Hyppää pääsisältöön

Lehtimies Leppo tutustuu kieltolain ja teekutsujen kulttuurikaupunkiin – Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939

Dolly-näytelmä Viipurin Työväen Teatterissa 1920-luvun lopulla.
Jos mieleni halasi nautintoa, oli minun viisain lähteä vanhaan intiimiin Työväen Teatteriin, Karjalan Jaakko Leppo totesi Eino Jurkan saatua potkut Viipurin Näyttämöltä. Santa Tuomi ja Onni Veijonen Työväen Teatterin Dollyssa. Dolly-näytelmä Viipurin Työväen Teatterissa 1920-luvun lopulla. Kuva: Museoviraston historian kuvakokoelma Viipurin Työväen Teatteri

Syyskuussa 1927 maakunnan valtalehti Karjala sai uuden toimittajan. Nuori ja virkeä Jaakko Leppo tuli Viipuriin ja ryhtyi oitis ottamaan selvää kaupungin kulttuuririennoista ja seurapiireistä.

Viipurin rautatieasema.
Väentungosta Viipurin asemalaiturilla. Juna toi lehtimies Jaakko Lepon Mikkelistä Viipuriin syyskuussa 1927. Viipurin rautatieasema. Kuva: Museoviraston historian kuvakokoelma Viipuri

Nuori sanomalehtimies Jaakko Leppo tuli Viipuriin Karjala-lehden ulkomaantoimittajaksi syyskuussa 1927. Leppo oli opiskellut yliopistossa kieliä ja historiaa. Hän oli ehtinyt matkustella Euroopassa, käydä Lontoossa, Pariisissa ja eri puolilla Saksaa ja kirjoittaa taide- ja kirjallisuusarvosteluja Ylioppilaslehteen.

Leppo oli viettänyt edellisen kesän entisessä kotikaupungissaan Mikkelissä Mikkelin Sanomien kesätoimittajana. Hän oli soittanut viulua ja selloa koulupoikana Lenni Linnalan johdolla, ja päässyt ylioppilaaksi Mikkelin suomalaisesta yhteiskoulusta 1922.

Eka Karppasen piirros Karjala-lehden toimittajasta Jaakko Leposta 1920-luvulla.
Viipurilaisen pilapiirtäjän Eka Karppasen näkemys lehtimies Jaakko Leposta. Eka Karppasen piirros Karjala-lehden toimittajasta Jaakko Leposta 1920-luvulla. Kuva: Eka Karppanen: Nuorukaisena Knut Possen jäljillä Jaakko Leppo
Väliotsikko: Karjala-lehti kuohujen keskellä
Väliotsikko: Karjala-lehti kuohujen keskellä kuvitus

Vuonna 1904 perustettu Karjala oli alun perin nuorsuomalainen sanomalehti. Itsenäistymisen jälkeen Karjalasta oli tullut Kokoomuksen äänenkannattaja. Karjala oli 1920-luvulla Suomen suurin Helsingin ulkopuolella ilmestyvä maakuntalehti, ja Lepon aloittaessa toimittajana syksyllä 1927 sen päätoimittaja oli tohtori Onni J. Brummer.

– Noina 1930-luvun pulakauden vaihtelevina vuosina kohosi kunnioitukseni Brummeria kohtaan jatkuvasti. Hän oli aikanaan omaksunut konservatiivisen demokratian periaatteet ja viitoittanut niiden mukaan tiensä. Näistä pääsuuntaviivoista hän ei milloinkaan poikennut, Jaakko Leppo on muistellut myöhemmin.

Kokoomus-puolueen kommunismin vastaisuus oli johtanut 1929 lapuanliikkeen syntyyn. Lapuanliike saavutti tavoitteensa, kommunistien toiminta kiellettiin Suomessa syksyllä 1930. Tämän jälkeen liike radikalisoitui ja ryhtyi muun muassa laittomiin muilutuksiin.

– Kokoomuspuolue kuohui, fasistiset ja kansallissosialistiset ideologiat myllersivät kaikkialla maailmassa niin ikään ja oikeistopuolueista etsittiin niille hedelmällistä maaperää.

Lapuanliikkeen toiminta päättyi Mäntsälän kapinaan helmi-maaliskuussa 1932. Liike piti kokoomusta kuitenkin otteessaan aina Isänmaallisen Kansanliikkeen perustamiseen kesäkuussa 1932. IKL jatkoi lapuanliikeen toimintaa, mutta laillisuuden rajoissa.

– Kun kokoomuksen johtoportaassa alettiin kallistua sinne päin, Brummer piti suoran linjansa. Maan lehdistä Karjala seurasi vanhoja suuntaviivoja ja jonkin aikaa Brummer oli aivan yksin. Hän pääsi lopulta voittajaksi ja horjahtaneet palasivat hänen luoksensa, Leppo on muistellut.

Lapualaishenkinen oikeistolaisuus sai voimaa Hitlerin valtaannoususta Saksassa. Yksityisesti Onni Brummer piti Hitleriä barbaarisena nousukkaana, mutta päätoimittajana hän otti Hitlerin Saksaan varovaisen asenteen.

Karjalan talo Viipurissa 1930-luvulla.
Keisari Aleksanteri II:n mukaan nimetty Aleksanterinkatu muutti vuonna 1929 nimensä Karjalankaduksi. Saman vuoden syksyllä Karjalankadulle valmistui Karjala-talo, jossa toimivat sanomalehti Karjala, Karjalan Kirjapaino Oy, hotelli Knut Posse, Colombia-kahvila ja valokuvaaja Eino Partasen valokuvausliike Helios. Karjalan talo Viipurissa 1930-luvulla. Kuva: Jalmari Lankinen / Lappeenrannan museot Viipuri
Väliotsikko: Musiikkiarvostelijoita ja hampaankoloja
Väliotsikko: Musiikkiarvostelijoita ja hampaankoloja kuvitus

Jaakko Leppo sai nähdä, kuinka päätoimittaja Brummer seisoi järkähtämättömästi myös lehtensä musiikkiarvostelijoiden takana. Viipurilaisilla kuoroilla oli tapana vaatia konserttiarvostelun oikovedos luettavakseen jo konserttia seuranneeseen karonkkaan. Arvostelut julkaistiin yleensä seuraavan päivän lehdessä.

– Jos arvostelu ei ollut kiittävä, seurasi monenlaisia yrityksiä arvostelijan ojentamiseksi. Karjalan päätoimittajan Brummerin luonteen vahvuutta todistaa se, että hän ei milloinkaan ulkopuolisesta yllytyksestä asettunut musiikin arvostelijaa vastustamaan.

Yksi Karjalan pitkäaikaisista musiikkiarvostelijoista oli Pietari-Paavalin ruotsalais-saksalaisen kirkon urkuri Theodor Björklund. Hän toimi myös Boris Sirobin Musiikkiopiston ja Emil Sivorin Kirkkomusiikkiopiston teorian opettajana. Björklund esiintyi kuoronjohtajana, hän johti 1920 perustettua Karjalan Laulua, jota pidettiin kilpailijana perinteiselle Viipurin Lauluveikoille. Myöhemmin Björklund siirtyi itse Lauluveikkojen johtajaksi.

Viipurin Lauluveikkojen kuoronjohtaja Theodor Björklund Euroopan kiertueella keväällä 1939.
Kuoronjohtaja Theodor Björklund vei Viipurin Lauluveikot keväällä 1939 pitkälle ulkomaankiertueelle Riikaan, Budapestiin ja Berliiniin. Viipurin Lauluveikkojen kuoronjohtaja Theodor Björklund Euroopan kiertueella keväällä 1939. Kuva: Viipurin Lauluveikot Viipurin Lauluveikot

– Tuotti vain vaikeuksia saada sopivaa arvostelijaa silloin, kun Björklund johti konserttia, sillä kilpailijoilla saattoi olla asiallistakin sanomista hampaankolossa. Ja niin säilyi pienoinen kiista vuodesta vuoteen yhtyeitten kesken, Jaakko Leppo on kertonut.

Väliotsikko: Kulttuuritoimittaja Viljo Kojo
Väliotsikko: Kulttuuritoimittaja Viljo Kojo kuvitus

Karjalan toimituksessa Jaakko Leppo tutustui kulttuuritoimittaja Viljo Kojoon. Kojo toimi lehden teatteri-, kirjallisuus- ja kuvataidearvostelijana, pakinoi, hoiti sunnuntaisivut ja toimitti lisäksi pilalehti Ampiaista.

Karjala-lehden kulttuuritoimittaja Viljo Kojo.
Viipurin "ainoa täysin pätevä teatterintuntija", Karjalan kriitikko Viljo Kojo. Karjala-lehden kulttuuritoimittaja Viljo Kojo. Kuva: Museovirasto - Musketti Viljo Kojo

Karjalankannaksen Kaukolassa 1891 syntynyt Viljo Kojo oli itsekin kirjailija ja kuvataiteilija. Taidemaalarina hän oli kuulunut 1917–1924 toimineeseen ekspressionistiseen Marraskuun ryhmään yhdessä Tyko Sallisen, Juho Rissasen, Marcus Collinin, Juho Mäkelän ja Alvar Cawénin kanssa.

Kojo oli ollut marraskuulaisten äänekäs, teräväkielinen edustaja sanomalehtiin päin. Hän otti kantaa erityisesti modernin taiteen vastaanottoon. Kojo oli julkaissut tositapahtumiin pohjaavat boheemiromaanit Suruttomain seurakunnan 1921 ja Kiusauksesta kirkkauteen 1922.

Jaakko Leppo ihaili Viljo Kojoa Viipurin ainoana ”täysin pätevänä teatterintuntijana”. Kojon seurassa uusi nuori toimittaja pääsi tutustumaan viipurilaiseen teatterimaailmaan.

Väliotsikko: Teatterikaupunki Viipuri
Väliotsikko: Teatterikaupunki Viipuri kuvitus

Viipurin kulttuuriväki oli kiinnostunut musiikista, kirjallisuudesta, kuvataiteista ja arkkitehtuurista, mutta ennenkaikea se harrasti teatteria.

– Tuskin oli eroa katsomon ja näyttämön välillä. Nämä ihannekatsojat antoivat oman vastauksensa jokaiseen vuorosanaan, he hymyilivät, suuttuivat, masentuivat, rakastuivat silmin nähtävästi ja korvin kuultavasti. Katsomo oli kuin järvenpinta, jota näyttämöltä tulevat sanat koskettivat kuin tuulenhenkäykset. Tämä korkeataiteellinen kyky vastata silmänräpäyksessä jokaiseen sanaan auliilla tunneväreilyllä on aivan harvinainen, melkein uskomaton. Se, joka ei ole nähnyt ja kuullut tällaista näyttämön ja katsomon “yhteisnäyttelemistä”, ei tiedä, mitä teatteri-ilta voi olla. Ei ole ihme, että sellainen teatteriyleisö on kasvattanut ihmeherkkiä näyttelijöitä, kirjailija Kersti Bergroth on kuvannut kotikaupunkinsa teatteriyleisöä.

Teatterikuja ja Teatteritalo 1920-luvulla.
Teatteritalo Teatterikujan varrella. Kujan päässä näkyy Pietari-Paavalin ruotsalais-saksalainen kirkko. Teatterikuja ja Teatteritalo 1920-luvulla. Kuva: Mauno Oksala / Lappeenrannan museot Viipuri

Viipuri oli Suomen tärkeimpiä teatterikaupunkeja – ellei tärkein. Näyttelijäpiireissä tiedettiin, että viipurilaisyleisö oli innostunutta ja asiantuntevaa, ja että Viipurissa näyttelijät olivat juhlittuja tähtiä. Viipurilaisen yleisön maku oli myös erittäin vaativa. Odotettiin musiikillista osaamista ja näyttävyyttä, kyllästyttiin helposti, jos esitykset eivät olleet tarpeeksi viihdyttäviä. Operettidiivojen piti olla todella hienoja ja elegantteja, ja loisto tuli näyttelijöille kalliiksi, sillä he joutuivat kustantamaan pukunsa itse.

Mustalaisruhtinatar-operetti Viipurin Kaupunginteatterissa 1933.
Emmerich Kálmánin operetti Mustalaisruhtinatar Viipurin Kaupunginteatterissa 1933. Mustalaisruhtinatar-operetti Viipurin Kaupunginteatterissa 1933. Kuva: Etelä-Karjalan museo. Viipuri
Väliotsikko: Juho Lallukan velvoittava perintö
Väliotsikko: Juho Lallukan velvoittava perintö kuvitus

Vuonna 1913 kuollut kauppaneuvos Juho Lallukka oli jättänyt viipurilaisille liikemiehille velvoittavan perinnön, rakkauden teatteriin. Liikemiehet lahjoittivat lempinäyttelijöilleen koruja ja arvoesineitä. Varsinkin viipurinjuutalaiset kauppiaat olivat teatterin asiantuntijoita ja avokätisiä lahjoittajia. Teatteri antoi näyttelijälle talon käyttöön nk. lahjanäytäntöä varten. Esityksen päätteeksi näyttämölle tulvi kukkien lisäksi hopeaa ja kristallia. Pienipalkkaisten näyttelijöiden arjessa arvokkaat lahjat vaihtuivat pian käteiseksi rahaksi.

Viipurilaisia teatterilaisia ja leipomoyrittäjä Alfred Pursiainen.
Iloiset teatterilaiset johtokunnan jäsen M.A. Vilska, näyttelijät Arvi Tuomi (tupakka), Kerttu Salmi, Tuovi Hirvisuo, Aina Osa, Aino-Inkeri Notkola ja vakava mesenaatti leipomoyrittäjä Alfred Pursiainen. Viipurilaisia teatterilaisia ja leipomoyrittäjä Alfred Pursiainen. Kuva: Jaakko Lepon teoksesta Viipurilaisia Viipuri
Kahvila-konditoria Pursiaisen lehtimainos.
Kahvila-konditoria Pursiaisen lehtimainos. kuvitus

Kun näyttelijä ilmestyi ravintolaan, hänen ympärilleen kerääntyi mesenaatteja, jotka halusivat tarjota hänelle illan. Oliko mesenaateilla taka-ajatuksia? Kyllä, jos toimittaja Jaakko Leppoa on uskominen.

– En tiedä häikäilemättömämpiä olentoja kuin teatterin diivat! Eräät hyvät ystäväni olivat kutsuneet Tuovi Hirvisuon ja Aune Hämäläisen Lehtovaaraan juomaan samppanjaa. Kun ystäväni sitten saattoivat heidät kotiinsa, he sanoivat ainoastaan: ”Hyvää yötä!”

Kollaasi lehtileikkeistä ja valokuvista.
Kollaasi lehtileikkeistä ja valokuvista. kuvitus

Ravintola Espilän omistajapariskunta Pekka ja Anna Toropainen tarjosi jokaisen ensi-illan jälkeen näyttelijöille ilmaisen illallisen. Lähipöytiin ahtautui ravintolayleisöä katselemaan juhlivia näyttelijöitä. Ensi-iltoja oli ainakin joka kolmas viikko, sillä näytelmät eivät kestäneet ohjelmistossa kauaa. Kymmenen esityskertaa oli jo näytelmälle hyvä saavutus.

Väliotsikko: Boheemielämää kieltolain aikaan
Väliotsikko: Boheemielämää kieltolain aikaan kuvitus

Elämä näyttelijänä Viipurissa oli ihanaa ja vaarallista. Kaupungin ravintolat olivat täynnä teatterilaisia, jotka harva se ilta istuivat juomassa kovaa teetä ja parantamassa maailmaa. Kieltolaki ei estänyt alkoholin nauttimista.

– Alkoholinkäyttö oli silloin vielä varsin yleistä näyttelijöiden keskuudessa – työnkin aikana. Ajan käsityksen mukaan boheeminen elämäntapa myönteisine ja kielteisine puolineen kuului taiteilijoille. Ainoastaan hyvin räikeissä tapauksissa annettiin sakkoja tai rangaistiin muulla tavoin, Viipurin Näyttämön ihailtu primadonna Eine Laine on muistellut.

Kollaasi lehtileikkeistä ja valokuvista.
Kollaasi lehtileikkeistä ja valokuvista. kuvitus
Väliotsikko: Viipurissa Suomen parhaat näyttelijät
Väliotsikko: Viipurissa Suomen parhaat näyttelijät kuvitus

Jaakko Leppo pani merkille, että kaikkein eniten Viipurin teatterilaisista Viljo Kojo arvosti Eino Jurkkaa. Jurkka oli Kojon mielestä ”täysipainoinen taiteilija, suuri näyttelijä ja mainio ohjaaja”.

Eino ja Emmi Jurkka olivat tulleet näyttelijöiksi Viipurin Näyttämölle 1924. Seuraavana vuonna Einosta oli tehty teatterinjohtaja.

Eino Jurkka oli Tulenkantajien hengenheimolainen, myös hän halusi avata ikkunat Eurooppaan. Jurkka viihtyi suurkaupungeissa ja matkusteli Pariisissa ja Berliinissä yhdessä näyttelijätovereittensa Aku Korhosen ja Uuno Laakson kanssa.

Berliinissä Jurkka oli perehtynyt ekspressionistiseen teatteriin, mutta piti suuntausta liian raskaana suomalaiselle näyttämölle, ja loi oman ekspressionistisen tyylinsä. Teatterinjohtajana hän tasapainoili taiteellisen ja viihteellisen ohjelmiston välillä. Hänen kaudellaan puolet Viipurin Näyttämön ohjelmistosta oli operetteja ja laulunäytelmiä.

Eino Jurkka Viipurin Näyttämöllä huvinäytelmässä Housut 1920-luvulla.
Runar Idefelt, Joel Rinne, Eino Jurkka ja tuntematon naisnäyttelijä Viipurin Näyttämöllä huvinäytelmässä Housut. Eino Jurkka Viipurin Näyttämöllä huvinäytelmässä Housut 1920-luvulla. Eino Jurkka

Eino Jurkka rakensi teatterinsa nimekkään, ammattitaitoisen henkilökunnan varaan ja onnistui houkuttelemaan Viipuriin tunnettuja näyttelijöitä. Syksyllä 1926 Viipurin Näyttämön näyttelijäkuntaan kuuluivat muun muassa Joel Rinne, Aku Korhonen – joka palasi Viipuriin Suomen Kansallisteatterista – Uuno Laakso, Ilmari Peitsalo, Arvi Tuomi – joka oli Emmi Jurkan veli – Rakel Laakso, Ranghild Peitsalo, Elli Ranta ja Emmi Jurkka. Kapellimestariksi Eino Jurkka kiinnitti nuoren musiikin maisterin, modernistisäveltäjä Sulho Rannan. Seurasi Viipurin Näyttämön mielenkiintoisin ja elävin ajanjakso, Eino Jurkan kausi 1925-1928.

Väliotsikko: Eino Jurkka poistuu valkoisella hevosella
Väliotsikko: Eino Jurkka poistuu valkoisella hevosella kuvitus

Eino Jurkka oli älykäs, voimakas, suorapuheinen ja temperamenttinen taiteilija.

– Voimakkaana ja hallitsevana hänen oli tietysti vaikea sietää keskinkertaisuuksia ympärillään, mikä aiheutti joskus hankaluuksia ihmissuhteissa ja työnteossa. Loistava näyttelijä ja ohjaaja hän ehdottomasti oli, sen myönsivät useimmat vastustajatkin, Emmi Jurkka muisteli myöhemmin Viipurin aikaa ja entistä aviomiestään.

Yhdessä Eino ja Emmi olivat alkuvoimainen, kursailematon ja lennokkaan hurja taiteilijapari. Toimittaja Lepon korviin kantautui huhuja, että Viipurin sovinnaisissa piireissä Eino Jurkka herätti närkästystä.

– Vanhat avustajakuntaan kuuluvat näyttelijät samoin kuin katsomon arvovaltaiset primadonnat olivat jossakin määrin kiusaantuneita hänen luonnonvaraisesta taiteellisuudestaan.

Eino Jurkka Viipurin Näyttämöllä Tolstoin näytelmässä Elävä ruumis 1920-luvulla.
Eino Jurkka Leo Tolstoin Elävän ruumiin Fedjana. Eino Jurkka Viipurin Näyttämöllä Tolstoin näytelmässä Elävä ruumis 1920-luvulla. Eino Jurkka

Syksyllä 1928 Viipurin Näyttämön johtokunta alkoi saada nimettömiä kirjeitä; Eino Jurkasta haluttiin päästä eroon. Ehdotettiin jopa Näyttämön muuttamista harrastajateatteriksi, jotta kaupungin omat harrastajanäyttelijät saisivat tilaisuuden päästä näyttelemään. Kaupungissa kiersi adressi, johon kerättiin Jurkkaa vastustavia nimiä.

Kevään 1928 jälkeen Jurkat lähtivät pois Viipurista. Ennen lähtöään Eino Jurkka juhli 15-vuotistaiteilijajuhlaansa Oscar Nedbalin operetissa Puolalaista verta. Hän näytteli kreivi Zarembaa ja ratsasti näyttämölle oikealla valkoisella hevosella.

Väliotsikko: Porvari johtaa Työväen Teatteria
Väliotsikko: Porvari johtaa Työväen Teatteria kuvitus
Viipurin Näyttämön näyttelijä Arvi Tuomi 1920-luvulla.
Näyttelijä ja teatterinjohtaja Arvi Tuomi. Viipurin Näyttämön näyttelijä Arvi Tuomi 1920-luvulla. Kuva: Lappeenrannan museot Arvi Tuomi

Eino Jurkan lähdön jälkeen Jaakko Leppo menetti mielenkiintonsa Viipurin Näyttämöön.

– Jos mieleni halasi nautintoa, oli minun viisain lähteä vanhaan intiimiin Työväen Teatteriin. Laitoksen johtajana toimi silloin Viipurin Näyttämöltä sinne siirtynyt Arvi Tuomi.

Emmi Jurkan veli Arvi Tuomi, jonka lanko Eino Jurkka oli houkutellut Viipuriin, oli valittu Viipurin Työväen Teatterin johtajaksi. Jos Jaakko Leppo kuvaili Työväen Teatteria vanhaksi ja intiimiksi, teatterinjohtaja Tuomen tytärestä Liisasta talo oli kolea, huonokuntoinen röttelö ja vilisi rottia.

Arvi Tuomessa ei ollut jälkeäkään sisarensa Emmin boheemisuudesta. Tuomi oli porvarillinen herra, joka ihaili Mannerheimia ja jääkäreitä ja kannatti valkoisia – mikä ei estänyt häntä ryhtymästä Työväen Teatterin johtajaksi.

Dolly-näytelmä Viipurin Työväen Teatterissa 1920-luvun lopulla.
Santa Tuomi ja Onni Veijonen Viipurin Työväen Teatterin näytelmässä Dolly 1920-luvun lopulla. Santa Tuomi oli teatterinjohtaja Arvi Tuomen puoliso. Perheen lapsista, Raulista ja Liisasta tuli myös tunnettuja näyttelijöitä. Dolly-näytelmä Viipurin Työväen Teatterissa 1920-luvun lopulla. Kuva: Museoviraston historian kuvakokoelma Viipurin Työväen Teatteri

Kun Jaakko Leppo keväällä 1928 teki matkan Pariisiin, törmäsi hän siellä kadulla sattumalta Arvi Tuomeen. Viipurilainen teatterinjohtaja oli tullut ottamaan selvää eurooppalaisen teatterin uusimmista virtauksista.

Pilapiirros kapellimestari Mikko von Deringeristä 1930-luvulla Viipurissa.
Mikko von Deringer (1904–1981) kuului Baltiasta Pietarin kautta Viipuriin muuttaneeseen saksalaiseen sukuun. Hän oli yksi Viipurin Musiikkiopiston lahjakkaista pianisteista, joka suoritettuaan opiston loppututkinnon 1924 jatkoi opintojaan Wienissä 1926–1929. Von Deringerin palattua 1929 kotikaupunkiinsa Arvi Tuomi kiinnitti hänet Viipurin Työväen Teatterin kapellimestariksi. Vuonna 1933 Työväen Teatteri ja Viipurin Näyttämö yhdistettin Kaupunginteatteriksi ja von Deringer työskenteli sen kapellimestarina aina talvisodan syttymiseen 1939. Sodan jälkeen Mikko von Deringer työskenteli Yleisradiossa mm. sekakuoro Peipposten johtajana. Pilapiirros kapellimestari Mikko von Deringeristä 1930-luvulla Viipurissa. Kuva: Eka Karppanen: Nuorukaisena Knut Possen jäljillä Mikko von Deringer
Väliotsikko: Vanha Teatteritalo
Väliotsikko: Vanha Teatteritalo kuvitus

Viipurin vuonna 1832 valmistuneessa Teatteritalossa Seurahuoneen ja Raatihuoneen vieressä oli esityksiä lähes vuoden jokaisena iltana. Sen lisäksi, että teatteritalossa toimi Viipurin Näyttämö, siellä kävi paljon vierailijoita, muita kaupunginteattereita, kiertuenäytäntöjä ja oman kaupungin harrastajanäyttämöitä.

Viipurin 1832 rakennettu teatteritalo.
Anders Fredrik Granstedin 1932 suunnittelema Viipurin Teatteritalo. Sama arkkitehti suunnitteli naapuriin Seurahuoneen. Viipurin 1832 rakennettu teatteritalo. Kuva: Roos / Lappeenrannan museot Viipuri

Huhtikuussa 1922 Viipurin Näyttämö esitti Teatteritalossa jopa oopperan, Puccinin Toscan. Solistit tenori Wäinö Sola, baritoni Eino Rautavaara ja sopraano Arvida Eerola tulivat Helsingistä. Viipurissa asuva englantilainen viulutaiteilija Charles HenkeToivo Saarenpään Suomalaisen Konsertti-Orkesterin kiitetty konserttimestari – johti tilapäisistä soittajista haalittua orkesteria. Esityksiä järjestettiin vain kaksi, mutta vastaanotto oli innostunut.

Viipurin Näyttämön Toscan on täytynyt olla innostava heräte Musiikkiopiston johtajalle Boris Sirobille. Oopperaesitys, jos mikä, tarjosi yleisölle voimakkaan elämyksen ja esitteli samalla sitä työtä, mitä opistossa tehtiin. Vei kuitenkin vielä viisi vuotta, ennen kuin oltiin valmiita panemaan pystyyn ensimmäinen oopperaesitys Musiikkiopiston omin voimin.

Väliotsikko: Musiikkiopisto ryhtyy oopperataloksi
Väliotsikko: Musiikkiopisto ryhtyy oopperataloksi kuvitus

Huhtikuussa 1927 yhdeksänvuotias Kalevi Tilli jännitti äitinsä Elli Tillin vieressä Teatteritalon täpötäydessä katsomossa. Viipurin Musiikkiopisto järjesti ensimmäisen oopperaesityksensä, Gounod’n Faustin.

Boris Sirob johti Musiikkiopiston kamariorkesteria. Margaretana esiintyi opiston oma kasvatti sopraano Karin Ehder, jonka uran oli määrä jatkua seuraavana syksynä Suomalaisessa Oopperassa Helsingissä. Faustiksi oli saatu tenori Wäinö Sola ja Mefistoksi bassobaritoni Yrjö Somersalmi, molemmat Helsingistä. Kuoroon oli kerätty opiston lauluoppilaiden lisäksi laulajia Agricolan kirkkokuorosta, Karjalan Laulusta ja Viipurin Lauluveikoista.

Musiikkiopiston ensimmäinen oopperaesitys oli suuri menestys, kaikki kolme näytöstä olivat täynnä yleisöä. Esityksistä ja iltamista saatiin voittoa 30 000 markkaa, jotka ohjattiin Musiikkiopiston omakotirahastoon, opiston omaa toimitaloa varten.

Gounod'n ooppera Faust Viipurin Musiikkiopiston esityksenä 1927.
Musiikkiopiston Gounod'n Faust Teatteritalossa. Istumassa tenori Wäinö Sola ja kapellimestari Boris Sirob. Sirobin takana hänen kälynsä Ellen Kari. Gounod'n ooppera Faust Viipurin Musiikkiopiston esityksenä 1927. Kuva: Lahden konservatorion arkisto Boris Sirpo

Seuraavana keväällä 1928 oli vuorossa von Flotowin ooppera Martha. Boris Sirob oli jälleen puikoissa, ja Wäinö Solaa lukuun ottamatta rooleissa esiintyivät Musiikkiopiston oppilaat. Martha oli valittu esitettäväksi sen lukuisten ensemble-kohtaustensa vuoksi. Opistoon perustettu oopperaluokka pääsi näyttämään osaamistaan.

Oopperaorkesteri koostui yleensä opiston oppilaista, mutta toisinaan esityksiä avusti 1929 uudelleen toimintansa aloittanut Viipurin Musiikin Ystävien Orkesteri. Viulisti Sulo Aro on muistellut, että työtä tehtiin urakalla ja joskus öisinkin. Johtaja Sirpon rouvalla Gretalla oli tapana tuoda pyykkikorilla voileipiä harjoituksiin.

Esityksiä oli kaksi, ja iltamien ja arpajaisten tuloksena omakotirahastoon kertyi 140 000 markkaa.

Viipurin kaupunginteatterin pohjakuva.
Viipurin Teatteritalon pohjapiirroksessa on mukana orkesterimonttu. Viipurin kaupunginteatterin pohjakuva. Viipuri

Keväällä 1930 Musiikkiopiston oopperaluokka esitti Verdin La Traviatan. Huhtikuussa 1931 oli vuorossa Puccinin Madame Butterfly. Boris Sirob johti, operettidiiva Elli Ranta Viipurin Näyttämöltä – säveltäjä Sulho Rannan puoliso – oli Cio-Cio-San ja Wäinö Sola vieraili Pinkertonina.

Leevi Madetojan ooppera Pohjalaisia Viipurin Musiikkiopiston esityksenä 1933.
Leevi Madetojan ooppera Pohjalaisia Kaupunginteatterin ja Musiikkiopiston esityksenä 1933. Leevi Madetojan ooppera Pohjalaisia Viipurin Musiikkiopiston esityksenä 1933. Kuva: Etelä-Karjalan museo. Viipuri

Keväällä 1933 Musiikkiopisto ja Kaupunginteatteri esittivät yhdessä Sirobin johdolla Leevi Madetojan oopperan Pohjalaisia. Ohjaus oli Boriksen ystävän, Kaupunginteatterin johtajan Arvi Tuomen.

A.J. Tenkasen Lean kantaesitys keväällä 1934 oli Musiikkiopiston viimeinen oopperaponnistus. Uuden suomalaisen oopperan kantaesitystä pidettiin Viipurissa merkkitapauksena. Edellisestä kotimaisesta kantaesityksestä, Oskar Merikannon Pohjan neidistä oli kulunut jo 26 vuotta.

Tenkasen Lean solistina lauloi muun muassa Kirkkomusiikkiopistossa Oiva Soinin johdolla opiskeleva Sulo Saarits. Lean harjoituksissa Boris Sirob ohjeisti kuoroa:

– Laulake lirillisesti, mutta ei lioitellusti!

Väliotsikko: Jazz haastaa klassisen
Väliotsikko: Jazz haastaa klassisen kuvitus
Pyöreän tornin ravintola.
”Pyöreän tornin pimeään porrashuoneeseen kantautui juhlasalista aivan merkillistä soittoa. Villiä ja vauhdikasta, kuin pillastunutta ragtimea tai pikemmin jotakin sellaista, mitä musiikkeri ei ollut koskaan ennen kuullut edes unissaan", Anna Kortelainen kirjoittaa romaanissaan Ei kenenkään maassa. "Ne huutelivat väliin kimeällä äänellä neekerimusiikista ja bolshevikkimölystä ja yleisestä turmeluksesta ja pälyilivät ympärilleen, joko näkyisi niitä synnillisen musiikin paikalle houkuttelemia huonoja naisia. Sitten varoituksen sana kiersi ja nuoriso älysi tulla paikalle." Päivisin 1500-luvun tykkitorniin 1923 avatussa ravintolassa Pyöreässä tornissa lounastettiin sivistyneesti. Pyöreän tornin ravintola. Kuva: Helios / Lappeenrannan museot Viipuri
Kollaasi lehtileikkeistä ja valokuvista.
Kollaasi lehtileikkeistä ja valokuvista. kuvitus

Kun Jaakko Leppo palasi myöhään illalla sanomalehti Karjalan toimituksesta ja ohitti Pyöreän tornin, hänen korviinsa kantautui rytmikästä musiikkia. Kauppatorin laidalla seisova 1500-luvun tykkitorni oli saanut rapistua varastona pitkään, kunnes 1923 arkkitehti Uno Ullbergin aloitteesta siitä remontoitiin ravintola. Vuosikymmenen loppuun mennessä Pyöreästä tornista oli tullut jazzravintola, jossa esiintyivät tunnetut jazzorkesterit, muun muassa helsinkiläinen Flapper’s Dance Band laulusolistinaan Eugen Malmsten.

Näköala kauppatorille Pyöreästä tornista 1930-luvulla.
Näkymä kauppatorille Pyöreästä tornista. Näköala kauppatorille Pyöreästä tornista 1930-luvulla. Kuva: Lappeenrannan museot Viipuri

Linnoituksen kaupunginosan kapeat kadut houkuttelivat Jaakko Lepon aina silloin tällöin iltakävelylle. Seuranaan hänellä oli usein viulisti Eero Selin, jonka kanssa Leppo vaihtoi ajatuksia muun muassa sanomalehtien musiikkiarvosteluista.

Aina silloin tällöin herrojen keskustelun keskeytti jostain talosta kantautuva ”tahmea lemmenvalssi” tai tango, jonka soitti saksofoni, banjo tai harmonikka. – Populaarimusiikki oli tullut Viipuriin.

Mies kävelee Karjala-talon edessä 1930-luvulla.
Lehtimies Leppo matkalla Karjalan toimitukseen? Maan toiseksi suurimman maakuntalehden Karjalan toimitus sijaitsi Karjalankadulle 1929 rakennetussa Karjala-talossa. Mies kävelee Karjala-talon edessä 1930-luvulla. Viipuri

Jos Jaakko Leppo oli palaamassa töistä poikamiesboksiinsa hyvin myöhään, törmäsi hän Torkkelin- ja Karjalankatujen risteyksessä Makkara-Mattiin, hyväntuuliseen yömakkaroiden myyjään.

Väliotsikko: Viulu-Wahl
Väliotsikko: Viulu-Wahl kuvitus

Silloin kun Jaakko Leppo lähti iltakävelylle yksin, hänellä oli tapana pysähtyä Linnankadun ja Vesiportinkadun risteykseen. Sieltä hän tiiraili kulmatalon toisen kerroksen ikkunoista näkyviä viuluja.

Kaksikerroksinen kulmatalo oli keisarinna Katariina II ajalta. Parvekkeiden taotuissa, koristeellisissa rautakaiteissa oli B-kirjain, sillä talon oli rakennuttanut viipurilainen kauppias Bartram. Taloa oli jo pitkään isännöinyt Wahlin suku ja nyt siinä asui puutavara-alan suurliikemies, kauppaneuvos Harry Wahl.

– Siell’ assuu viulu-Wahl, viipurilaiset selittivät.

Wahlin talo Viipurin Linnankadulla.
Kauppaneuvos Harry Wahlin koti Linnankadulla. Wahlin talo Viipurin Linnankadulla. Kuva: Jalmari Lankisen valokuva-arkisto. Viipuri

Soitinkeräilijä Harry Wahl oli syrjäänvetäytyvä persoona. Niiden kymmenen vuoden aikana, jotka Leppo oli toimittajana Viipurissa, hän onnistui tapaamaan Wahlin vain kahdesti. Pahantahtoiset epäilivät, että Wahl piilotteli arvoviulujaan verotuksellisista syistä. Lepolla oli asiasta toinen käsitys. Hän oli kuullut, että Wahl oli antanut viulujaan lahjakkaitten nuorten käyttöön, ja että sellisti Väinö Raitamaa tarkisti lainasoittimet kerran viikossa.

Väliotsikko: Musiikkipiirit teekutsuilla
Väliotsikko: Musiikkipiirit teekutsuilla kuvitus

Jaakko Lepon läheisiä työkavereita Karjalan kulttuuritoimituksessa oli Viljo Kojon ohella valokuvaaja Ilmari Raekallio. Tutustuttaakseen Lepon viipurilaisiin musiikkipiireihin Raekallio kutsui tämän vanhempiensa luokse teelle. Kieltolain aikaan teekutsut olivat Viipurissa erittäin suosittu seurustelumuoto. Köyhäinhoidontarkastaja Johannes Raekallion ja hänen laulunopettajapuolisonsa Dagmar Hagelberg-Raekallion kodin ihmisvilinässä uusi toimittaja tutustui sekä Viipurin vanhaan musiikkiaristokratiaan että Musiikkiopiston omiin nuoriin kasvatteihin.

Ilmari Raekallion äiti oli tehnyt kansainvälisen uran konserttilaulajattarena. Ura oli jo takana, mutta Musiikkiopiston johtaja Boris Sirob oli onnistunut houkuttelemaan Dagmar Hagelberg-Raekallion laulunopettajaksi opistoonsa. Teekutsuilla Leppo pani merkille, että Viipurin musiikkielämä oli hyvin kansainvälistä ja että kaiken kansainvälisyyden keskellä Dagmar Hagelberg-Raekallio edusti ”topeliaanis-kansallista henkeä”.

Boris Sirob, vuodesta 1935 Sirpo 1920-luvulla.
Viipurin 1920- ja 1930-lukujen keskeisin muusikko Boris Sirob. Boris Sirob, vuodesta 1935 Sirpo 1920-luvulla. Kuva: Lahden konservatorion arkisto Boris Sirpo

Alkutalvesta 1928 lehtimies Leppo esiteltiin vihdoin henkilölle, josta hän oli ehtinyt kuulla jo paljon; Viipurin 1920- ja 1930-lukujen keskeisimmälle muusikolle, Boris Sirobille.

Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939 jatkuu! Lue seuraavaksi kuinka lehtimies Leppo sai oppia, ettei ilmaisia lounaita ole! Lue mitä tähän mennessä on tapahtunut!

Viipurin linna 1920-1930-luvuilla.
Viipurin linna 1920-1930-luvuilla. Kuva: Museoviraston historian kuvakokoelma Viipuri
Kuvitusta Viipurin musiikin menestystarinaan 1918-1939.
Kuvitusta Viipurin musiikin menestystarinaan 1918-1939. kuvitus

Lähteet

Suulliset lähteet
Aikio, Auli: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Auli Aikion puhelinhaastattelu 13.11.2019.
Hyökki, Matti: Muistoja isästä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta Anton Hyökistä. Kuoronjohtaja, professori emeritus Matti Hyökin haastattelu Helsingissä 21.2.2019.
Kari, Päivi: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Päivi Karin haastattelu Orivedellä 21.11.2019.
Ohela, Kyllikki: Muistoja isästä, säveltäjästä ja Viipurin Musiikkiopiston johtajasta Felix Krohnista. Lääketieteen tohtori Kyllikki Ohelan (o.s. Krohn) haastattelu Lappeenrannassa 25.1.2019.
Rauhala, Matti: Oppilaan muistoja Viipurin Musiikkiopistosta. Kanttori Matti Rauhala haastattelussa Lahdessa 11.9.2019.
Saarnilahti-Becker, Meri: Muistoja äidinisän veljestä, viipurinvenäläisesta pianotaiteilijasta ja pianopedagogista Sergei Kulangosta. Kouluttaja Meri Saarnilahti-Beckerin haastattelu Helsingissä 19.2.2019.
Saraste, Jukka-Pekka: Muistoja Viipurin Musiikkiopiston viulunsoitonopettajasta, viulutaiteilija Naum Levinistä. Kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen haastattelu Helsingissä 3.10.2019.
Suurpää, Matti: Muistoja äidistä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta ja viulupedagogista Irma Salmela-Suurpäästä. Kustantaja Matti Suurpään haastattelu Helsingissä 2.5.2019.
Sipilä, Aila: Muistoja vanhemmista rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta, o.s. Tillistä. Rouva Aila Sipilän o.s. Mankosen puhelinhaastattelut 5. & 7.11.2019.
Taipale, Auli: Muistoja isovanhemmista, viipurilaisesta kanttori Oskari ja rouva Elli Tillistä sekä vanhemmista, rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta o.s. Tillistä. Rouva Auli Taipaleen o.s. Mankosen haastattelu Helsingissä 6.11.2019.

Painetut lähteet
Aikalaiskirja 1934
Aho, Kalevi: Ernest Pingoud - Taiteen edistys. Esipuhe teokseen. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Bergroth, Kersti & Jääskeläinen, Lempi & Kojo, Viljo: Rakas kaupunki. Otava. Helsinki 1951.
Bodalew, Orest: Artikkeli Orest Bodalew kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia (toim. Maire Pulkkinen). Oy Fazerin musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Dahlström, Fabian: Jean Sibelius - Päiväkirja 1909-1944. Svenska litteratursällskapet i Finland. Porvoo 2015.
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula, elämäkerta. WSOY. Porvoo 1938.
Garam, Lajos: Viulun mestareita. Hellasedition. Rajamäki 1985.
Hagelberg-Raekallio, Dagmar: Kaiu Suomen laulu. Laulajattaren muistelmia. Otava. Helsinki 1934.
Haitto, Heimo: Maailmalla. Kirjayhtymä. Helsinki 1976.
Haitto, Heimo – Vastari, Eva: Viuluniekka kulkurina. Heimo Haiton vaellusvuodet Yhdysvalloissa 1965-76. Tammi. Jyväskylä 1994.
Heikkilä, Ritva (toim.): Kultaisten rantojen Kannas. Kuvauksia Terijoen maisemista ja ihmisistä. Karisto. Hämeenlinna 1986.
Heiskanen, Outi: Elohuvia. Elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Otava. Keuruu 2009.
Hirn, Sven & Lankinen, Juha: Viipuri. Suomalainen kaupunki. WSOY. Porvoo 2000.
Häyrynen, Antti: Viipurin perintö elää. Rondo-lehti 11/2018.
Ilanko, Jori: Viipurin musiikkiopisto 1918-1928. Viipuri Kauppakirjapaino 1928.
Jokinen, Esko (toim. Antti Jokinen): Eväät. Kansan sivistysrahaston tuella. Tampere 2003.
Junkkari, Olli: Laulun laaja kotimaa. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Helsinki 1997.
Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995. WSOY. Juva 1995.
Järvinen, Maria: Optimistit rakentavat maailmaa. Olavi Kajala Lahden kaupunginjohtajana 1942-1967. Historian pro gradu -tutkielma. Treen yliopisto. Huhtikuu 2012.
Jääskeläinen, Lempi: Idästä saapuu myrsky. Otava. Helsinki 1942.
Jääskeläinen, Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Otava. Keuruu 1957.
Kajanus-Blenner, Lilly: Artikkeli Lilly Kajanus-Blenner kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Kari, Leo: Papan pakinat. Tekstinkäsittely Päivi Kari. Oriveden kirjapaino 2013.
Karppanen, Eka: Nuorukaisena Knut Possen jäljillä. Piirroksellinen muistelmisto 30-luvun Viipurista. Karjalan Kirjapaino Oy. Lappeenranta 1987.
Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala. Latvia 2018.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan. Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Juva 2008.
Kolari, Pertti: Viipurin autotietoa - Etelä-Karjalan Vanhat Ajoneuvot ry. Viipurin läänin autoja ja autoilijoita. Luettelo-osa 2016.
Kortelainen, Anna: Ei kenenkään maassa. Romaani. Tammi. Juva 2012.
Kujala, Antti: Viipurin työväenliike vuosina 1899–1907 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Kuula, Pentti: Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894-1918. Studia Musica 28, Sibelius-Akatemia, Kirkkomusiikin osasto. Helsinki 2006.
Kuujo, Erkki: Viipuri. Karjala. Osa 3. Arvi A. Karisto Oy.
Laine, Eine: Pitkä päivä paistetta ja pilviä. Muistelmia. Helsinki 1967.
Lankinen, Juha: Kaupan ja teollisuuden Viipuri. Karjalan Kirjapaino Oy, Lappeenranta. Jyväskylä 2000.
Lampila, Raija: Ralf Gothónin soiva elämä. Teos. Juva 2016.
Leppo, Jaakko: Viipurilaisia. Kustannusosakeyhtiö Kivi. Lahti 1946.
Liski, Tuure: Lakkarinpalle. Elämää Valkjärven Mannilassa. Pohja 1982.
Louhivuori, Anna-Maija: Artikkeli Cyril Szalkiewicz kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia – Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja, toim. Maire Pulkkinen. Fazer. 1958.
Mainio, Aleksi: Vakoilijoita ja pomminheittäjiä. Viipurin venäläiset taistelujärjestöt ja virkavalta 1917–1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Malmberg, Ilkka: Kaiken nähnyt kaunotar. HS Kuukausiliite. Tammikuu 2005.
Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Otava. Keuruu 1983.
Mäkinen, Kirsi-Marja: Viipurin konserttielämä 1920- ja 1930-luvulla. Musiikkitieteen Pro gradu -tutkielma. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Turun yliopisto 1978.
Neuvonen, Petri (toim.): Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Eino Partasen valokuvia. SKS. Hämeenlinna 2010.
Niskanen, Riitta: "Kruuni sen tekköö" Lahden konserttitalon rakennushistoria. Musiikkiopiston omakotisäätiö & Lahden kaupunginmuseo. Markprint Oy 2004.
Paavolainen, Jaakko: Lapsuus Kanneljärvellä. Tammi. Helsinki 1982.
Pajamo, Reijo: Musiikin juhlaa Viipuris. Repale-kustannus. Helsinki 2018.
Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Otava. Keuruu 1984.
Pelto, Hanna: Lukkarin lapset. Herman Siukosen perheen vaiheita kirjeenvaihdon kertomina. Omakustanne. Vammala 2011.
Pärnänen, Väinö: Viipurilaista teatterielämää. Viipurin Työväen teatteri - Viipurin Kaupunginteatteri 1898-1945. Tammi. Lahti 1950.
Rasilainen, Toivo & Pullinen, Erkki: Viipurin musiikkiopisto – Lahden musiikkiopisto. 50 vuotta musiikin opetusta. Lahden musiikkiopisto Oy. 1968.
Roine, Maija-Stiina: Harry Wahlin viulut. Helsinki 2007.
Reijonen, Tuuli: Kannaksen mosaiikkimaailma. Otava. Keuruu 1968.
Rousi, Arne: Ystäväni musiikin maestrot. Atena. Jyväskylä 2006.
Saarenpää, Mandi: Toivo Saarenpää. Kirjavälitys Oy. Tampere 1952.
Saarenpää, Toivo: Viipurin musiikkioloista. Suomen musiikkilehti nro 8. 1.12.1923.
Saarenpää Toivo: Artikkeli Toivo Saarenpää kirjassa Suomen säveltäjiä I (toim. Einari Marvia). WSOY. Porvoo 1965.
Salmenhaara, Erkki: Leevi Madetoja. Helsinki 1987, Painokaari Oy. Tammi.
Salmenhaara, Erkki: Ernest Pingoud – Taiteen edistys. Jälkilause teoksessa. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Suomen lehdistön historia 5: Hakuteos: Aamulehti – Kotka Nyheter. Kustannuskiila. Kuopio 1988.
Suomen lehdistön historia 2: Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kustannuskiila. Kuopio 1987.
Tilli, Kalevi: Karjalainen rapsodia. Vanha viipurilainen kertoo. Juva 1992. WSOY.
Tilli, Kalevi: Viipuri. Muistoja kaipuuni kaupungista. Juva 1985. WSOY.
Tuomi, Liisa: Elämäni kiikkulauta. Apulehti. Helsinki 1972.
Tuulio, Tyyni: Nuoruuden maa. WSOY. Porvoo 1967.
Vares, Vesa: Porvarillinen ja demokraattinen maakunta. Luovutetun Karjalan porvarilliset puolueet 1900-luvun alusta vuoteen 1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Veltheim, Katri: Kultainen rinkeli. Tammi. Helsinki 1984.
Veltheim, Katri: Kävelyllä Viipurissa. Tammi. Helsinki 1985.
Ypyä, Ragnar: Viipurin kaupungin rakennuskonttorin huonerakennustöitä. Arkkitehtilehti nro 2, 1942.

Arkistolähteet
Helsingin Sanomat HS Aikakone
Kansalliskirjasto.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot digi.kansalliskirjasto.fi
Lahden konservatorion arkisto.

Nettilähteet
Airola, Tuomas: Onni Suhonen ja Viipurin perintö. Keski-Pohjanmaa 14.2.2004.
Bodalew, Pippe: Nummelan kylähistoria. Muistoja Huhrammäestä. Vaahteristo. 16.10.2008.
Floman, Per Erik: Glimtar från musiklivet i Wiborg. Wiborgs Nyheter, Lördagen den 7 januari 2012.
Hakala, Esa: Avainsijoitus.blogspot.com. Toista oli Viipurissa 7.8.2018 | Boris Osipovitš Sirpo 31.10.2018 | Heimo Haitto 30.6.2019.
Jalkanen, Pekka: 1930-luku: Katse taaksepäin. Populaarimusiikin museo Pomus.
Karjalainen, Katariina: Tällainen on Putinin hulppea luksushuvila Viipurissa. Ilta-Sanomat 27.9.2017.
Lappalainen, Seija: Ranta Sulho (1901–1960). Kansallisbiografia 9.10.2006.
Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sirpo, Boris (1893–1967). Kansallisbiografia 14.11.2007. Päivitetty 25.9.2008.
Numminen, Pekka: Tällainen on Putinin huvila Viipurissa - maku kuin Trumpilla. Iltalehti 26.09.2017.
Salmenhaara, Erkki: Raitio, Väinö (1891–1945). Kansallisbiografia 20.8.1999. Päivitetty 26.7.2016.
Sariola, Petri: Orest Bodalew - suomalaisen pianotaiteen outsider. Nettiartikkeli. Amfion 17.8.2016.
OP Ryhmän Taidesäätiö
Schönberg, Kalle: Venäläismedia: Putinin uusi datsha on vanha suomalainen jugend-kartano Viipurin lähellä. Yle Uutiset 24.8.2017.
Tampereen ammattikorkeakoulu (TAMK): VirtuaaliViipuri
Teatterimuseo: Tunteita ja eleganssia. Eino Partasen teatterivalokuvia 1930-luvun Viipurista. Työryhmä Pentti Paavolainen, Aila Teräväinen, Irina Fialkina, Sirpa Nygren.

Radio-ohjelmat
Tämä on semmoinen ammatti, ettei sitä täysin opi. Syksyn taiteilija Heimo Haitto soittaa kertoo työstään. Haastattelijana Eeva Hirvensalo. Yle 1979.
Vaito Haitto muistelee veljeään Heimo Haittoa. Toimittajana Outi Paananen. Narrin aamulaulu, Yle 2018.

Kirjallisuutta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva. Karelia Noir I. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2015.
Porvali, Mikko: Veri ei vaikene. Karelia Noir II. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2016.
Porvali, Mikko: Kadonneen kaupungin varjo. Karelia Noir III. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2018.

Keskustelu sulkeutuu 12.12.2019.
Keskustele

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Viipurin musiikin menestystarina 1918-1939

  • Muukalaisella maestro Boris Sirpolla riitti ihailijoita ja vihamiehiä

    Johdanto Viipurin musiikin menestystarinaan 1918-1939.

    Lähde kiehtovalle aikamatkalle 1920-1930-lukujen vilkkaaseen, kosmopoliittiin Viipuriin! Jatkokertomuksessa seikkailevat armenialainen viuluniekka Boris Sirpo ihailijoineen ja vihamiehineen, Pietarista paenneet emigranttimuusikot, operettidiivat ja teatterilaiset, salaperäinen soitinkeräilijä Viulu-Wahl, viulun ihmelapsi Heimo Haitto ja monet muut viipurilaiset kulttuuripersoonat. Lue johdanto Viipurin musiikin menestystarinaan 1918-1939. - Kuuntele Areenassa toimittaja Outi Paanasen ja musiikin tutkija Reijo Pajamon radiosarja Musiikkielämää vanhas Wiipuris.

  • Muukalainen viuluniekka Boris Wolfson tulee kaupunkiin maailmanpalon syttyessä

    Osa 1 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 1: Kun armenialainen viuluniekka Boris Wolfson astui Helsingin yöpikajunasta Viipurin uudelle rautatieasemalle 1914, hän tuli kosmopoliittiin karjalaisten kaupunkiin. Viipurissa puhuttiin sekaisin suomea, ruotsia, venäjää ja saksaa, joskus ranskaakin. Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterin uusi viulisti vaihtoi saksalaisen Wolfson-nimensä pian toiseksi, sillä Saksasta ja Venäjästä oli tullut vihollisia. Heinäkuun viimeisenä päivänä oli syttynyt maailmansota. Kääntämällä etunimensä nurin Boriksesta tuli Boris Sirob.

  • Muukalainen viuluniekka kotoutuu kaupunkiin

    Osa 2 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 2: Syksystä 1914 armenialainen viulisti Boris Sirob tienasi leipänsä soittamalla Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterissa Leevi Madetojan johdolla. Syksyllä 1916 orkesterin kapellimestariksi vaihtui Toivo Kuula. Boris hankki voita leivän päälle antamalla viulutunteja. Hänen oppilaitaan olivat muun muassa kolme huippulahjakasta viipurilaispoikaa, Sulo Aro, Onni Suhonen ja Naum Levin. Kun Boris kohtasi kauniin ja rikkaan Gretan, Viipurista tuli lopullisesti hänen kotikaupunkinsa.

  • Musiikin Ystäväin Orkesteri saa kuoliniskun

    Osa 3 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 3: Vallankumous Venäjällä maaliskuussa 1917 herätti suomalaisissa toivon, että uusi vapaa Venäjä antaisi Suomellekin vapauden. Toivo Kuulan johtamalla Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterilla oli tuulta purjeissa. Kaupunki myönsi reilun avustuksen, soittajat voitiin kiinnittää hyvissä ajoin ja orkesterikouluun ilmoittautui ennätysmäärä oppilaita. Tammikuussa 1918 kaikki muuttui, kun Suomi ajautui veriseen sisällissotaan.

  • Ystävykset kielinero Andrej Rudnev ja säveltäjä Ernest Pingoud pakenevat kaupunkiin

    Osa 4 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 4: Bolshevikkivallankumouksen jälkeen lokakuussa 1917 kymmenet tuhannet venäläiset lähtivät pakoon Neuvosto-Venäjältä. Monen pakoreitti kulki pitkin Karjalankannasta Viipurin kautta. Jotkut emigranteista kuten kielitieteilijä ja pianisti Andrej Rudnev ja ystävänsä säveltäjä Ernest Pingoud jäivät Viipuriin asumaan.

  • Kanttori Tillin lapset saavat venäläiset soitonopettajat

    Osa 5 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 5: Viipurin tuomiokirkon kanttorin Oskari Tillin ja puolisonsa Ellin lapset Tellervo, Kalevi ja Olavi saivat tottua siihen, että kotona laulettiin ja soitettiin koko ajan. Kaikki lapset laitettiin Boris Sirobin syksyllä 1918 perustamaan uuteen Viipurin Musiikkikouluun, missä he saivat venäläiset soitonopettajat. Kun Tellervo pääsi nuorelle herrasmiehelle, pianotaiteilija Sergei Kulangolle, pojat joutuivat ankaralle viulupedagogi Tatjana von Rippakselle.

  • Kansakoulunopettaja Aino Siukosen lauluääni soi kuin kukkopilli

    Osa 6 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 6: Kansakoulunopettaja Aino Siukonen kävi keväällä 1920 Viipurin uudessa Musiikkikoulussa laulu- ja pianotunneilla sekä musiikin teoriassa. Kirjeissään kotiväelle Aino ihmetteli, miten hänen lauluäänensä soi joskus kuin kukkopilli ja toisinaan taas kuin vanhoilla kirkkomummoilla.

  • Vakava säveltäjä Toivo Saarenpää tappelee viihdettä vastaan

    Osa 7 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 7: Syksyllä 1920 säveltäjä Toivo Saarenpää toteutti Viipurissa suuren unelmansa, hän tuli ja perusti kaupunkiin jälleen sinfoniaorkesterin. Saarenpään oli viipurilaisten vanha tuttu vuosilta 1911–1916, Musiikin Ystäväin orkesterikoulun teoriaopettaja ja sanomalehti Karjalan musiikkiarvostelija. Arvostelijana vakavamielinen Saarenpää oli periaatteen mies, joka ei voinut sietää huonoa ja halpa-arvoista musiikkia.

  • Toivo Saarenpään Konsertti-Orkesterin tuskien taival

    Osa 8 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 8: Toukokuuhun 1921 mennessä Toivo Saarenpää oli pitänyt kannattajilleen antamansa lupauksen. Suomalainen Konsertti-Orkesteri soittanut kaikki kymmenen konserttia, joihin orkesterin kannattajajäsenet olivat ostaneet kausikortin. Saarenpää oli saanut kiusanteosta tarpeekseen. Hän lopetti, vaikka kilpailijat lähettivät terveisiä, etteivät enää vastustaisi hänen orkesteriaan. Ketkä tekivät kiusaa Toivo Saarenpäälle?

  • Kaupunki huumaantuu Sibeliuksen vierailusta

    Osa 9 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 9: Säveltäjä Toivo Kuulan kuoleman jälkeen Viipurissa oli jouduttu elämään ilman orkesteria jo viisi vuotta. Joitakin kokeiluja oli tehty, ja Boris Sirobkin tarttui asiaan perustamalla Viipurin Musiikkiopistoon orkesterin. Tätä saapui huhtikuun lopussa 1923 johtamaan itse säveltäjämestari Jean Sibelius. Kyseessä oli suuri kunnia Musiikkiopistolle ja koko Viipuri oli vierailusta tohkeissaan.

  • Mihin kanttori Oskari Tilli tarvitsee pullon Subrovkaa?

    Osa 10 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 10: Sotien välisessä Viipurissa miltei joka kodissa harrastettiin musiikkia. Monet kävivät kanttori Tillin kotona pianotunneilla ja perheen nuorimmainen Kalevi halusi, että isä opettaisi häntäkin. Oppitunnista tuli lopulta suurempi kommellusten ketju, kuin aluksi olisi voinut kuvitella. Musiikkiopistossakin sattui monia kommelluksia ja laulunopettajaksi kiinnitetty Dagmar Hagelberg-Raekallio teki huomioita johtaja Sirobin toimintatavoista.

  • Johtaja Boris Sirob kutsuu lehtimies Lepon lounaalle

    Osa 12 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 12: Talvella 1928 Karjala-lehden uusi nuori toimittaja Jaakko Leppo esiteltiin Viipurin keskeisimmälle muusikolle, Musiikkiopiston johtajalle Boris Sirobille. Pian tapaamisen jälkeen Sirob kutsui Lepon kotiinsa lounaalle – ja lehtimies sai oppia, ettei ilmaisia lounaita ole.

  • "Pitää lähteä Viipuriin kuullakseen uutta musiikkia"

    Osa 13 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 13: Viipurissa asui 1920-luvun puolivälissä pieni kourallinen suomalaisia eturivin modernisteja. Kun Boris Sirobin jousikvartetin konsertissa helmikuussa 1927 esitettiin vain Väinö Raition ja Sulho Rannan musiikkia, saatiin konsertti suuren suosion vuoksi uusia. Helsingissä asunut säveltäjä Uuno Klami joutui toteamaan, että "kuullakseen uutta musiikkia, on matkustettava Viipuriin".

  • Vanhan musiikkiruhtinaan kuolema

    Osa 14 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 14: Emil Sivori oli todellinen musiikkiruhtinas 1900-luvun alun Viipurissa. Tämä tulisieluinen herättäjä ja taistelujen mies, joka oli johtanut perustamaansa Viipurin Kirkkomusiikkiopistoa vuodesta 1893, sai kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin haastajan nuoresta viulistista Boris Sirobista.

  • Musiikin Ystäväin Orkesteri nousee kymmenen vuoden jälkeen siivilleen

    Osa 15 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 15: Loppiaisena 1929 Viipurin musiikkiväen harras toive toteutui, kun Musiikin Ystäväin Orkesteri konsertoi jälleen kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Alkoi säännöllinen konserttitoiminta, joka kesti aina marraskuuhun 1939. Kapellimestariksi ei valittu kuitenkaan viipurilaista Boris Sirobia vaan Eino Raitio Helsingistä.

  • Ihanat Terijoen kesät!

    Osa 16 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 16: Maallemuutto oli 1920- ja 30-luvuilla suuri operaatio, sillä tavaraa pakattiin mukaan kolmeksi kuukaudeksi. Viipurista muutettiin ennen kaikkea Terijoelle. Pianisti Cyril Szalkiewicz saattoi viipyä kanttorin Oskari Tillin huvilalla viikkoja. Huvilan tšehovilainen ilmapiiri houkutteli myös muita muusikoita ja viipurilaisia säveltäjiä. Kesällä 1929 huvilalla piipahti yllättäen myös johtaja Boris Sirob.

  • Soittajaromanssi äityy vakavaksi

    Osa 17 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 17: Toivo Kuulan kuoleman jälkeen Viipurissa työttömiksi jääneet orkesterimuusikot työllistyivät muun muassa elokuvateattereissa. Agricolan kirkon kanttorin Oskari Tillin nuorimmainen Kalevi Tilli sai 1930-luvun vaihteessa todellisen elokuvakylvyn sisarensa, pianonsoittoa Viipurin Musiikkiopistossa opiskelleen Tellervo Tillin romanssin vuoksi.

  • Oudot voimat sabotoivat sekakuoro Päivän Laulun laskiaisjuhlaa

    Osa 18 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 18: Viipurissa oli kymmenittäin kuoroja, mutta 1930 mukaan mahtui vielä uusi sekakuoro Päivän Laulu. Samaan aikaan politiikassa kuohui, kun muun muassa radikaalit oikeistolaiset harrastivat väkivaltaisia muilutuksia. Isänmaallinen kansanrintama IKL menestyi parhaiten rajakunnissa ja julkaisi Viipurissa Karjalan Suunta -nimistä lehteä.

  • Willy Sirobin traaginen kuolema

    Osa 19 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 19: Boris ja Greta Sirobia kohtasi veret seisauttava tragedia keväällä 1931 kun heidän poikansa, vasta 17-vuotias lyseolainen Willy Sirob kuoli onnettomuudessa Viipurin satamassa.

  • Viulutaiteilija Bronislaw Huberman kutsuu Musiikkiopiston kamariorkesterin Eurooppaan

    Osa 20 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 20: Keväällä 1932 maailmankuulu viulutaiteilija Bronislaw Hubermanin kutsui Viipurin Musiikkiopiston kamariorkesterin kanssaan Euroopan kiertueelle. Orkesteri konsertoi Boris Sirobin johdolla Hollannissa, Belgiassa ja Ranskassa, minkä jälkeen Musiikkiopistosta tuli koko kaupungin ylpeys ja tulisieluisesta johtajasta viipurilaisten suuri suosikki.

  • Eliitti peukuttaa Mannerheimin johdolla Viipurille

    Osa 21 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 21: Helsingissä järjestettiin helmikuussa 1934 Viipurin Taideviikko. Kaupunginteatterin vierailunäytäntöä ja Taiteilijaseuran näyttelyä lukuunottamatta Taideviikko oli ennen kaikkea Viipurin korkeatasoisen musiikkielämän esittely. Musiikkiopiston johtaja, kapellimestari Boris Sirob tuuletti: "Parikymmentä vuotta sitten Viipurin 24-miehisessä orkesterissa oli vain yksi kotimainen soittaja. Nyt meillä on 48 soittajaa, joista vain yksi on muukalainen."

  • Viulun ihmelapsi Heimo Haitto tuodaan kaupunkiin

    Osa 22 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 22: Talvella 1935 veturinkuljettaja Aaro Haitto toi 9-vuotiaan poikansa Heimon Viipuriin koesoittoon kuuluisan viulupedagogin Boris Sirpon luokse. Miehet tekivät sopimuksen, jonka mukaan Heimo Haitto jäi Sirpon kasvattipojaksi. Sopimukseen kuului, ettei poika saanut tavata vanhempiaan eikä sisaruksiaan ennen kuin on täyttänyt kahdeksantoista vuotta.

  • Pikku pelimanni Heimo Haiton kansainvälinen tähti syttyy

    Osa 24 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 24: Keväällä 1939 viipurilainen viulun ihmepoika, 13-vuotias Heimo Haitto murtautui kansainväliseen kuuluisuuteen. Ensikonserttia Helsingissä helmikuussa seurasi voitto Lontoon kansainvälisessä viulukilpailussa huhtikuussa. Kesällä Heimo esitti itseään Suomen Filmiteollisuuden elokuvassa Pikku pelimanni.

  • Taivas kaupungin yllä repeää 30. marraskuuta 1939

    Osa 25 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 25: Syksyllä 1939 sodan uhka leijui ilmassa. Tummat varjot hiipivät pimeillä kujilla, mutta Viipurin Musiikkiopisto aloitti toimintansa entiseen tapaan. Myös Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterin soitantokausi oli suunniteltu ja konserttikausi saattoi alkaa. Marraskuun viimeisenä päivänä kaikki kuitenkin repesi.

  • Jäähyväiset Viipurille

    Osa 26 sarjasta Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939.

    Osa 26: Ennen kuin vihollisen pommitukset ajoivat viimeiset siviilit pois Viipurista, kaupunkiin jääneiden oli aika tehdä sankaritekoja. Pakoon lähteneet Musiikkiopiston johtaja Boris Sirpo ja 14-vuotias Heimo Haitto jatkoivat matkaa edelleen Yhdysvaltoihin. Seurasivatko arvokkaat Repinin maalaukset mukana? Oliko juutalaisuus Sirpon suuri salaisuus?