ennestäänkin korkea verenpaine nousi maksimilukemiin. Näin minun pianonsoittotuntini kotona loppuivat lyhyeen.
Asia ei kuitenkaan päättynyt Kalevin tukkapöllyyn vaan sai seuraamukset, jotka olisivat voineet koitua kohtakokkaiksi Oskari-isälle.
Muutoin raitis isä halusi riidan jälkeen ottaa kulauksen Subrovka-viinaa rauhoittaakseen sydäntään. Pullo oli piilossa keittiön yläkaapissa, elettiinhän silloin kieltolain aikaa. Ylettyäkseen pulloon isän piti asettaa kaapin eteen ensin pöytä ja sen jälkeen pöydälle vielä tuoli.
Juuri kun isä oli saamaisillaan pullon käteensä, tuoli liukui pöydän laidan yli ja isä putosi lattialle. Hän löi takaraivonsa uunin nurkkaan, verta valui virtanaan ja isä oli kiidätettävä nopeasti ommeltavaksi Viipurin lääninsairaalaan.
Parin tunnin kuluttua Oskari Tilli palasi kotiin pari tikkiä päässään eikä mitään sen pahempaa todettu tapahtuneen. Koska sairaalareissu oli vienyt voimia, isä halusi rauhoittaa sydäntään uudelleen Subrovkalla. Pullo oli edellisen kurottelun jälkeen yhä keittiön yläkaapissa, mutta nyt isä haki varmuuden vuoksi tikapuut kellarista.
Kaikki näytti jo sujuvan hyvin. Tavoittaakseen Subrovka-pullon kurottelijan piti ensin siirtää syrjään mustikkapullo, johon oli säilötty edellisen kesän marjoja. Kun isä koski pulloon, se räjähti ja kaikki mehut ja mustikat lasinsiruineen lensivät tämän kasvoille.
Edessä oli uusi sairaalareissu, eikä poliklinikalla ollut lääkäri voinut olla irvistelemättä kanttori Tillille. Onneksi silmät eivät vaurioituneet. Yksi lasinsiru oli viiltänyt poskeen haavan ja molemmista silmistä ongittiin vain mustikankappaleita.
Tillin perheen nuorimmainen Kalevi aloitti sittemmin viulutunnit Viipurin musiikkiopistossa, mutta vaihtoi isän suunnitelman mukaan selloon. Isän tähtäimessä oli kotitrion kasvattaminen. Kotona olivat jo pianistisisko Tellervo ja viulistiveli Olavi.
Viipurin Musiikkiopistossa opiskeli myös erittäin lahjakas pikku pianisti, Impilahdella 1914 syntynyt Cyril Szalkiewicz. Cyrilin isä oli diplomi-insinööri Stanislaw Leliwa-Szalkiewicz ja äiti venäläinen emigrantti Lydia Dobroumowa.
Szalkiewiczin musikaalinen perhe asui Pietarinkatu 22:ssa vastapäätä synnytyslaitosta, emigranttieversti Sergei Ginken-Bogajevskin omistamassa puutalossa.
Lydia-äiti oli lahjakas pianisti, jota oli kohdannut onnettomuus. Hän oli kaatunut luistinradalla entisessä kotikaupungissaan Pietarissa ja saanut niin pahan aivovamman, että oli sokeutunut. Näkö ei koskaan palautunut, mutta pianonsoittoa hän ei jättänyt koskaan.
Äiti opetti kuusivuotiaalle pikku Cyrilille pianonsoiton alkeet ja kun perhe muutti Impilahden Neuvosen mäeltä Viipuriin, pääsi Cyril 1920-luvun alussa Viipurin Musiikkiopistoon. Poika oli tuolloin yhdeksänvuotias ja koesoiton jälkeen hänet otettiin suoraan vapaaoppilaaksi.
Cyril oli paitsi lahjakas, myös sympaattinen ja kohtelias nuori mies. Hänestä pitivät kaikki. Hän oli aina valmis auttamaan äitiään, milloin tällä oli asioita toimitettavanaan. Varsin usein Cyrilin nähtiin kuljettavan sokeaa äitiään käsipuolesta kaupungilla.
Szalkiewiczin kodin pihanpuolella oli ihana puutarha syreenipensaineen. Usein keväisin ennen maalle menoa sinne pääsivät myös Cyrilin ystävät kanttori Tillin pojat Olavi ja Kalevi juomaan teetä ja mutustelemaan maukkaita piirakoita.
Musiikkiopistossa Cyril oli konsulinna Eleonore Friskin oppilas. Mutta opetusluokkaan saattoi milloin vain tulla tupsahtaa johtaja Boris Sirob.
– Boris Sirob opetti m u s i i k k i a ! muisteli taiteilija myöhemmin. – Hän opetti sitä kaikille, niin laulajille kuin pianisteille, vaikka hänen oma instrumenttinsa olikin viulu. Hän saattoi kesken kaiken tulla mille tunnille tahansa ja ruveta opettamaan. Aivan erityisesti olivat lapset hänen sydäntään lähellä. Hän opetti meille dynamiikkaa, agogiikkaa, rytmiä.
– Hän oli armoitettu kasvattaja, todellinen oppi-isä. Väsymättömällä innolla hän järjesti opistossa musiikki-iltoja, joissa oppilaat saivat tervetullutta harjoitusta esiintymisessä ja joihin aina kutsuttiin myös taiteen ystäviä ja harrastajia sekä arvostelijoita. Miten kiitollinen olenkaan hänelle siitä, että hän pani minutkin alusta alkaen esiintymään julkisesti sekä solistina että säestäjänä.
Cyril Szalkiewicz kehittyi soittajana rakettimaisesti. Hän oli vasta 14-vuotias polvihousuinen koulupoika, kun jo soitti Helsingissä ja Turussa kansansinfoniakonsertin solistina Griegin Karnevaalin
Viipurin musiikkiopiston pitkäaikaisiin viuluopettajiin lukeutui persoonallinen pietarilaisemigrantti Tatjana von Rippas. Yksi hänen oppilaistaan, Walfrid Resch tuli kerran soittotunnille etusormi turvoksissa.
Kun Rippas kysyi, mitä pojan sormelle oli tapahtunut, tämä vastasi olleensa nyrkkeilemässä Viipurin Voimailijoissa. Rippas kauhistui ja käski pojan jättää joko nyrkkeily tai viulunsoitto. Walfrid jätti viulunsoiton. Hänestä tuli sittemmin kuuluisa nyrkkeilytähti, pesäpalloilija ja urheilujohtaja Valle Resko, joka muun muassa edusti Suomea kaksissa olympialaisissa.
Musiikkiopiston vahtimestariksi kiinnitettiin syksyllä 1923 neuvokas ja aikaansaapa, nuori, kaksikymppinen Hulda Puustell. Hulda jaksoi aina jutella oppilaille ja sai nämä tuntemaan itsensä tervetulleiksi.
Huldan tomerat lausahdukset jäivät elämään. Kun opetustiloista oli aina pulaa ja opettajat riitaantuivat vapaista luokista, Hulda puuskahti:
– On tää varsinaine luokkataistelu!
Kerran 20-luvun lopulla talvella sellotunnille tullut pieni Kalevi Tilli oli joutunut matkalla kiusatuksi. Poika oli varmuudeksi puristanut taskuun pari lumipalloa, jotka olivat sitten unohtuneet sinne.
Soittotunnin päätyttyä opiston eteisen lattialla oli päällystakin alla iso vesilammikko.
– Parkettiha tuost iha pilall männöö! Olkooki viimene kerta ku tuollast teet, oli tuhahtanut vahtimestari Puustell.
Vahtimestari Puustell ohjasi 11-vuotiaan Matti Rauhalan oikealle opettajalle, kun ujo Matti-poika oli lähetetty 1930-luvun puolivälissä ensimmäiselle pianotunnille aivan yksin.
Musiikiopiston käytävällä häntä lähestynyt vieras täti oli kysynyt mihin sie olet menoss. Kun Matti sai kakistettua opettajan nimen suustaan, täti sanoi:
– Oota vähän, mie vien siut.
Luokassa odotti pitkä ja arvokkaan näköinen mies, Sergei Kulanko, silloin ehkä vielä Kulikoff, sillä hän suomensi nimensä noihin aikoihin 30-luvun puolivälissä. Kulangolle Hulda sanoi:
– Täs on siulle tää Rauhalan Matti, ja Mattiin kääntyen Hulda totesi, täs on siun opettaja.
Sergei Kulangon pyytäessä näytettä Matin soittotaidosta, tämä soitti viihteellisen kappaleen Persialaisella torilla, josta itse piti kovasti ja joka oli hänen mielestään oikein hieno taidonnäyte. Kappaleen rauhassa kuunneltuaan Kulanko totesi:
– Kuulehan sie Matti, me ei soiteta täällä opistossa salonkimusiikki, me soitetaan vaan konserttimusiikki.
Rauhalan Matti piti piano-opettajaansa Sergei Kulankoa erittäin miellyttävänä ja ystävällisenä, jonka tunneilla ei tarvinnut pelätä. Mutta kerran Matti joutui ahtaalle.
– Jos sie et ruppee harjoittelemaan vähän tehokkaammin, mie en ennää opeta sinnuu, oli Kulanko sanonut.
Matti säikähti ja aloitti kovan harjoittelun, minkä johdosta hän pääsi ensimmäisen kerran esiintymään Musiikkiopiston julkisissa oppilasnäytteissä keväällä 1939. Oppilasnäytteet pidettiin Viipurin Keskuskansakoululla ja niihin pääsivät vain hyvin edistyneet oppilaat.
Prima vista -soittamiseen Rauhalan Matti sai oppia Andrej Rudnevilta. Rudnevin selostuksista, kuinka hän sovittaa orkesteriteoksia kahdelle pianolle, Matti ei vielä silloin ymmärtänyt mitään, mutta oli vaikuttunut opettajan innostuksesta ja muisti sen aina jälkikäteen.
Myös johtaja Boris Sirpo, silloin jo nimensä "suomentanut", jäi Matin mieleen. Johtaja oli erikoinen tumma mies, joka herätti heti huomiota. Hän kulki usein luokissa jututtamassa oppilaita ja kyselemässä kuulumisia.
Kerran Rauhalan Matti osallistui alkeisteorian yhteydessä järjestettyyn pieneen sävellyskilpailuun. Matin isä, autokauppias mutta innokas amatöörimuusikko, kirjoitti puhtaaksi pojan sävellyksen Joulukirkko.
Opistossa Boris Sirpo kuitenkin epäili Matin osuutta sävellystyöhön ja laittoi pojan kirjoittamaan sävellyksen uudelleen muistista. Koska Matti onnistui tehtävässä ja Sirpo piti kappaleesta, Matti sai pääpalkinnon. Sirpon antama kymmenen markan kolikko on hänellä yhä tallessa.
Talvisodan puhjettua Rauhalan perhe asettui lukuisten viipurilaisten tapaan Lahteen.
– Silloin tuntui, että täällä ei ole mitään! Viipurissa oli satama, kaupungilla kuuli ja näki usein Kaartin soittokunnan marssivan kadulla, ja me pojat saimme leikkiä ja seikkailla Havin valleilla.
Jaakko Paavolainen oli Matti Rauhalan luokkatoveri. Jaakon äiti oli syntyjään viipurilainen ja isä Erkki Paavolainen toimi Kanneljärven kansanopiston johtajana. Isä oli myös kokoomuksen kansanedustaja ja toimi muutamaan otteseen Karjala-lehden päätoimittajana.
Aluksi Jaakko otti pianotunteja neiti Toini Alatalolta, joka asui Punaisenlähteentorin varrella. Jaakon vanhemmat kuitenkin huumaantuivat 1930-luvun puolivälissä Sirpon demonisesta lahjakkuudesta niin paljon, että veivät Jaakko-pojan tämän luokse koesoittoon tahtoen tietää, olisiko Jaakosta johonkin taiteen alalla.
– Tällaisiin ihmelapsia synnyttäneisiin mammoihin Sirpo oli luultavasti hyvin tottunut, on Jaakko Paavolainen muistellut.
– Sirpo esitti äidilleni, että minussa oli kyllä taiteellista lahjakkuutta, mutta olin aloittanut liian myöhään tullakseni merkittäväksi taiteilijaksi.
Jaakko aloitti kuitenkin Musiikkiopistossa Sergei Kulangon oppilaana. Jaakkokin teki havaintoja Kulangon olemuksesta, jotka kertoivat tämän venäläistaustasta. Kulanko oli juuri aavistuksen verran kohteliaampi kuin suomalainen olisi ollut toiselle suomalaiselle.
Suuri muutos Jaakko-pojan opinnoissa oli siirtyminen yksityiskodista opetusluokkaan, jossa soittovälineenä oli häikäisevän kiiltävä flyygeli.
Erään kerran alkukeväästä Kulanko alkoi selittää Jaakolle opiston kevätnäytteistä. Työn alle otettiin Voigtin sävellys Im Buchenwald. Jaakko kauhistui, muttei voinut mitään sille, että päätyisi ensimmäisen kerran esiintymään julkisesti. Kappalekin oli opeteltava ulkoa.
– Tilaisuus oli Keskuskansakoulun suuressa juhlasalissa, joka oli täynnä esiintyjien isiä, äitejä, serkkuja ja sukulaisia. Esiintyjiä oli paljon, sillä kappaleet olivat korkeintaan parin minuutin mittaisia.
– Olin lähes huumeenkaltaisessa mielentilassa odotellessani vuoroani monien muiden kanssa takahuoneessa. Kysymys ei ollut vain esiintymiskuumeesta, vaan ikään kuin syvällisemmästä tuskasta. En luottanut ulkomuistiinikaan.
Jaakko selvisi esityksestä ilman merkittäviä kömmähdyksiä ja luki arvostelusta, kuinka oli soittanut kappaleen vankalla teknisellä taidolla. Arvosteluun hän oli pettynyt, sillä jokainenhan odottaa mainintaa edes jonkinlaisesta taiteellisuudesta.
Seuraavana keväänä edessä oli jälleen sama koettelemus. Coopin Serenatellaa harjoitellessa pojan sisäinen vastarinta käynnistyi niin voimakkaana, että Kulankokin huomasi vähitellen ettei teos ollut kypsynyt riittävästi. Vaikka Jaakko koki tuottaneensa Kulangolle pettymyksen, tämä ei silti ollut pojalle epäystävällinen.
Syksyllä 1925, kun Boris Sirob oli seitsemän vuoden ajan tehnyt hartiavoimin töitä perustamansa Viipurin Musiikkiopiston eteen, hän sai jälleen uuden sulan hattuunsa. Sirob teki tärkeän kiinnityksen opettajakuntaansa, kun kansainvälisen uran tehnyt laulajatar Dagmar Hagelberg-Raekallio aloitti syksyllä 1925.
Dagmar oli asunut Viipurissa jo 1800-luvun puolella tyttönimellä Sarlin. Viitasaarelta kotoisin ollut Dagmar oli aloittanut musiikkiopinnot Viipurissa Anna Forsténin johdolla tämän vuonna 1886 perustamassa musiikkikoulussa.
Anna Forstén oli Suomen etevimpiä laulupedagogeja, jonka opettajaura oli kyllä ollut välillä vaakalaudalla liikarasituksen, vaikean veriyskän ja kurkkumädän takia. Esiintyvän taiteilijan urasta Anna Forstén oli joutunut luopumaan jo sen alkutaipaleella, sillä hän oli papin tytär.
Dagmar muutti Viipuriin toisen kerran 1919, kun hänen miehensä Johannes Hagelberg nimitettiin Viipuriin köyhäinhoidon tarkastajaksi.
Hagelberg-Raekallio liikkui suomalaisittain korkeissa musiikkipiireissä. Tähtäinkin oli ollut korkealla. Talvikaudeksi 1902–1903 hän oli saanut stipendin lauluopintoja varten Pariisiin, jonne hän lähti Emmy Achtén ja tämän tyttären Irma Achtén kanssa asuen heidän kanssaan samassa täysihoitolassa. Kotiin Helsinkiin olivat silloin jääneet aviomies Johannes ja kaksi pientä poikaa, Ilmari ja Yrjö.
Kun Dagmar saapui toisen kerran Viipuriin, hänen laulajanuransa oli ohi. Sen katkaisi kilpirauhaskasvain, joka oli niin vaikeassa paikassa, että sen leikkaus vahingoitti äänijänteitä.
Taitava ympäripuhuja Boris Sirob iski silmänsä laulajattareen. Kun Dagmar Hagelberg-Raekallio Viipuriin muutettuaan antoi kotonaan yksityisiä laulutunteja, Sirob oli usein nähty vieras hänen luonaan. Musiikkiopiston johtaja kävi tunnustelemassa maaperää. Hän halusi saada Dagmarin opettajaksi omaan opistoonsa.
Yksi syy Dagmarin kieltäytymiseen oli mukavuudenhalu. Hänen kotinsa edusti topeliaanis-kansallista henkeä kaupungin melkoisen kansainvälisessä musiikkielämässä eikä hän ei ollut halukas vaihtamaan kotona antamaansa yksityisopetusta toisenlaiseen tapaan.
Toinen syy oli Dagmarin entinen opettaja, jo korkean iän saavuttanut Anna Forstén. Dagmar oli hienotunteinen ja koki ettei voinut lähteä kilpailemaan entisen opettajansa kanssa, joka opetti nyt Sirobin Musiikkiopistossa.
Lopulta Sirob veti oikeasta narusta. Hän vetosi suureen kansalaisvelvollisuuteen yksinlaulun kohottamiseksi Viipurin Musiikkiopistossa, jossa opettajat tekivät lähes palkatonta työtä nuoren opiston hyväksi. Silloin Dagmarin veri kuohahti:
– Minäkö en haluaisi uhrata voimiani siinä missä muutkin suomalaisen musiikkikulttuurin hyväksi! Jos siihen vedotaan niin lähden kuin lähdenkin tälle työmaalle. Uhraan ilolla vaikkapa viimeiset voimani silloin, kun on kysymyksessä työ oman kansani hyväksi.
Syyskuun 15. päivänä 1925 Dagmar Hagelberg-Raekallio istui luokkahuoneessa Viipurin musiikkiopistossa vastaanottamassa oppilaita. Terveyssyistä hän oli pyytänyt Sirobilta, ettei hänen tarvitsisi ottaa kuin kymmenen oppilasta. Vaan kuinka kävikään.
– Innokas johtaja pyytämällä pyysi minua ottamaan nuoren opiston hyväksi kaikki minulle pyrkivät oppilaat ja sain puolta suuremman määrän kuin olin halunnut.
Kolmannen työvuoden jälkeen Dagmar oli työstä niin rasittunut – hän piti musiikkiopiston lisäksi myös yksityisoppilaita – että hän päätti jättää sadonkorjuun lupaavalle oraalle nousseesta kylvöstä muille. Dagmarilla oli laululuokka Viipurin Musiikkiopistossa vuosina 1925–28.
Dagmar ja Johannes Hagelbergin esikoispoika Ilmari Raekallio oli asettunut myös Viipuriin. Hän toimi Karjala-lehden toimittajana ja oli myös valokuvaaja. Jälkipolvien tappioksi ja suureksi suruksi hänen silmäteränsä, mittava lasinegatiivien kokoelma tuhoutui kokonaan Viipurin pommituksissa kevättalvella 1940.
Viipurin musiikin menestystarina 1918-1939 jatkuu! Lue seuraavaksi kuinka lehtimies Jaakko Leppo tutustuu kieltolain ja teekutsujen kulttuurikaupunkiin! Lue mitä tähän mennessä on tapahtunut!
Lähteet
Suulliset lähteet
Aikio, Auli: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Auli Aikion puhelinhaastattelu 13.11.2019.
Hyökki, Matti: Muistoja isästä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta Anton Hyökistä. Kuoronjohtaja, professori emeritus Matti Hyökin haastattelu Helsingissä 21.2.2019.
Kari, Päivi: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Päivi Karin haastattelu Orivedellä 21.11.2019.
Ohela, Kyllikki: Muistoja isästä, säveltäjästä ja Viipurin Musiikkiopiston johtajasta Felix Krohnista. Lääketieteen tohtori Kyllikki Ohelan (o.s. Krohn) haastattelu Lappeenrannassa 25.1.2019.
Rauhala, Matti: Oppilaan muistoja Viipurin Musiikkiopistosta. Kanttori Matti Rauhala haastattelussa Lahdessa 11.9.2019.
Saarnilahti-Becker, Meri: Muistoja äidinisän veljestä, viipurinvenäläisesta pianotaiteilijasta ja pianopedagogista Sergei Kulangosta. Kouluttaja Meri Saarnilahti-Beckerin haastattelu Helsingissä 19.2.2019.
Saraste, Jukka-Pekka: Muistoja Viipurin Musiikkiopiston viulunsoitonopettajasta, viulutaiteilija Naum Levinistä. Kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen haastattelu Helsingissä 3.10.2019.
Suurpää, Matti: Muistoja äidistä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta ja viulupedagogista Irma Salmela-Suurpäästä. Kustantaja Matti Suurpään haastattelu Helsingissä 2.5.2019.
Sipilä, Aila: Muistoja vanhemmista rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta, o.s. Tillistä. Rouva Aila Sipilän o.s. Mankosen puhelinhaastattelut 5. & 7.11.2019.
Taipale, Auli: Muistoja isovanhemmista, viipurilaisesta kanttori Oskari ja rouva Elli Tillistä sekä vanhemmista, rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta o.s. Tillistä. Rouva Auli Taipaleen o.s. Mankosen haastattelu Helsingissä 6.11.2019.
Painetut lähteet
Aikalaiskirja 1934
Aaltoila, Heikki: Ilmari Hannikainen kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.Aho, Kalevi: Ernest Pingoud - Taiteen edistys. Esipuhe teokseen. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Bergroth, Kersti & Jääskeläinen, Lempi & Kojo, Viljo: Rakas kaupunki. Otava. Helsinki 1951.
Bodalew, Orest: Artikkeli Orest Bodalew kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia (toim. Maire Pulkkinen). Oy Fazerin musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Dahlström, Fabian: Jean Sibelius - Päiväkirja 1909-1944. Svenska litteratursällskapet i Finland. Porvoo 2015.
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula, elämäkerta. WSOY. Porvoo 1938.
Garam, Lajos: Viulun mestareita. Hellasedition. Rajamäki 1985.
Hagelberg-Raekallio, Dagmar: Kaiu Suomen laulu. Laulajattaren muistelmia. Otava. Helsinki 1934.
Haitto, Heimo: Maailmalla. Kirjayhtymä. Helsinki 1976.
Haitto, Heimo – Vastari, Eva: Viuluniekka kulkurina. Heimo Haiton vaellusvuodet Yhdysvalloissa 1965-76. Tammi. Jyväskylä 1994.
Heikkilä, Ritva (toim.): Kultaisten rantojen Kannas. Kuvauksia Terijoen maisemista ja ihmisistä. Karisto. Hämeenlinna 1986.
Heiskanen, Outi: Elohuvia. Elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Otava. Keuruu 2009.
Hirn, Sven & Lankinen, Juha: Viipuri. Suomalainen kaupunki. WSOY. Porvoo 2000.
Häyrynen, Antti: Viipurin perintö elää. Rondo-lehti 11/2018.
Ilanko, Jori: Viipurin musiikkiopisto 1918-1928. Viipuri Kauppakirjapaino 1928.
Jokinen, Esko (toim. Antti Jokinen): Eväät. Kansan sivistysrahaston tuella. Tampere 2003.
Junkkari, Olli: Laulun laaja kotimaa. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Helsinki 1997.
Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995. WSOY. Juva 1995.
Järvinen, Maria: Optimistit rakentavat maailmaa. Olavi Kajala Lahden kaupunginjohtajana 1942-1967. Historian pro gradu -tutkielma. Treen yliopisto. Huhtikuu 2012.
Jääskeläinen, Lempi: Idästä saapuu myrsky. Otava. Helsinki 1942.
Jääskeläinen, Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Otava. Keuruu 1957.
Kajanus-Blenner, Lilly: Artikkeli Lilly Kajanus-Blenner kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Kari, Leo: Papan pakinat. Tekstinkäsittely Päivi Kari. Oriveden kirjapaino 2013.
Karppanen, Eka: Nuorukaisena Knut Possen jäljillä. Piirroksellinen muistelmisto 30-luvun Viipurista. Karjalan Kirjapaino Oy. Lappeenranta 1987.
Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala. Latvia 2018.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan. Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Juva 2008.
Kolari, Pertti: Viipurin autotietoa - Etelä-Karjalan Vanhat Ajoneuvot ry. Viipurin läänin autoja ja autoilijoita. Luettelo-osa 2016.
Kortelainen, Anna: Ei kenenkään maassa. Romaani. Tammi. Juva 2012.
Kujala, Antti: Viipurin työväenliike vuosina 1899–1907 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Kuula, Pentti: Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894-1918. Studia Musica 28, Sibelius-Akatemia, Kirkkomusiikin osasto. Helsinki 2006.
Kuujo, Erkki: Viipuri. Karjala. Osa 3. Arvi A. Karisto Oy.
Laine, Eine: Pitkä päivä paistetta ja pilviä. Muistelmia. Helsinki 1967.
Lankinen, Juha: Kaupan ja teollisuuden Viipuri. Karjalan Kirjapaino Oy, Lappeenranta. Jyväskylä 2000.
Lampila, Raija: Ralf Gothónin soiva elämä. Teos. Juva 2016.
Leppo, Jaakko: Viipurilaisia. Kustannusosakeyhtiö Kivi. Lahti 1946.
Lindgren, Göran (toim.): Viipurin taistelu 1944. Kooste Suomen Sotilassosiologisen Seuran seminaarin 19.4.2007 esitelmistä. Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki. Johtamisen laitos. Julkaisusarja 3. Helsinki 2008.
Liski, Tuure: Lakkarinpalle. Elämää Valkjärven Mannilassa. Pohja 1982.
Louhivuori, Anna-Maija: Artikkeli Cyril Szalkiewicz kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia – Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja, toim. Maire Pulkkinen. Fazer. 1958.
Mainio, Aleksi: Vakoilijoita ja pomminheittäjiä. Viipurin venäläiset taistelujärjestöt ja virkavalta 1917–1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Malmberg, Ilkka: Kaiken nähnyt kaunotar. HS Kuukausiliite. Tammikuu 2005.
Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Otava. Keuruu 1983.
Mäkinen, Kirsi-Marja: Viipurin konserttielämä 1920- ja 1930-luvulla. Musiikkitieteen Pro gradu -tutkielma. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Turun yliopisto 1978.
Neuvonen, Petri (toim.): Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Eino Partasen valokuvia. SKS. Hämeenlinna 2010.
Niskanen, Riitta: "Kruuni sen tekköö" Lahden konserttitalon rakennushistoria. Musiikkiopiston omakotisäätiö & Lahden kaupunginmuseo. Markprint Oy 2004.
Paavolainen, Jaakko: Lapsuus Kanneljärvellä. Tammi. Helsinki 1982.
Pajamo, Reijo: Musiikin juhlaa Viipuris. Repale-kustannus. Helsinki 2018.
Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Otava. Keuruu 1984.
Pelto, Hanna: Lukkarin lapset. Herman Siukosen perheen vaiheita kirjeenvaihdon kertomina. Omakustanne. Vammala 2011.
Pärnänen, Väinö: Viipurilaista teatterielämää. Viipurin Työväen teatteri - Viipurin Kaupunginteatteri 1898-1945. Tammi. Lahti 1950.
Raevuori, Antero: Hyvästi, Viipuri. Karjalan pääkaupungin kohtalon vuodet 1939, 1941 ja 1944. Minerva Kustannus Oy. Saarijärvi 2011.
Rasilainen, Toivo & Pullinen, Erkki: Viipurin musiikkiopisto – Lahden musiikkiopisto. 50 vuotta musiikin opetusta. Lahden musiikkiopisto Oy. 1968.
Roine, Maija-Stiina: Harry Wahlin viulut. Helsinki 2007.
Reijonen, Tuuli: Kannaksen mosaiikkimaailma. Otava. Keuruu 1968.
Roselius, Aapo: Valkoinen Viipuri. Artikkeli kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Toim. Anu Koskivirta ja Aleksi Mainio. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21, 2019.
Rousi, Arne: Ystäväni musiikin maestrot. Atena. Jyväskylä 2006.
Saarenpää, Mandi: Toivo Saarenpää. Kirjavälitys Oy. Tampere 1952.
Saarenpää, Toivo: Viipurin musiikkioloista. Suomen musiikkilehti nro 8. 1.12.1923.
Saarenpää Toivo: Artikkeli Toivo Saarenpää kirjassa Suomen säveltäjiä I (toim. Einari Marvia). WSOY. Porvoo 1965.
Salmenhaara, Erkki: Leevi Madetoja. Helsinki 1987, Painokaari Oy. Tammi.
Salmenhaara, Erkki: Ernest Pingoud – Taiteen edistys. Jälkilause teoksessa. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Suomen lehdistön historia 5: Hakuteos: Aamulehti – Kotka Nyheter. Kustannuskiila. Kuopio 1988.
Suomen lehdistön historia 2: Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kustannuskiila. Kuopio 1987.
Tilli, Kalevi: Karjalainen rapsodia. Vanha viipurilainen kertoo. Juva 1992. WSOY.
Tilli, Kalevi: Viipuri. Muistoja kaipuuni kaupungista. Juva 1985. WSOY.
Tuomi, Liisa: Elämäni kiikkulauta. Apulehti. Helsinki 1972.
Tuulio, Tyyni: Nuoruuden maa. WSOY. Porvoo 1967.
Vares, Vesa: Porvarillinen ja demokraattinen maakunta. Luovutetun Karjalan porvarilliset puolueet 1900-luvun alusta vuoteen 1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Veltheim, Katri: Kultainen rinkeli. Tammi. Helsinki 1984.
Veltheim, Katri: Kävelyllä Viipurissa. Tammi. Helsinki 1985.
Ypyä, Ragnar: Viipurin kaupungin rakennuskonttorin huonerakennustöitä. Arkkitehtilehti nro 2, 1942.
Arkistolähteet
Elonet
Helsingin Sanomat HS Aikakone
Kansalliskirjasto.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot digi.kansalliskirjasto.fi
Lahden konservatorion arkisto.
Nettilähteet
Airola, Tuomas: Onni Suhonen ja Viipurin perintö. Keski-Pohjanmaa 14.2.2004.
Bodalew, Pippe: Nummelan kylähistoria. Muistoja Huhrammäestä. Vaahteristo. 16.10.2008.
Floman, Per Erik: Glimtar från musiklivet i Wiborg. Wiborgs Nyheter, Lördagen den 7 januari 2012.
Hakala, Esa: Avainsijoitus.blogspot.com. Toista oli Viipurissa 7.8.2018 | Boris Osipovitš Sirpo 31.10.2018 | Heimo Haitto 30.6.2019.
Jalkanen, Pekka: 1930-luku: Katse taaksepäin. Populaarimusiikin museo Pomus.
Karjalainen, Katariina: Tällainen on Putinin hulppea luksushuvila Viipurissa. Ilta-Sanomat 27.9.2017.
Lappalainen, Seija: Ranta Sulho (1901–1960). Kansallisbiografia 9.10.2006.
Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sirpo, Boris (1893–1967). Kansallisbiografia 14.11.2007. Päivitetty 25.9.2008.
Numminen, Pekka: Tällainen on Putinin huvila Viipurissa - maku kuin Trumpilla. Iltalehti 26.09.2017.
Salmenhaara, Erkki: Raitio, Väinö (1891–1945). Kansallisbiografia 20.8.1999. Päivitetty 26.7.2016.
Sariola, Petri: Orest Bodalew - suomalaisen pianotaiteen outsider. Nettiartikkeli. Amfion 17.8.2016.
OP Ryhmän Taidesäätiö
Schönberg, Kalle: Venäläismedia: Putinin uusi datsha on vanha suomalainen jugend-kartano Viipurin lähellä. Yle Uutiset 24.8.2017.
Tampereen ammattikorkeakoulu (TAMK): VirtuaaliViipuri
Teatterimuseo: Tunteita ja eleganssia. Eino Partasen teatterivalokuvia 1930-luvun Viipurista. Työryhmä Pentti Paavolainen, Aila Teräväinen, Irina Fialkina, Sirpa Nygren.
Radio-ohjelmat
Tämä on semmoinen ammatti, ettei sitä täysin opi. Syksyn taiteilija Heimo Haitto soittaa kertoo työstään. Haastattelijana Eeva Hirvensalo. Yle 1979.
Vaito Haitto muistelee veljeään Heimo Haittoa. Toimittajana Outi Paananen. Narrin aamulaulu, Yle 2018.
Kirjallisuutta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva. Karelia Noir I. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2015.
Porvali, Mikko: Veri ei vaikene. Karelia Noir II. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2016.
Porvali, Mikko: Kadonneen kaupungin varjo. Karelia Noir III. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2018.
